Etätyö – yksin puurtamista ja tuen puutetta

Pidän yhtenä merkittävänä tekijänä sille, että uupuminen eskaloitui verrattain nopeasti melko vakavaksi sitä, että etätyön takia jäin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tämä aiheutti sen, että jäin hyvin yksin ongelmieni kanssa enkä lopulta enää tiennyt kehen ottaa yhteyttä. Työ kaventui yksin puurtamiseksi ja epävarmuus omasta tekemisestä kasvoi.

Osaltaan tähän vaikutti se, että työnantajani oli suuri kansainvälinen järjestö, eräänlainen katto-organisaatio, joka jakaantui lukuisiin alaorganisaatioihin. Alaorganisaatiot jakaantuivat edelleen työpaikkani kaltaisiksi maakohtaisiksi organisaatioiksi, joissa toimintaa ohjasivat katto-organisaation periaatteet, alaorganisaatioiden toimintatavat ja maakohtaiset käytännöt ja lainsäädäntö. Näitä pienempiä maakohtaisia organisaatioita oli siroteltu ympäri maailmaa ja minun työsuhteeni sijoittui Aasian kentille. Jotta tilanne saadaan entistä monimutkaiseksi, minut rekrytoi tehtävään toinen alaorganisaatio kuin se, jota maakohtainen organisaationi edusti. Samaten tehtäväni rahoitus tuli täysin eri toimijalta. Tätä taustaa vasten en enää pidä ihmeellisenä sitä, että en tiennyt, mikä olisi se taho, josta saisin neuvoja esimerkiksi siihen, miten sujuvoittaa yhteistyötä esimiehen kanssa. Mikäli organisaatio olisi ollut kooltaan pienempi, pidän todennäköisempänä sitä, että avun saaminen olisi ollut minulle helpompaa – olin sitten etänä taikka lähitöissä.

Yhteydenpito on valikoitua

Elämää Uupuneen Silmin
Etätyön takia jäin työyhteisön kanssa etäiseksi.

Etätyö itsessään tapahtuu pitkälti tuen saavuttamattomissa. Ei voi ohimennen kysäistä neuvoja Exceliin tai sähköpostin liitteisiin liittyen, tiedustella onko muilla haasteita Zoomin käytössä tai todeta, että Wordin käytössä riittää opeteltavaa. Rima nousee, kun asiasta kirjallisesti kysyminen vie aikaa ja videopuheluiden välityksellä se voi tuntua toissijaiselta. Varmasti on etätyöntekijöitä ja organisaatioita, joissa tuen saaminen on huomioitu, eikä riipu siitä, missä työt tapahtuvat. Minun tapauksessani tilanne kuitenkin oli se, että jäin ulkopuolelle. Etätyöni venymiseen ei myöskään oltu organisaatiossa etukäteen varauduttu, eikä minulla esimerkiksi ollut pääsyä pilvipalveluihin ja kollektiivisesti saatavilla oleviin tiedostoihin. Etänä ollessani en saanut käsiini dokumenttien valmiita pohjia, vaan jouduin niitä aina erikseen tiedustelemaan, mikä tietysti söi käytettävissä olevaa aikaa. Lähitöihin päästyäni minulla oli käytännössä identtinen tiedostokansio omalla muistitikulla sen kanssa, mitä pilvipalveluista löytyisi.

Tilanteessani oli ongelmallista se, että työ tapahtui pitkälti tiimityöskentelynä ja kuten olen tuonut esiin, sitä johdettiin mikromanageroimalla. Yhteydenpito oli siten tiivistä tiimin ja esimiehen kanssa, eikä minulla heidän lisäksi ollut juuri muita kontakteja. Etätöissä juuri esimiehen asema korostui henkilöksi, jolta kyseellään neuvoja ongelmatilanteessa. Mihin otetaan yhteyttä, jos esimies on se ongelma? En myöskään kokenut kovin tahdikkaana sellaista, että olisin pyytänyt neuvoja ja avautunut tilanteesta tiimin toiselle jäsenelle, sillä se olisi varmasti tulehduttanut jo entisestään painostavaa ryhmädynamiikkaa. Myös vaara väärinymmärryksille sai minut tällaisesta vaihtoehdosta perääntymään. 

Minulla oli toki työpaikalla fyysisesti olevien kollegoiden sähköpostiosoitteet. Koska aloitin tehtävässäni etänä, en ollut heitä kasvotusten koskaan nähnyt. En ollut mukana kahvihuonekeskusteluissa tai ohimennen tapahtuvissa jutusteluissa. En tuntenut heitä, eivätkä he tunteneet minua. Tästä syystä koin hyvin ongelmalliseksi sen, että olisin ketään heistä lähestynyt esimieheen liittyvien asioiden tiimoilta. Hei, minulla on hankaluuksia henkilön x kanssa, voisitko kertoa, minkälainen hän on oikeassa elämässä? Etätyön ja viestien perusteella olen taitanut saada hänestä hyvin vääränlaisen kuvan. En olisi mitenkään voinut tietää, olisiko henkilö välittänyt tiedon eteenpäin esimiehelle ja olisiko siitä lopulta aiheutunut minulle lisää hankaluuksia. Jostain syystä myös, mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammaksi koin yhteydenoton. Kaikkinensa koin olevani puun ja kuoren välissä ja tilanne sai minut jo ennestään turhautuneemmaksi.

Edellisessä kirjoituksessani toin esiin sen, kuinka ongelmatilanteissa voisi lähestyä esimiehen esimiestä. Tämä voi olla monille itsestään selvä asia, mutta minulle se tuli ajankohtaiseksi vasta tämän työsuhteen aikana. Miksi en sitten ottanut esimiesongelma-asiasta yhteyttä esimieheni esimieheen? Rehellisesti sanottuna en uskaltanut. Etänä ollessani en tietenkään tiennyt tästä henkilöstä kuin nimen ja sen, että hän oli ”hierarkiassa” korkeammalla kuin minä. Esimies oli onnistunut tuputtamaan minulle hänen hierarkkista maailmankuvaansa, jonka kuvittelin olevan lähtöisin organisaation toimintakulttuurista eikä yksittäisen henkilön vääristyneistä käsityksistä.

Etätyöjaksoni viimeisillä viikoilla tartuin työnohjauksen mahdollisuuteen ja ajattelin josko tällainen ulkopuolinen toimija voisi jollain tapaa ratkoa ongelmallisen tilanteen esimiehen suhteen. Ohjaaja antoi minulle käytännön vinkkejä siitä, miten voisin esimiestäni asiasta lähestyä työpaikalle päästyäni ja neuvoi konkreettisissa sanavalinnoissa. Luulen, että hän huomasi minusta, että olin melko toivoton tilanteeseen, sillä hän pyysi minun mainitsevan yhden hyvän asian, mitä voin työstäni ja esimiehestä sanoa. Tässä vaiheessa olen jo ollut niin hajalla, että muistan miettineeni pitkään ja sitten purskahtaneen itkuun todettuani, etten keksi mitään.

Ammatillista itseluottamusta ei ollut

Yksin puurtaminen ja se, että olin vain esimieheltä saaman palautteen varassa, aiheutti minussa sen, etten enää uskonut omaan tekemiseen. Epävarmuus kasvoi ja päällimmäisenä oli ajatukset siitä, että en osaa mitään. Ammatillinen identiteetti oli pohjamudissa, käytännössä sellaista ei edes ollut. Se, miten tämä tuli itselleni päivänvaloon, oli ennakoimattoman työprojektin myötä. 

Elämää Uupuneen Silmin
Minulla ei ollut ammatillista itsevarmuutta.

Työmäärä lisääntyi ja otin osaa uuteen projektiin, sillä kohdemaassa, jossa työpaikkani sijaitsi, oli käynnissä luonnonkatastrofi. Valtavat tulvat saivat ihmisiä menettämään kotinsa ja omaisuutena. Järjestö lähetti tulva-alueille humanitaarista apua ja tehosti jo olemassa olevien projektien toteuttamista kestävimmistä talonrakennusmateriaaleista. Lyöttäydyimme tiimimme kanssa toisen tiimin kanssa yhteen tehtävänä luoda tilanteen tukemiseksi yksityistä sektoria sitouttava joukkorahoituskampanja. Minulla ei ollut hajuakaan, kuinka tällainen toteutettaisiin Suomessa, saati sitten valtiossa, jossa lainsäädäntö on omanlaisensa ja toiminta hyvin valtiovetoista. Tehtävä lisäsi vastuualueita ja oli aikaa vievää, mutta pidin sitä merkityksellisenä ja virkistävänä vaihteluna. Olin myös ennestään tuntemattomien työkavereiden kanssa tekemisissä ja pääsin näkemään välähdyksiä toimivasta yhteistyöstä ja siitä, miten sen avulla tehtävien on mahdollista edetä sutjakkaammin. 

Olin vetovastuussa suunnitteluvaiheen taustoittamisesta ja minut sai ällikältä se palaute, jota tekemästäni työstä sain. Palaute oli yksinomaan positiivista ja sain kiitosta muun muassa tekemäni selvityksen huolellisuudesta ja laaja-alaisuudesta, sen turvin olisi helpompi ottaa seuraavia askelia. Esimies ei omaa palautettaan koskaan toimittanut. Olin ymmälläni, sillä minut oli saatu uskomaan siihen, että en oikein osaa mitään ja, että aina on parannettavaa. Tällä kokemuksella oli minulle merkitystä ja sai silmäni aukenemaan sen suhteen, minkälaisessa prässissä olin viimeiset kuukaudet ollut. Ehkä sittenkin osasin jotain. Toki tässäkin työprojektissa oman varjonsa toi esimiehen luomat paineet. Hänelle oli tärkeää jatkuvasti muistutella siitä, että tehtävä oli ”sivutyö” ja parasta olisi keskittyä meidän omiin projekteihimme. Joukkorahoituskampanjassa olisi kuitenkin hyvä olla mukana, sillä onnistuessaan tiimin näkyvyys organisaation sisällä kasvaisi ja todennäköisyydet lisärahoitukseen paranisivat myös meidän silloisiin projekteihimme.

Lähtöjärjestelyihin liittyvä lisästressi

Ensimmäisen sairaslomani jälkeen (neljä kuukautta aloittamisesta) paine lähteä työpaikalle, paikan päälle Aasiaan alkoi kasvaa. Esimies alkoi karsia etänä tapahtuvia tapaamisia, ulos sulkea minua paikan päällä tapahtuvista tapahtumista ja tuoda esiin epäilyjä siitä, että paikan päälle menemiseni olisi venynyt siksi, että tahallisesti pitkitin lähtöäni. Hän alkoi tiuskia tarvitsevansa tietää tarkan päivämäärän, milloin olisin siellä, sillä töitä tulisi muutoin uudelleen ohjata, koska niitä ei enää yhtäkkiä voinut tehdä etäältä käsin. Minua ei tietystikään olisi haitannut töiden väheneminen, mutta ulossulkeminen ja epäluotettavaksi leimaaminen ei saanut oloani mukavaksi. Vaikka olisikin ollut totta, että olin tietoisesti venyttänyt muuttoani Aasiaan, se ei vähentänyt sitä faktaa, että elimme tuolloin keskellä globaalia pandemiaa. Minun ei ollut mahdollista vain napsauttaa sormiani ja ottaa seuraavaa saatavissa olevaa lentoa.

Elämää Uupuneen Silmin
Lähtöjärjestelyt veivät aikaa ja aiheuttivat 
valtavan lisäkuorman.
Viikon kestänyt sairasloma oli näennäisesti antanut minulle lisäenergiaa ja aloinkin sitten aktiivisemmin järjestelemään lähtöäni Aasiaan ja toimipaikkaan. Järjestelyt eivät vaikuttaneet työtaakkaan millään tavalla, vaan ne tulivat töiden ohella hoidettaviksi tehtäviksi. Tämä ei tietysti millään tavalla helpottanut työstä selviytymistä ja matkajärjestelyihin olisikin saanut upotettua työpäivän päätteeksi toiset kahdeksan tuntia. Erilaiset viranomaisluvat, viisumiasiat ja passien leimat, terveysdokumentit, charterlennot ja karanteenihotellit asettuivat hoidettavien asioiden kasvavaan pinoon. Ilman tukea en tätä kaikkea olisi saanut hoidettua, ja suuressa määrin aikaa on kulunut nimenomaan sen selvittämisessä, että keneltä saa apua mihinkin asiaan. Lähtöjärjestelyjä varten olen kirjoittanut toista sataa sähköpostia, ja kuluttanut tunteja asioiden selvittämisen parissa.

Tällöin olen oikeastaan ensimmäisiä kertoja alkanut tosissaan miettimään irtisanoutumista. Alkoi olla yksinkertaisesti liikaa tekemistä, eikä sitä helpottanut se, että en tiennyt mitä ajatella työpaikalle menemisestä. En ollut motivoitunut, vaikka minun olisi pitänyt olla. Tunsin kauhunsekaisia tunteita, vaikka minun olisi pitänyt olla innostunut ja valmis uuteen seikkailuun. Punnitsin lähtöä sen minkä jaksoin ja lopulta uteliaisuus voitti. Päätin jättää irtisanoutumisajatukset huomiotta, sillä rehellisesti ajattelin, että tilanne voisi parantua paikan päällä. Uskoin työmäärän tasaantuvan ja vuorovaikutuksen paranevan, sillä jostain syystä olin edelleen epävarma siitä, josko olin tulkinnut tilanteita väärin ruudun välityksellä. Lähdin toimipaikkaan puolen vuoden etätyöskentelyn jälkeen ja se tuli olemaan viimeinen tikki matkallani kohti romahdusta.


Mikäli joskus vielä työskentelen täysipäiväisesti etänä, kiinnittäisin huomiota seuraaviin:

  • Selvitä heti alkuun mistä saat tukea: Työmäärä tulee kasvamaan aloittamisen jälkeen, joten hyödynnä perehdytystä ja selvitä tukikanavat! Puhelinnumerot ja sähköpostit ylös.
  • Vaadi tukea! Sinulla on etätyöntekijänä ihan yhtäläiset oikeudet kuin muillakin työntekijöillä.
  • Kotityöpiste kuntoon. Selvitä, osallistuuko työnantaja hankinnoista aiheutuviin kustannuksiin.
  • Esimiehen esimieheen matalalla kynnyksellä yhteys ongelmatilanteissa.
  • Kerro tilanteestasi muille. Älä jää yksin ongelmien kanssa, siten ne tuppaavat vain kasvamaan. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Uupuminen alkaa

Kyynistyminen tappoi työmotivaation

Erityissisaren varjoissa varttuminen