Sainko tukea, kun sitä viimein pyysin?

Työsuhdettani väritti alusta loppuun tietynlainen pimennys tavanomaisista työsuhteeseen liittyvistä käytännön asioista. En tiennyt vuosilomiin tai sairaspoissaoloihin liittyvistä käytännöistä, en tiennyt, missä kaikissa ”alustoissa” poissaoloista ilmoitetaan, eikä minulla ollut esimiehen lisäksi osoitettu mitään selkeätä tahoa, johon olla ongelmatilanteessa yhteydessä. Koska työtahti oli kova, nämä asiat jäivät toissijaisiksi. Minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa tai energiaa selvitystyöhön. Peräänkuulutankin organisaation vastuuta tällaisista käytännöistä, sillä näiden selvittäminen ei voi olla vain työntekijän kontolla kuten omassa tapauksessani.

Toisin kuin ajattelin, tilanne ei myöskään korjaantunut etätöistä lähitöihin siirryttäessä. Lähitöissä aloittaminenhan olisi ollut oiva tilaisuus esimiehenkin kerrata (tai tuoda esiin ensimmäistä kertaa) tämänkaltaisia käytännön asioita. Näin ei kuitenkaan käynyt. On mahdollista, että esimies ei tuonut esiin tällaisia asioita siksi, ettei kokenut niiden olevan osa työnkuvaansa mutta myös siksi, että hän ajatteli niiden olevan irrelevantteja asioita. Ei työntekijöiden tule olla sairaana tai pitää lomia. Pieni parannus tosin tapahtui, sillä työpaikalle päästyäni sain käyttöoikeuden sähköiseen palvelinjärjestelmään, jossa poissaolot tuli ilmoittaa. En kuitenkaan saanut järjestelmään liittyen perehdytystä tai tietoa siitä sen enempää, etätöissä se ei ollut ollut käytössäni. Järjestelmän käyttöoikeus kuitenkin mahdollisti minulle sen, että sain varattua minulle vajaa kolmen viikon pituisen vuosiloman ilman, että minun piti kierrättää loma-anomustani esimiehen kautta. Pitäisin ensimmäisen lomani kahdeksan kuukauden lomattoman pätkän jälkeen.

Kamelin selkä katkeaa

Sairaspoissaoloni eskaloitti tilanteen
lopullisesti esimiehen kanssa.

Viikko ennen tulevaa lomaani ja reilu kuukausi lähityöskentelyn aloittamisen jälkeen ongelmat esimiehen kanssa tulehtuivat tyystin ja mittani tuli lopullisesti täyteen. Kaikki lähti liikkeelle sairastumisestani vatsatautiin, mikä ei Aasiassa ole lainkaan tavatonta eikä se minua oikeastaan edes yllättänyt. Sairastuin kuitenkin keskellä viikkoa, joten minun tuli olla töistä pois. Tässä kohtaa sairastumiseni saikin suuremmat mittasuhteet.

Aikaisemmissa työpaikoissani sairastuminen ei ole mullistanut maailmaa ja sairastumisen varalle on etukäteen jaettu selkeät toimintaohjeet pitäen sisällään sen, miten ja kenelle asiasta ilmoitetaan. On totta, että tämänkin työsuhteen alussa minulle joitakin käytännön asioita työnantajan ja rekrytoineen osapuolen taholta kerrottiin, mutta silti, reilu puolen vuoden kuluttua olin rehellisesti sanottuna epävarma siitä, miten toimitaan sairastapauksissa omalla ilmoituksella. Aikaisemman sairasloman olin pitänyt lääkärintodistuksen turvin, eikä senkään pitäminen ollut sujunut täysin ongelmitta. Pelkäsin siten jo etukäteen esimiehelle asian esiintuomista, sillä olin varma, että saisin asiasta jonkinlaista lokaa niskaani.

Joka tapauksessa, ensimmäisenä sairaspoissaolopäivänä ilmoitin esimiehelle heti aamusta olevani ainakin kyseisen päivän pois ja, mitä todennäköisemmin myös huomisen. Työtaakkaa oli tällöin paljon päällä, enkä siksi uskaltanut sanoa seuraavasta päivästä varmaksi vielä mitään. Päivä kerrallaan. Lähetin viestin Skype keskustelussamme, sillä se oli kanava, josta hänet sai parhaiten kiinni, ja käytimme sitä yleisestikin pääviestintäkanavana. Aikaisemmissa työsuhteissa olen hoitanut poissaolot puhelimitse, mutta minulla ei ollut esimiehen puhelinnumeroa, hän ei sitä ollut antanut enkä minä ollut tajunnut pyytää. Esimies kuittasi viestin ja totesi asian olevan ok, kehotti lähettää asiasta vielä sähköpostin sekä tehdä ilmoituksen sähköiseen palvelinjärjestelmään. Näin myös tein. Oloni oli sen verran kehno, että päätin etukäteen ilmoittaa palvelinjärjestelmään, että olisin huomisenkin pois eli yhteensä poissaolopäiviä kertyisi kaksi. Kaivelin vielä Conditions of Service ohjeviitasta, kuinka monta päivää kokonaisuudessaan saisi omalla ilmoituksella olla pois. Minua ei kiinnostanut alkaa selvittämään lähintä lääkäriasemaa ja sen toimintakäytäntöjä uudessa kotimaassani, sillä olin varma, että oloni kohenisi muutamassa päivässä.

Seuraavana päivänä sain aamupäivästä Skypessä esimieheltä viestin, jossa hän tiedusteli, olenko toimistolla. Vastasin olevani vielä kyseisen päivän sairaslomalla ja, että olen tehnyt asiasta ilmoituksen palvelinjärjestelmään. Kylmähiki nousi, sillä sillä sekunnilla tajusin mokanneeni. Minun olisi pitänyt ilmoittaa hänelle erikseen myös tästä toisesta päivästä. Lähetinkin pahoitteluni, etten ollut viestinyt hänelle toisesta poissaolopäivästä heti aamusta. Olin ymmärtänyt väärin, että ilmoitus palvelinjärjestelmään olisi toisen päivän kohdalta riittänyt. Jostain syystä minulle tuli tunne, että esimies oli odottanut hetkeä saadakseen minut satimeen, tekemään virheen ja nyt hän oli siinä onnistunut.

Tällöin elettiin kuun loppua ja olin vastuussa kuukausittaisen uutiskirjeen tuottamisesta. Tiesin, että sen kuun tuotos olisi muutamaa viimeistelyäni varten valmis tiimin kommentoitavaksi. Vatsatautini oli jo parempi ja vietin päivää muutenkin kotona tietokoneen äärellä. Olin myös stressaantunut ja huolissaan siitä, että olin sählännyt poissaolon ilmoittamisen kanssa ja tiesin, että tulisin kuulemaan asiasta vielä. Minua ei myöskään houkutellut se, että väkertelisin uutiskirjeen parissa viikonloppuna, joten päätin tehdä sen osaltani valmiiksi tuolloin, vaikka olinkin sairaslomalla. Lähetin sen iltapäivästä eteenpäin ja siitäkös esimies räjähti. Sain kuulla kunniani.

Rakentava palaute on nimensä mukaisesti
rakentavaa. Työsuhteessani sain tällaista
harvakseen.

Esimies tivasi uutiskirjettä koskevassa vastaussähköpostissaan, että olenko töissä vai en. Hän oli copy pastennut Skypessä lähettämäni viestit päivämäärien ja tarkkojen kellonaikojen kera todetakseen, että ilmoitin sairaspoissaolostani täysin väärin ja epäammattimaisesti. Kuulin tällöin ensimmäistä kertaa hänen kirjoittamanaan oikean protokollan, kuinka minun olisi pitänyt poissaoloni kanssa toimia. Loppuun hän totesi, ettei ole minun ystäväni – hän on esimies ja odottaa, että kutsun häntä sen mukaisesti. Hän totesi, ettei pidä siitä, kuinka tervehdin häntä työpaikalla ”Hey”, hän haluaisi asiallisempaa kohtelua. En tänäkään päivänä tiedä, mitä tällä tarkoitettiin, enkä saanut tähän koskaan tarkennusta. Olin mykistynyt, enkä tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Vihdoin silmäni aukesivat ja totesin, että en pysty enää jatkamaan. Vastasin hänelle, että esimiehellä on myös omat velvollisuutensa ja ehdotin seuraavalle päivälle videopuhelua. Olisin seuraavan päivän, perjantain, etänä, sillä en kestäisi mennä toimistolle näkemään häntä. Tapaamisen sovin siksi, ettei minun tarvitsisi jälkeenpäin kuulla keneltäkään kommenttia siitä, että en olisi yrittänyt keskustella ongelmista esimiehen kanssa. Todellisuudessahan näin olin jo tehnyt useasti, mutta nyt päätin vielä viimeisen kerran järjestää tämän kaltainen keskusteluyritys.

Irtisanoutumishalu & tilanteesta kertominen

Samana iltana kirjoitin rehellisen sähköpostin tilanteestani minut rekrytoineelle järjestölle sekä rahoittajalle. Kerroin siitä, kuinka tilanne oli jatkunut jo pidemmän aikaa enkä enää jaksaisi jatkaa työskentelyä esimiehen kanssa. Kerroin myös halustani irtisanoutua. Viestiini vastattiin asiallisesti seuraavana päivänä ja kuten olin arvannut, he kannustivat keskustelemaan tilanteesta esimiehen kanssa. Pidimme järjestämäni keskustelun sinä päivänä esimiehen kanssa ja se oli yhtä tyhjän kanssa. Minut haukuttiin pystyyn ja sain kuulla toistuvasti, kuinka toimin väärin oli kyse sitten työtehtävistä, verkostoitumisesta tai poissaolojen ilmoittamisesta. Keskustelu oli kaikkea muuta kuin rakentavaa palautetta eikä minulle juurikaan jäänyt sanavuoroa edes puolustaa itseäni. Huomasin pian, että kyse ei tosiaankaan ollut sairaspoissaolostani. Esimies ei alkujaan edes uskonut minun olleen sairas. Nauhoitin keskustelun, sillä tiesin, ettei minua uskottaisi ja toisekseen halusin saada todistuksen siitä, että en kuvitellut käytyjä asioita. Keskustelu päättyi toteamukseeni siitä, että en jatkaisi enää hänen kanssaan työskentelyä.

Keskustelun jälkeen olin yhteydessä rekrytoivaan järjestöön ja toin pontevammin ilmi keskustelun hyödyttömyyden ja sen, että tilanteeseen ei tule parannusta saman esimiehen alaisuudessa. Puhuin pitkiä puheluita järjestön yhteyshenkilön kanssa ja kerroin pitkittyneistä haasteista esimiehen kanssa työsuhteeni aikana. He harmittelivat sitä, etten ollut aiemmin ottanut yhteyttä ja minä vastaavasti sitä, että en ollut ollut tietoinen siitä, mihin ottaa yhteyttä. Minulle tuli tunne siitä, että minua yritetään taivutella jatkamaan ja, että olisin liioitellut ongelmia. Rekrytoiva järjestö on tässä kohtaa ottanut vetovastuun tilanteen sovittelusta, ja he ovat toimineet välikätenä esimiehen kanssa. Henkilö, joka tätä asiaa pääasiassa hoiti, edusti samaa kansalaisuutta esimiehen kanssa ja, vaikka aina kansainvälisissä järjestöissä todetaan, että kansalaisuudella ei ole mitään väliä, niin tällaisissa tilanteissa sillä kyllä on. Minulla tuli tunne siitä, että hänen mielestään oman maan kansalaisessaan, esimiehessä, ei ollut ongelmaa, vaan, että minun tulisi vain purra hammasta ja hyväksyä tilanne. Esimiehellä oli erilainen kulttuuri kuin minulla, ja olin mahdollisesti siksi vain tulkinnut tilanteita väärin. Minusta tuntui, että rekrytoiva järjestö otti tilanteeni aluksi todesta, mutta tämän kansalaisuusasian selvittyä jäin tietyllä tavalla yksin. Unohdettiin myös tyystin se, että myös minulla luonnollisesti on kulttuuri, josta käsin tarkastelen maailmaa. Se ei ole kenenkään toisen kulttuuria vähäpätöisempi tai vähämerkityksellisempi.

Minulle selvisi, että en ole ainoa, joka on
kokenut esimiehen käytöksen ongelmallisena.

Pian esimiehen esimieheltä tuli minulle sähköpostia, hän kertoi kuulleensa tilanteesta ja haluavansa keskustella kanssani. Pidimme videopuhelun aiheesta ja toin ilmi sen, että jatkaakseni minulle parhain vaihtoehto olisi esimiehen vaihdos. Esimiehen esimies otti minut vakavasti ja hän kertoi, että esimiehen edellinen alainen oli irtisanoutunut esimiehen käytöksen takia. Olin äimistynyt. Pidän tätäkin taustatietoa vasten hyvin kummallisena sitä, että organisaation taholta minuun ei oltu kertaakaan yhteydessä. Minkäänlaista tilannetsekkausta ei tehty tai tiedusteltu sitä, kuinka työnteko on lähtenyt sujumaan. Minut jätettiin pärjäämään esimiehen kanssa yksin, esimiehen, jonka käytös oli jo aikaisemmin aiheuttanut tiedettävästi ainakin yhden irtisanoutumisen. En usko, että esimiestä on irtisanomisen takia sen suuremmin puhutettu ylemmältä taholta tai kehotettu suorittamaan johtamisen perusteet ennen minun työsuhteeni alkamista. Tuskin minunkaan jälkeeni. Joka tapauksessa sovimme esimiehen esimiehen kanssa, että en suorilta käsin irtisanoudu, vaan otamme tämän asian hoitaaksemme. Minä vaihdan uuden esimiehen alaisuuteen ja uusien työtehtävien pariin. Pian tosin keskustelun jälkeen esimiehen esimies sai perhepiiristään suru-uutisen ja jäi sen takia äkilliselle lomalle. Tämä aiheutti sen, että tilanteeni jäi jälleen auki. Hän lupasi palata asiaani heti loman jälkeen ja koska minäkin jäisin pian lomalle, tilanteeni selkeytyisi vasta viikkojen kuluttua.

Sairaspoissaolosta aiheutunut hässäkkä esimiehen kanssa eskaloitui varsin nopeasti. Minulla oli vielä viikko töitä ennen alkavaa lomaani, ja muistan tämän ajanjakson olleen hyvin stressaavaa aikaa. Olin jatkuvasti ylivirittynyt, eikä nukkumisesta tullut mitään. En ole tiennyt tulevasta, olen tiennyt varmaksi ainoastaan sen, että enää en pysty jatkamaan työskentelyä esimiehen kanssa. Olisin myös toivonut nopeampia ratkaisuja, sillä nyt olin entisestään pahemmassa epätietoisuudesta siitä, miten työsuhteeni tulee jatkumaan. Keskustelu esimiehen esimiehen kanssa oli saanut minut uudelleen punnitsemaan vaihtoehtoa jatkamisesta uuden esimiehen alaisuudessa täysin uusien työtehtävien parissa. Olin alkanut pohtia irtisanoutumista kahteen kertaan. Toisaalta minua ahdisti se, että päätäni yritettiin kääntää. Tuli tunne, etten saisi irtisanoutua.

Kollegoiden puoleen kääntymistä

Viimeisellä viikolla ennen lomaani paljastin tilanteen myös ensimmäistä kertaa muutamalle kollegalleni. Ensimmäinen, jolle kerroin oli kollega, jonka kanssa olin ollut tekemisissä muutamissa samoissa projekteissa. Hän oli myös aktiivinen järjestämään erilaisia illan istujaisia työporukan kesken, tietynlainen kaikkien kaveri. Minulle oli iso juttu kertoa tästä henkilölle, joka tiesi myös esimiehen. Tähän asti olin kertonut asiasta vain omille tuttavilleni, jotka luonnollisesti eivät olleet esimiehen kanssa tekemisissä. Kollega oli jokseenkin yllättynyt kuulemastaan. Hän ei ikään kuin halunnut uskoa, että tilanne voisi olla tämän kaltainen. Ei esimies mielestäni vaikuta lainkaan pahantahtoiselta. Kollegan mielestä minun tulisi jatkaa ja, jos tilanne tosissaan vaatii, niin silloin vaihtaa esimiestä. Minun agendani ei ollut se, että kollegan olisi pitänyt valita ”puolensa”. Halusin keskustella tilanteesta jonkun kanssa ja totta kai jossain määrin saada tukea. Jälkeenpäin kaduin sitä, että kerroin asiasta juuri hänelle, sillä aloin jälleen miettiä, josko olin kuvitellut ja suurennellut asioita. Se, ettei halua puhua ihmisistä pahaa on toki hyvä asia, mutta raja sille, mikä on pahan ja mikä realiteettien puhumista, on häilyvä. Positiivisuuskin voi olla toksista ja ”uhria” syyllistävää. Tilanne oli myös absurdi, sillä tapasimme eräässä kahvilassa ja viereisessä pöydässä istuskeli paikallinen parikymppinen mieshenkilö, joka katseli pöytäämme ja masturboi. Hän teki sitä melko huomaamattomasti ja, koska kollegani istui selin häneen, hän ei nähnyt tilannetta. Miten tuollaisesta sanotaan englanniksi henkilölle, jota ei juurikaan tunne? Someone behind you is watching us and masturbating. Koska kollega muutenkin vaikutti sellaiselta, joka haluaa uskoa ihmisistä vain hyvää, eikä siten varmastikaan voi uskoa kenenkään julkisesti vetävän käteen, päätin olla sanomatta tilanteesta mitään. Poika onneksi jossain vaiheessa lopetti ja lähti pois.

Uskaltauduin viimein kertomaan tilanteesta kollegoilleni 
saaden vaihtelevan vastaanoton. 

Pian tämän jälkeen juttelin tilanteesta myös kahdelle muulle kollegalle. He ottivat tilanteen huomattavasti paremmin ja toivat esiin saman asian, minkä esimiehen esimieskin oli minulle kertonut: esimiehen käytöksen takia hänen aikaisempi alaisensa oli irtisanoutunut. Koska minunkin oli haastavaa sanallistaa kokemaani, en ihmetellyt sitä, kun kuulin, että irtisanoutunut kollega oli kertonut syyksi epämääräisesti esimiehen tavan johtaa. Hän ei ollut osannut kertoa tarkemmin, mistä oli kyse, mutta pitkälti kyseessä oli esimiehen tapa mikromanageroida ja kommunikoida tökerösti. Minulle myös kävi ilmi se, että esimies oli vastikään eronnut pitkästä parisuhteesta, hän oli epävarma omasta asemastaan työyhteisössä eikä hänellä oikein tuntunut olevan sosiaalista tilannetajua. Kuulin myös, että hän oli aikoinaan aloittanut työuransa yhdessä four bigs yhtiöissä ja työskennellyt siellä hyvin tiukan esimiehen alaisuudessa kellon ympäri. Ilmeisesti hän halusi antaa alaisilleen opetuksen: minäkin olen kärsinyt, joten alaisenikin saavat kärsiä. Minähän olin tällöin työurani alussa, joten tämä pitänee hyvinkin paikkansa. Ymmärsin nyt paremmin sitä, miksi esimies käyttäytyi kuten teki. Vaikka se tietyllä tavalla oli henkilökohtaista, niin loppu viimein käytöksen kohteena olisi voinut olla täysin kuka tahansa.

Kollegoiden kanssa keskusteleminen paljasti silmäni kuitenkin siitä, että olin hyvin väsynyt. Jos mahdollista, motivaationi oli tippunut viimeisten päivien aikana entisestään, aivan pohjalukemiin. Kollegat kuulivat, että olisin mahdollisesti vaihtamassa työtehtäviäkin, joten he alkoivat kilpaa lobbaamaan omia projektejaan. Huomasin, että heidän innostuneisuutensa ja motivoituneisuus ei saanut minusta otetta. Minua ei kiinnostanut projektit lainkaan, vaikka ne olivat juuri sellaisia, jotka aiemmin olisivat saaneet minut syttymään. Nyt ne kuulostivat turhilta, ajan hukkaukselta ja panikoin sitä työnmäärää, jonka pariin jälleen joutuisin. Peilasin omaa uupumista heidän energiaansa ja siten tajusin sen, että en voinut hyvin. Ärsyynnyin myös siitä, että minut nähtiin vain uusina työkäsinä, jotka veisivät heidän työuriaan eteenpäin. Ollaanko työelämässä oikeasti kiinnostuttu työntekijöiden hyvinvoinnista, vai onko se aina tällaista välineellistettyä lähestymistapaa? Nähdäänkö tällainen järjettömyys vasta sitten kun loppuunpalaminen osuu omalle kohdalle?

Mitä MINÄ haluan?

Tuen saaminen muilta on tärkeää. Loppu 
viimein sinä itse teet omat päätöksesi.

Kollegoiden kanssa keskustelu myös paljasti sen, että nyt on minun aikani miettiä, mikä minulle on paras vaihtoehto. Kukaan muu ei sitä tule tekemään puolestani. Päätäni pyrittiin kääntämään ja hoettiin, että irtisanoutuminen ei kannata ja, että työtehtäviä ja esimiestä vaihtamalla tilanne paranee. En oikein tiennyt, miten minun pitäisi ajatella. Irtisanoutuminen tuntui hyvinvointini kannalta kaikista parhaimmalta vaihtoehdolta. Pelkäsin sitä, etten löytäisi tarvittavaa energiaa lähteä perehtymään täysin uusiin projekteihin ja aihealueisiin. En tiennyt, kuka tulisi uudeksi esimieheksi ja, minkälaista olisi työskennellä samassa toimistossa entisen esimiehen kanssa. Tiesin, että kuormittavuus tulisi ainakin hetkellisesti jälleen kasvamaan. Olisin halunnut ratkaista tilanteen verkkaisemmin ja tehdä nopeitakin liikkeitä, mutta nyt minusta tuntui, että asiasta vain keskusteltiin ja sitä vatvottiin ilman, että tilanteeni tulisi tarpeeksi muuttumaan. Tässä vaiheessa lomani kuitenkin alkoi ja päätin, että lomalla en ajattele työasioita, vaan katsotaan sitten, miten asiat sutviintuvat loman jälkeen. Sitä en tiennyt, että viikon sisällä lomani alkamisesta olisin takaisin Suomessa ja käsissäni olisi diagnoosi psykoosista.

 

Tilanteessani toimisin nykyisin toisin:

• Puhu tilanteestasi. Mahdollisimman aikaisessa vaiheessa luotettavalle taholle ennen asioiden lopullista eskalaatiota ongelmatilanteissa.
• Listaa ylös haasteita ja onnistumisia. Näin ne ovat selkeämpiä itsellesikin tilanteesta puhuttaessa. Aika myös kultaa muistot, joten kaikkea ei välttämättä myöhemmin enää muista.
• Muista arvosi! Kenenkään ei tarvitse kuunnella itseä kohtaan epäasiallista syyttelyä ja arvostelua. Rakentava palaute on asia erikseen.
• Uskalla tehdä ratkaisuja. Tämä on sinun elämäsi ja loppu viimein sinä tiedät parhaiten, mikä sinulle on parasta!
• Älä vähättele kokemustasi. Kokemus on aina subjektiivinen eikä kukaan muu voi tietää, miten sinä asian koet.
• Organisation arvojen merkitys. Onko arvopuheessa ja käytännön toimissa ristiriitaa? Huomioidaanko inhimillisyys? Mieti omalla kohdalla, mitä nämä merkitsevät sinulle ja, kuinka paljon olet valmis niistä joustamaan omalla kustannuksellasi.