"Joudunko suljetulle osastolle?”
Suomeen palattuani olin varannut itselleni ajan psykiatrille. Ajanvaraamista oli edeltänyt pitkähkö selvitystyö siitä, miten psykiatri, psykologi, psykoterapeutti tai terapeutti eroavat toisistaan ja, mikä näistä olisi kohdallani oikea vaihtoehto, minne mennä. Olin aivan pihalla tästä skenestä. Valintani kohdistui psykiatriin, joka on mielenterveyttä koskeviin asioihin erikoistunut lääkäri, sillä halusin saada lääketieteellisen arvion ja luotettavan varmuuden siitä, mikä minua oli vaivannut. Vaikka meninkin yksityisen sektorin kautta, jonot olivat pitkiä ja, koska tiesin itseni sen verran hyvin, minun oli tärkeää saada aika mahdollisimman pikaisesti ennen kuin muutan mieleni ja lakaisen kokemani maton alle. Laaja kontaktointi tuotti tulosta ja minun onnistui saada peruutusaika samalle päivälle. Olisin ehdottomasti päässyt kaikkein helpommalla menemällä työterveyshuollon kautta, mutta koska työnantajani ei ollut suomalainen, tämä ei ollut mahdollista.
Ensimmäistä kertaa psykiatrin luona
Minua jännitti, kuinka psykiatri arvioisi tilannettani. |
Varaamani psykiatrin aika koitti. Minua jännitti. Joutuisinko tekemään erilaisia musteläiskätestejä, joiden pohjin minut todettaisiin epänormaaliksi ja suljettaisiin laitokseen pakkopaitaan sidottuna? Viime aikoina oli ehtinyt tapahtumaan paljon, eikä mieleni oikein tuntunut pysyvän perässä. Vielä hetki sitten olin ollut toisella puolella maapalloa lomafiiliksissä ja yhtäkkiä olinkin Terveystalon vastaanotolla. Häpeän määrä oli valtava, työhän oli alkujaan ollut unelmatyö. Kärsin myös jossain määrin aikaerorasituksesta. Minulla ei suoraan sanottuna ollut hajuakaan, mitä kertoisin tai, miten tiivistäisin kaiken työsuhteen aikana kokemani vajaan tunnin pituiseen aikaslottiin. En ollut sanoittanut kokemaani edes itselleni enkä todellakaan ollut tottunut puhumaan asioistani tai tunteistani muille. En vielä tuolloin ollut ymmärtänyt sitä, että lääkärin käynnille voisi ottaa mukaansa muistilapun sisältäen ne asiat, joista haluat kertoa. Näin tulee varmemmin kertoneeksi kaiken sen, mitä haluaa. Noudatan tätä nykyisin.
Turvavälin takaamiseksi lääkäri istui minusta hyvin kaukana
työpöytänsä takana ja pidimme molemmat kasvomaskeja päällä
terveysturvallisuuden nimissä. Minulla maskit aiheuttavat paljon haasteita
tulkita vuorovaikutustilannetta ja toisen ihmisen reaktioita. Toinen jää hyvin
etäiseksi, eikä luottamusta oikein tunnu pääsevän syntymään. Ulkoiset tilanteet
eivät siten ainakaan helpottaneet ahdinkoani siitä, miten ihmeessä lähden
asiaani perkaamaan. Aloin kertomaan tilanteestani kronologisessa järjestyksessä
alkaen työsuhteen alkamisesta. Koska asiaa oli paljon, huomasin poukkoilevani
kertomuksessani ja olen varma, että minusta sai verrattain epäjohdonmukaisen
kuvan. Psykiatri kuunteli ja heitti kysymyksiä pääsääntöisesti työhön
liittymättömistä asioista kuten siitä, minkälaisia kokemuksia minulla jäi
opiskeluvuosista tai miten olen aikaisemmin reagoinut stressiin. Kertoessani
työuupumukseen viittaavista oireista, lääkäri lähinnä myhäili ja kertoi, ettei
se ole diagnoosi ja, että sen kehittyminen voi viedä vuosia. Tapaamisen
puolivälissä hän kysyi, olenko masentunut. Vastasin todenmukaisesti,
että en. Lääkäri tuntui olettavan, että tiedän, mitä masennuksella tarkoitetaan
eikä hän avannut oireidenkirjoa lainkaan.
Diagnoosia ei siten saatukaan näin helposti, joten jatkoimme
keskustelua. Kerroin, että toivoisin tilanteessani keskusteluapua mahdollisesti
terapian kautta (en tuolloin tiennyt mitään käytännön asioita terapiaan
liittyen). Lääkäri totesikin, että ensiksi tarvitaan diagnoosi. Pääsin
tarinassani hermoromahduksen vaiheeseen ja tässä kohtaa aloin itkemään. Itkeminen
kasvomaski päällä on oma lajinsa ja suolaveden ja rään täyttämän suojuksen
kanssa oleminen ei varsinaisesti parantanut oloani. Aina sanotaan, ettei
ulkonäkö merkitse mitään. Pidän tätä kuitenkin valheellisena käsityksenä, sillä
ulkoinen habitus lähettää signaaleja ulkomaailmaan halusi sitä tai ei. Minun
ulkoinen olemukseni lääkärin vastaanotolla ei vahvistanut kuvaa siitä, että
olisin työskennellyt asiantuntijana globaalissa järjestössä. Olin heittänyt
päälleni hupparin ja verkkarit tyyppisen asun enkä usko, että näytin
lääkärin silmissä ainakaan ikäistäni vanhemmalta – päinvastoin. Koska en
myöskään tullut työterveyden kautta, tilannettani ei suoranaisesti tulkittu
työperustaisena asiana.
Psykiatri toi keskusteluun omakohtaisen tapausesimerkin,
jonka turvin hän loppu viimein tuntui tekevän diagnoosinsa. Hän kertoi ulkomaalaisesta
tuttavastaan, joka aina tullessaan visiitille Suomeen joutuu osastolle hoitoon.
Ilmeisesti siksi, että kulttuurishokki oli niin valtava ja, koska tämä tuttava
ei ymmärtänyt puhuttavaa kieltä, hän saattoi kokea vainoharhoja. Tämän ja
joidenkin tarkentavien kysymysten pohjin hän aavisteli minun kokemukseni olleen
samanlainen ja totesi diagnoosikseni psykoosin. En tiennyt psykooseista juuri
mitään, mutta jo pelkästään sanana sen kuuleminen sai minut pelästymään. Nyt on
tosi kyseessä. Tiedustelin heti ensitöikseni, että suljetaanko minut
johonkin laitokseen?
Vastaanottoaika tuli täyteen ja aika loppui kesken sen
suhteen, että psykiatri olisi ehtinyt tarkemmin kertomaan diagnoosistani ja
psykooseista sinänsä. Hän kirjoitti minulle lähetteen julkiselle puolelle
psykoosipolille avohuoltoon tarkempiin tutkimuksiin. Hän arvioi psykoosini
olleen ohimennyt, mutta näki, että tilannetta voitaisiin tutkia ja seurata
jonkin aikaa. Lähdin vastaanotolta kotiin kahdensadan euron hintaisen laskun ja
45 vuorokauden mittaisen sairasloman kanssa. Yllätyin, sillä en ollut edes
ajatellut saavani sairaslomaa. Samalla olin melko tyrmistynyt, olin hullu.
Psykiatrin vastaanotolta lähdettyäni minulla oli enemmän kysymyksiä kuin sinne mentäessä. |
Lähdin vastaanotolta melko sekavissa tunnelmissa ja pääni oli täynnä kysymyksiä. Olisiko viereisen huoneen psykiatri antanut minulle tyystin eri diagnoosin ja tulkinnut tilannetta eri lähtökohdista käsin? Olisiko minun sittenkin pitänyt sanoa olevani masentunut? Olisiko masennusdiagnoosi ollut pesunkestävämpi? Olisinko silloin saanut vain lämmintä kättä ja lääkkeet kouraan? Mitä nyt tapahtuu? Kotona minulla menikin pitkä tovi googlettamisessa, olen lukenut valtavan määrän tietoa psykooseista ja päässyt siten edes jollain tasolla perille siitä, mistä niissä on kyse.
Tiedän, että lääkärit näkevät kymmeniä potilaita päivän
aikana, eikä yksittäisen potilaan kertomusta voida rajatussa ajassa lähteä
tarkasti penkomaan. Pidän kyseenalaistettavana sitä, että lyödään aika kovakin
diagnoosi käteen ilman, että potilasta sisällytetään päätöksentekoon tai, että
häntä kuullaan diagnoosin jäljiltä. Vakavilla F-mielenterveysperustaisilla
diagnooseilla on vaikutuksensa esimerkiksi sairasvakuutusten myöntämiselle,
oikeustoimikelpoisuudelle, tiettyihin työ- ja opiskelupaikkoihin hakeutumiselle
sekä ymmärtääkseni myös ajokorttien myöntämisille. Puhumattakaan niiden
merkityksestä ihmisen omakuvalle.
(Työuupumus)psykoosiin keskittymistä
Psykiatrin tapaamisen jälkeen meni noin viikko, kun minulle
soitettiin psykoosipolilta. Sovimme minulle ajan alkukartoituksen kaltaiseen
moniammatilliseen tapaamiseen, jossa olisi mukana psykiatri, psykologi, psykiatrinen
sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. En tiennyt tapaamisesta sen enempää,
joten lähdin sinne avoimin mielin. Olin tyytyväinen siihen, että tilanteeni
otettiin vakavasti.
Tapaaminen osoittautui kuitenkin painajaismaiseksi. Tuolit
olivat ringissä siten, että minä istuin psykiatria vastapäätä. Toisella
puolellani istui sosiaalityöntekijä ja toisella puolella sairaanhoitaja ja
psykologi. Tuolit oli myös aseteltu minua päin siten että jokaisella heistä oli
suora näköyhteys minuun. En voinut mitään sille, että sain psykiatrista hieman
homssuisen kuvan, hänellä oli pitkät ja likaiset hiukset. Hän myös puhui päälle
ja näin tehdessään hänen äänenvoimakkuutensa nousi. Valta-asetelma oli selvä: psykiatri
hallitsi keskustelua ja esitti tiuhaan tahtiin erilaisia kysymyksiä minulle. Tätä
korosti se, että hän oli tilaisuuden ainoa miespuolinen henkilö. Muut
asiantuntijat seurasivat keskustelua, tarkkailivat minua ja tilaisuuden lopulla
esittivät joitain yksittäisiä kysymyksiä.
Psykoosidiagnoosin jälkeen koin, että hoito keskittyi oireisiin eikä niinkään syihin vointini takana. Sairastumiseni työ- perustaisuus jäi käsittelemättä. |
Minusta tuntui, että keskustelussa ei taaskaan huomioitu
tarpeeksi työn merkitystä ja siitä aiheutunutta suoraa syyseuraussuhdetta
kokemukselleni. Koska yksityisen lääkäriaseman psykiatri oli antanut minulle
diagnoosin, olisi vaatinut ihmeitä, että julkisen puolen kollega olisi
noussut tätä vastaan. Usein on myös niin, että ennakko-oletukset käyvät toteen
ja sen mitä haluaa nähdä, myös näkee. Sain siis vahvistuksen ja toisen
diagnoosin psykoosista. Psykiatrin mukaan akuuttivaihe oli kuitenkin ohi enkä ainakaan
enää ollut millään muotoa psykoottinen. Minut otettiin avohuollon
asiakkaaksi ja sovimme, että alan käymään joitakin kertoja kuukaudessa
psykiatrisen sairaanhoitajan paikkeilla keskustelemassa. Oloani seurattaisiin
ja psykiatri tarkastelisi tilannetta uudestaan joidenkin kuukausien päästä.
Suunnitelman mukaisesti kävin keskustelemassa psykiatrisen
sairaanhoitajan luona. Näin jälkeenpäin en koe, että siitä oli todellisuudessa
minulle merkittävästi hyötyä. Hoitaja oli samanikäinen kuin minä ja tuntui, että
häneltä puuttui tarpeeksi samaistumispintaa kanssani. En siten aina tuntenut
tulevani kuulluksi. Tapaamisten fokus oli pitkälti psykooseista kertomisena,
oireiden kartoittamisena ja minun tilanteen kehittymisen tarkkailussa. Hänen asiantuntemuksensa
keskittyi juuri psykooseihin, ei työuupumisiin. Opinkin valtavasti uutta
psykooseista, mutta olisin kaivannut tilanteeni syvällisempää kartoittamista
työn näkökulmasta. Miksi juuri minä uuvuin ja miten tässä näin pääsi
käymään? Minulle ei tehty mitään testejä enkä täyttänyt kyselylomakkeita. Jatkomme
tapaamisia joitakin kuukausia. Tämän jälkeen hoitaja jäi vuosilomalle ja kävin
muutamia kertoja psykologin juttusilla. Siitä oli minulle hyötyä, sillä
ensimmäisen kerran sain tunteen siitä, että minua kuunneltiin ja psykologi oli
kiinnostunut nimenomaan sairastumiseeni johtaneista syistä ja työsuhteen aikana
tapahtuneista asioista. Näiden kertojen innoittamana minulla heräsi ajatus
siitä, josko psykoterapia voisi tapauksessani olla varteenotettava vaihtoehto.
Sain psykologilta lisätietoa terapiasta ja hän kannusti minua kokeilemaan. Emme
nähneet enää tarpeelliseksi pitää minua potilaana psykoosihoidossa, joten psykiatrin
tapaamisen jälkeen minut uloskirjattiin sieltä. Samalla psykiatri kirjasi
minulle b-lausunnon Kelan tukemaa kuntoutusterapiaa varten.
Psyykenlääkkeistä
Olin alusta asti johdonmukainen sen suhteen, että en halua
lääkinnällistä hoitoa. Tämä onnekseni hyväksyttiin, eikä minulle merkittävästi
niitä tuputettukaan. Pelkäsin alkuun, että tahtomattani minut pakotettaisiin
niiden syömiseen, mikä nyt tietystikään ei ole realistista avohuollon
palveluista puhuttaessa. Koin, että tilanteeni korjautuisi parhaiten työstä
irtautumisella, unella, terveellisellä ruualla ja sopivalla määrällä liikuntaa.
Irtaantuminen työasioista oli tärkein askel, sillä työ oli se, josta tarvitsin
nyt stopin. Olisin myös valmis ottamaan asiantuntevaa keskusteluapua vastaan.
Lääketeollisuudessa liikkuu valtavat summat rahaa
erityisesti psyykenlääkkeiden kohdalla. Punnitsin myös hyödyn ja haittojen
suhdetta, olenko valmis haittavaikutuksiin tai mahdolliseen riippuvuuteen
lääkkeestä? Suhtaudun melkoisen kriittisesti lääkkeisiin tapauksissa, jossa
potilasta ei kuunnella eikä hänen tilannettaan tarkastella yksilöllisesti. Pillerit
kouraan ja löydätkin varmaan itse tien ulos. Pelkkä lääkehoito jättää
potilaan loppu viimein hyvin yksin tilanteensa kanssa ja uskon parhaimman
hoitovastineen olevan saavutettavissa lääkinnällisen hoidon ja keskusteluavun
yhdistelmänä. Mikäli oloni ei olisi lähtenyt paranemaan, sitten olisin
tarkastellut lääkkeettömyyttä kahteen kertaan. Korostan tässä kohtaa, että
lääkkeiden käytöstä tulee aina konsultoida lääkäriä ja erityisesti psykoosien
akuuttivaiheessa lääkitys on tarpeen. Lääkkeet ovat ensiapuna tehokkaita
katkaisemaan tilanteen eskaloituminen, ne vähentävät tehokkaasti inhimillistä
kärsimystä ja pelastavat henkiä.
Stereotypioiden värittämää
Mielenterveyshäiriöihin liittyy paljon ennakkoluuloja ja stereotypioita. |
Olen hyväksynyt sen, että hermoromahdukseni diagnosoitiin reaktiiviseksi psykoosiksi. Itse diagnosoisin sen näin jälkeenpäin paniikkikohtaukseksi tai akuutiksi stressireaktioksi. Kohdallani ei otettu tarpeeksi huomioon toimintakyvyn säilymistä, matkajärjestelyjen toteuttaminen vaati organisaatiokykyä, suunnitelmallisuutta sekä toiminnanohjauksen vaatimaa energiatasoa. Tiedostan sen, että psykoosien oireenkuvaan liittyy oireiden kieltäminen ja tämä on erittäin valitettavaa hoitoon hakeutumisen näkökulmasta. Toinen puoli asiassa on se, että diagnoosi voidaan runnoa läpi vähäisinkin perustein kenelle tahansa. En tuolloin osannut kyseenalaistaa diagnoosiani puhtaasti siitä syystä, että en tiennyt psykooseista mitään. Enkä edelleenkään ole asiantuntija, vaan puhun omasta kokemuksestani. Sen tiedän, että ne ovat suhteellisen yleisiä, niihin johtavat syyt ovat moninaisia (omalla kohdallani pitkittynyt ja korkea työstressi) ja oireet voivat olla kirjavia. Suosittelen kiinnostuneita lukemaan asiasta lisää täältä ja täältä.
Kokemukseni paljasti, miten vähän tiesinkään
mielenterveyteen liittyvistä asioista ja, miten paljon erilaiset
ennakko-oletukset ja stereotypiat ovat niitä värittäneet. Vaikka olen istunut
vuosia koulunpenkillä, en tiennyt, että populaarikulttuurin välittämä kuva mielisairaista
ei vastaa todellisuutta. Seinille hyppiminen, hiustenrepiminen ja
kirkuminen on Hollywoodia, ei arkea. Sairastuminen ei ole oma valinta, eikä se
katso ikää, sukupuolta, sosiaalista statusta tai mitään muutakaan. Heräsin
tietämättömyyteeni ja valitettavaahan se on, kuinka yleisiä mielenterveyteen
liittyvät väärinymmärrykset loppu viimein ovat. Jo ihan esimerkiksi
resursseista ja hoitomitoituksista vastaavien poliittisten päättäjien keskuudessa.
Tietämättömyydestä kertoo jo ensireaktio siitä, joutuuko
tässä nyt suljetulle osastolle. Resurssipulan takiahan avohuollon palvelut nimenomaan
kasvavat ja suljetulle osastolle ei noin vain mennä. Siksikin mielen pirstaloituessa kyseessä on useimmiten suljetulle osalle pääseminen, ei joutuminen.
Kommentit
Lähetä kommentti