"Joudunko suljetulle osastolle?”

Suomeen palattuani olin varannut itselleni ajan psykiatrille. Ajanvaraamista oli edeltänyt pitkähkö selvitystyö siitä, miten psykiatri, psykologi, psykoterapeutti tai terapeutti eroavat toisistaan ja, mikä näistä olisi kohdallani oikea vaihtoehto, minne mennä. Olin aivan pihalla tästä skenestä. Valintani kohdistui psykiatriin, joka on mielenterveyttä koskeviin asioihin erikoistunut lääkäri, sillä halusin saada lääketieteellisen arvion ja luotettavan varmuuden siitä, mikä minua oli vaivannut. Vaikka meninkin yksityisen sektorin kautta, jonot olivat pitkiä ja, koska tiesin itseni sen verran hyvin, minun oli tärkeää saada aika mahdollisimman pikaisesti ennen kuin muutan mieleni ja lakaisen kokemani maton alle. Laaja kontaktointi tuotti tulosta ja minun onnistui saada peruutusaika samalle päivälle. Olisin ehdottomasti päässyt kaikkein helpommalla menemällä työterveyshuollon kautta, mutta koska työnantajani ei ollut suomalainen, tämä ei ollut mahdollista.

Ensimmäistä kertaa psykiatrin luona

Minua jännitti, kuinka psykiatri arvioisi
tilannettani.

Varaamani psykiatrin aika koitti. Minua jännitti. Joutuisinko tekemään erilaisia musteläiskätestejä, joiden pohjin minut todettaisiin epänormaaliksi ja suljettaisiin laitokseen pakkopaitaan sidottuna? Viime aikoina oli ehtinyt tapahtumaan paljon, eikä mieleni oikein tuntunut pysyvän perässä. Vielä hetki sitten olin ollut toisella puolella maapalloa lomafiiliksissä ja yhtäkkiä olinkin Terveystalon vastaanotolla. Häpeän määrä oli valtava, työhän oli alkujaan ollut unelmatyö. Kärsin myös jossain määrin aikaerorasituksesta. Minulla ei suoraan sanottuna ollut hajuakaan, mitä kertoisin tai, miten tiivistäisin kaiken työsuhteen aikana kokemani vajaan tunnin pituiseen aikaslottiin. En ollut sanoittanut kokemaani edes itselleni enkä todellakaan ollut tottunut puhumaan asioistani tai tunteistani muille. En vielä tuolloin ollut ymmärtänyt sitä, että lääkärin käynnille voisi ottaa mukaansa muistilapun sisältäen ne asiat, joista haluat kertoa. Näin tulee varmemmin kertoneeksi kaiken sen, mitä haluaa. Noudatan tätä nykyisin.

Turvavälin takaamiseksi lääkäri istui minusta hyvin kaukana työpöytänsä takana ja pidimme molemmat kasvomaskeja päällä terveysturvallisuuden nimissä. Minulla maskit aiheuttavat paljon haasteita tulkita vuorovaikutustilannetta ja toisen ihmisen reaktioita. Toinen jää hyvin etäiseksi, eikä luottamusta oikein tunnu pääsevän syntymään. Ulkoiset tilanteet eivät siten ainakaan helpottaneet ahdinkoani siitä, miten ihmeessä lähden asiaani perkaamaan. Aloin kertomaan tilanteestani kronologisessa järjestyksessä alkaen työsuhteen alkamisesta. Koska asiaa oli paljon, huomasin poukkoilevani kertomuksessani ja olen varma, että minusta sai verrattain epäjohdonmukaisen kuvan. Psykiatri kuunteli ja heitti kysymyksiä pääsääntöisesti työhön liittymättömistä asioista kuten siitä, minkälaisia kokemuksia minulla jäi opiskeluvuosista tai miten olen aikaisemmin reagoinut stressiin. Kertoessani työuupumukseen viittaavista oireista, lääkäri lähinnä myhäili ja kertoi, ettei se ole diagnoosi ja, että sen kehittyminen voi viedä vuosia. Tapaamisen puolivälissä hän kysyi, olenko masentunut. Vastasin todenmukaisesti, että en. Lääkäri tuntui olettavan, että tiedän, mitä masennuksella tarkoitetaan eikä hän avannut oireidenkirjoa lainkaan.

Diagnoosia ei siten saatukaan näin helposti, joten jatkoimme keskustelua. Kerroin, että toivoisin tilanteessani keskusteluapua mahdollisesti terapian kautta (en tuolloin tiennyt mitään käytännön asioita terapiaan liittyen). Lääkäri totesikin, että ensiksi tarvitaan diagnoosi. Pääsin tarinassani hermoromahduksen vaiheeseen ja tässä kohtaa aloin itkemään. Itkeminen kasvomaski päällä on oma lajinsa ja suolaveden ja rään täyttämän suojuksen kanssa oleminen ei varsinaisesti parantanut oloani. Aina sanotaan, ettei ulkonäkö merkitse mitään. Pidän tätä kuitenkin valheellisena käsityksenä, sillä ulkoinen habitus lähettää signaaleja ulkomaailmaan halusi sitä tai ei. Minun ulkoinen olemukseni lääkärin vastaanotolla ei vahvistanut kuvaa siitä, että olisin työskennellyt asiantuntijana globaalissa järjestössä. Olin heittänyt päälleni hupparin ja verkkarit tyyppisen asun enkä usko, että näytin lääkärin silmissä ainakaan ikäistäni vanhemmalta – päinvastoin. Koska en myöskään tullut työterveyden kautta, tilannettani ei suoranaisesti tulkittu työperustaisena asiana.

Psykiatri toi keskusteluun omakohtaisen tapausesimerkin, jonka turvin hän loppu viimein tuntui tekevän diagnoosinsa. Hän kertoi ulkomaalaisesta tuttavastaan, joka aina tullessaan visiitille Suomeen joutuu osastolle hoitoon. Ilmeisesti siksi, että kulttuurishokki oli niin valtava ja, koska tämä tuttava ei ymmärtänyt puhuttavaa kieltä, hän saattoi kokea vainoharhoja. Tämän ja joidenkin tarkentavien kysymysten pohjin hän aavisteli minun kokemukseni olleen samanlainen ja totesi diagnoosikseni psykoosin. En tiennyt psykooseista juuri mitään, mutta jo pelkästään sanana sen kuuleminen sai minut pelästymään. Nyt on tosi kyseessä. Tiedustelin heti ensitöikseni, että suljetaanko minut johonkin laitokseen?

Vastaanottoaika tuli täyteen ja aika loppui kesken sen suhteen, että psykiatri olisi ehtinyt tarkemmin kertomaan diagnoosistani ja psykooseista sinänsä. Hän kirjoitti minulle lähetteen julkiselle puolelle psykoosipolille avohuoltoon tarkempiin tutkimuksiin. Hän arvioi psykoosini olleen ohimennyt, mutta näki, että tilannetta voitaisiin tutkia ja seurata jonkin aikaa. Lähdin vastaanotolta kotiin kahdensadan euron hintaisen laskun ja 45 vuorokauden mittaisen sairasloman kanssa. Yllätyin, sillä en ollut edes ajatellut saavani sairaslomaa. Samalla olin melko tyrmistynyt, olin hullu.

Psykiatrin vastaanotolta lähdettyäni minulla
oli enemmän kysymyksiä kuin sinne mentäessä.

Lähdin vastaanotolta melko sekavissa tunnelmissa ja pääni oli täynnä kysymyksiä. Olisiko viereisen huoneen psykiatri antanut minulle tyystin eri diagnoosin ja tulkinnut tilannetta eri lähtökohdista käsin? Olisiko minun sittenkin pitänyt sanoa olevani masentunut? Olisiko masennusdiagnoosi ollut pesunkestävämpi? Olisinko silloin saanut vain lämmintä kättä ja lääkkeet kouraan? Mitä nyt tapahtuu? Kotona minulla menikin pitkä tovi googlettamisessa, olen lukenut valtavan määrän tietoa psykooseista ja päässyt siten edes jollain tasolla perille siitä, mistä niissä on kyse.

Tiedän, että lääkärit näkevät kymmeniä potilaita päivän aikana, eikä yksittäisen potilaan kertomusta voida rajatussa ajassa lähteä tarkasti penkomaan. Pidän kyseenalaistettavana sitä, että lyödään aika kovakin diagnoosi käteen ilman, että potilasta sisällytetään päätöksentekoon tai, että häntä kuullaan diagnoosin jäljiltä. Vakavilla F-mielenterveysperustaisilla diagnooseilla on vaikutuksensa esimerkiksi sairasvakuutusten myöntämiselle, oikeustoimikelpoisuudelle, tiettyihin työ- ja opiskelupaikkoihin hakeutumiselle sekä ymmärtääkseni myös ajokorttien myöntämisille. Puhumattakaan niiden merkityksestä ihmisen omakuvalle.

(Työuupumus)psykoosiin keskittymistä

Psykiatrin tapaamisen jälkeen meni noin viikko, kun minulle soitettiin psykoosipolilta. Sovimme minulle ajan alkukartoituksen kaltaiseen moniammatilliseen tapaamiseen, jossa olisi mukana psykiatri, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. En tiennyt tapaamisesta sen enempää, joten lähdin sinne avoimin mielin. Olin tyytyväinen siihen, että tilanteeni otettiin vakavasti.

Tapaaminen osoittautui kuitenkin painajaismaiseksi. Tuolit olivat ringissä siten, että minä istuin psykiatria vastapäätä. Toisella puolellani istui sosiaalityöntekijä ja toisella puolella sairaanhoitaja ja psykologi. Tuolit oli myös aseteltu minua päin siten että jokaisella heistä oli suora näköyhteys minuun. En voinut mitään sille, että sain psykiatrista hieman homssuisen kuvan, hänellä oli pitkät ja likaiset hiukset. Hän myös puhui päälle ja näin tehdessään hänen äänenvoimakkuutensa nousi. Valta-asetelma oli selvä: psykiatri hallitsi keskustelua ja esitti tiuhaan tahtiin erilaisia kysymyksiä minulle. Tätä korosti se, että hän oli tilaisuuden ainoa miespuolinen henkilö. Muut asiantuntijat seurasivat keskustelua, tarkkailivat minua ja tilaisuuden lopulla esittivät joitain yksittäisiä kysymyksiä.

Psykoosidiagnoosin jälkeen koin, että hoito keskittyi oireisiin
eikä niinkään syihin vointini takana. Sairastumiseni työ-
perustaisuus jäi käsittelemättä.

Tällaisessa moniammatillisessa tapaamisessa on hyvät puolensakin erityisesti työntekijöiden näkökulmasta: ajantasainen tiedonkulku, tieteiden rajat ylittävä lähestymistapa ja potilaslähtöisyys. Johtuiko sitten minun luonteenpiirteistäni vaiko siitä, että en pidä sensitiivisten asioideni jakamisesta ventovieraille (vaikka olisivatkin asiantuntijan roolissa), niin minulle tilaisuus näyttäytyi lähinnä kuulusteluna, jossa minä olin syyllinen ja tehnyt jotain väärin. Koin sen hyvin epämiellyttävänä ja silmätikkuna oleminen sai minut vaivaantuneeksi. En yksinkertaisesti tuntenut oloani hyväksi ja vierastin kertoa asioistani. Pääni myös löi aivan tyhjää siitä, mitä sanoisin. Tuntui, että kaikki sanomani tulkittiin jonkinlaisten olettamuksien suodattamana. Onko suvussasi mielenterveydenhäiriöitä tai esimerkiksi skitsofreniaa? Kysyisin mieluummin niin päin, että kenen suvussa ei olisi ja skitsofrenian väläyttely noinkin aikaisessa vaiheessa, tuntui jälkeenpäin ajateltuna turhalta pelottelulta.

Minusta tuntui, että keskustelussa ei taaskaan huomioitu tarpeeksi työn merkitystä ja siitä aiheutunutta suoraa syyseuraussuhdetta kokemukselleni. Koska yksityisen lääkäriaseman psykiatri oli antanut minulle diagnoosin, olisi vaatinut ihmeitä, että julkisen puolen kollega olisi noussut tätä vastaan. Usein on myös niin, että ennakko-oletukset käyvät toteen ja sen mitä haluaa nähdä, myös näkee. Sain siis vahvistuksen ja toisen diagnoosin psykoosista. Psykiatrin mukaan akuuttivaihe oli kuitenkin ohi enkä ainakaan enää ollut millään muotoa psykoottinen. Minut otettiin avohuollon asiakkaaksi ja sovimme, että alan käymään joitakin kertoja kuukaudessa psykiatrisen sairaanhoitajan paikkeilla keskustelemassa. Oloani seurattaisiin ja psykiatri tarkastelisi tilannetta uudestaan joidenkin kuukausien päästä.

Suunnitelman mukaisesti kävin keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Näin jälkeenpäin en koe, että siitä oli todellisuudessa minulle merkittävästi hyötyä. Hoitaja oli samanikäinen kuin minä ja tuntui, että häneltä puuttui tarpeeksi samaistumispintaa kanssani. En siten aina tuntenut tulevani kuulluksi. Tapaamisten fokus oli pitkälti psykooseista kertomisena, oireiden kartoittamisena ja minun tilanteen kehittymisen tarkkailussa. Hänen asiantuntemuksensa keskittyi juuri psykooseihin, ei työuupumisiin. Opinkin valtavasti uutta psykooseista, mutta olisin kaivannut tilanteeni syvällisempää kartoittamista työn näkökulmasta. Miksi juuri minä uuvuin ja miten tässä näin pääsi käymään? Minulle ei tehty mitään testejä enkä täyttänyt kyselylomakkeita. Jatkomme tapaamisia joitakin kuukausia. Tämän jälkeen hoitaja jäi vuosilomalle ja kävin muutamia kertoja psykologin juttusilla. Siitä oli minulle hyötyä, sillä ensimmäisen kerran sain tunteen siitä, että minua kuunneltiin ja psykologi oli kiinnostunut nimenomaan sairastumiseeni johtaneista syistä ja työsuhteen aikana tapahtuneista asioista. Näiden kertojen innoittamana minulla heräsi ajatus siitä, josko psykoterapia voisi tapauksessani olla varteenotettava vaihtoehto. Sain psykologilta lisätietoa terapiasta ja hän kannusti minua kokeilemaan. Emme nähneet enää tarpeelliseksi pitää minua potilaana psykoosihoidossa, joten psykiatrin tapaamisen jälkeen minut uloskirjattiin sieltä. Samalla psykiatri kirjasi minulle b-lausunnon Kelan tukemaa kuntoutusterapiaa varten.

Psyykenlääkkeistä

Olin alusta asti johdonmukainen sen suhteen, että en halua lääkinnällistä hoitoa. Tämä onnekseni hyväksyttiin, eikä minulle merkittävästi niitä tuputettukaan. Pelkäsin alkuun, että tahtomattani minut pakotettaisiin niiden syömiseen, mikä nyt tietystikään ei ole realistista avohuollon palveluista puhuttaessa. Koin, että tilanteeni korjautuisi parhaiten työstä irtautumisella, unella, terveellisellä ruualla ja sopivalla määrällä liikuntaa. Irtaantuminen työasioista oli tärkein askel, sillä työ oli se, josta tarvitsin nyt stopin. Olisin myös valmis ottamaan asiantuntevaa keskusteluapua vastaan.

Lääketeollisuudessa liikkuu valtavat summat rahaa erityisesti psyykenlääkkeiden kohdalla. Punnitsin myös hyödyn ja haittojen suhdetta, olenko valmis haittavaikutuksiin tai mahdolliseen riippuvuuteen lääkkeestä? Suhtaudun melkoisen kriittisesti lääkkeisiin tapauksissa, jossa potilasta ei kuunnella eikä hänen tilannettaan tarkastella yksilöllisesti. Pillerit kouraan ja löydätkin varmaan itse tien ulos. Pelkkä lääkehoito jättää potilaan loppu viimein hyvin yksin tilanteensa kanssa ja uskon parhaimman hoitovastineen olevan saavutettavissa lääkinnällisen hoidon ja keskusteluavun yhdistelmänä. Mikäli oloni ei olisi lähtenyt paranemaan, sitten olisin tarkastellut lääkkeettömyyttä kahteen kertaan. Korostan tässä kohtaa, että lääkkeiden käytöstä tulee aina konsultoida lääkäriä ja erityisesti psykoosien akuuttivaiheessa lääkitys on tarpeen. Lääkkeet ovat ensiapuna tehokkaita katkaisemaan tilanteen eskaloituminen, ne vähentävät tehokkaasti inhimillistä kärsimystä ja pelastavat henkiä.

Stereotypioiden värittämää

Mielenterveyshäiriöihin liittyy paljon
ennakkoluuloja ja stereotypioita.

Olen hyväksynyt sen, että hermoromahdukseni diagnosoitiin reaktiiviseksi psykoosiksi. Itse diagnosoisin sen näin jälkeenpäin paniikkikohtaukseksi tai akuutiksi stressireaktioksi. Kohdallani ei otettu tarpeeksi huomioon toimintakyvyn säilymistä, matkajärjestelyjen toteuttaminen vaati organisaatiokykyä, suunnitelmallisuutta sekä toiminnanohjauksen vaatimaa energiatasoa. Tiedostan sen, että psykoosien oireenkuvaan liittyy oireiden kieltäminen ja tämä on erittäin valitettavaa hoitoon hakeutumisen näkökulmasta. Toinen puoli asiassa on se, että diagnoosi voidaan runnoa läpi vähäisinkin perustein kenelle tahansa. En tuolloin osannut kyseenalaistaa diagnoosiani puhtaasti siitä syystä, että en tiennyt psykooseista mitään. Enkä edelleenkään ole asiantuntija, vaan puhun omasta kokemuksestani. Sen tiedän, että ne ovat suhteellisen yleisiä, niihin johtavat syyt ovat moninaisia (omalla kohdallani pitkittynyt ja korkea työstressi) ja oireet voivat olla kirjavia. Suosittelen kiinnostuneita lukemaan asiasta lisää täältä ja täältä.

Kokemukseni paljasti, miten vähän tiesinkään mielenterveyteen liittyvistä asioista ja, miten paljon erilaiset ennakko-oletukset ja stereotypiat ovat niitä värittäneet. Vaikka olen istunut vuosia koulunpenkillä, en tiennyt, että populaarikulttuurin välittämä kuva mielisairaista ei vastaa todellisuutta. Seinille hyppiminen, hiustenrepiminen ja kirkuminen on Hollywoodia, ei arkea. Sairastuminen ei ole oma valinta, eikä se katso ikää, sukupuolta, sosiaalista statusta tai mitään muutakaan. Heräsin tietämättömyyteeni ja valitettavaahan se on, kuinka yleisiä mielenterveyteen liittyvät väärinymmärrykset loppu viimein ovat. Jo ihan esimerkiksi resursseista ja hoitomitoituksista vastaavien poliittisten päättäjien keskuudessa.

Tietämättömyydestä kertoo jo ensireaktio siitä, joutuuko tässä nyt suljetulle osastolle. Resurssipulan takiahan avohuollon palvelut nimenomaan kasvavat ja suljetulle osastolle ei noin vain mennä. Siksikin mielen pirstaloituessa kyseessä on useimmiten suljetulle osalle pääseminen, ei joutuminen.

Tilanne herätteli minussa seuraavanlaisia ajatuksia: 

• Sairastuminen voi sattua kenen tahansa kohdalle - eikä siinä ole mitään hävettävää!
• Ensimmäinen askel myönnettäessä, että ei voi hyvin ja haettaessa apua, voi olla se kaikkein voimaannuttavin.
• Diagnoosi on hoidon saamiseksi tarpeen, mutta se ei määrittele sinua ihmisenä.
• Toipuminen ottaa aikansa, eheytymisen polku on kaikilla erilainen.
• Sosiaaliset syyt sairastumisen taustalla jäävät usein lääketieteellisessä lähestymistavassa vähemmälle huomiolle. 
• On ok olla aktiivinen omaa hoitoa ja terveyttä koskevissa päätöksissä.