Kuka minä olen?

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa keskittynyt enimmäkseen niihin ulkoisiin ja työliitännäisiin tekijöihin, jotka aiheuttivat työuupumukseni. Nyt käännän katseeni sisäänpäin ja pohdiskelen sitä, miksi juuri minä uuvuin? Minkälaisia käyttäytymismalleja ja persoonallisuuden piirteitä tekemiseni taustalla oikein oli, mitkä edesauttoivat romahtamistani? Minua kiehtoi ajatus siitä, että joku toinen olisi reagoinut samassa tilanteessa tyystin eritavoin. Tällöin törmäyskurssi esimiehen kanssa olisi mahdollisesti vältetty tai siihen olisi pystytty suhtautua välinpitämättömästi. Asiat eivät olisi menneet ihon alle ja työmotivaatio ja -kyky olisi säilynyt ennallaan. Työuupumista ei olisi tapahtunut. Varmasti löytyy myös ihmisiä, jotka tilanteessani olisivat uupuneet ja irtaantuneet töistä minua aikaisemminkin. Pidän itsekin nykyisin ihmeellisenä sitä, miksi jatkoin työsuhteessa noinkin pitkälle ja sitä, miten joku toinen olisi voinut olla olematta uupumatta. Vaikka vertailu onkin turhaa, tämän kaltaiset ajatuskelat saivat minut paremmin havainnoimaan juuri omaa uupumistani.

Töistä irtaantuminen ja uupumisen tunnustaminen käynnistivät minun toipumisprosessini, ja samalla minulle kirkastui käsitys siitä, että uupumiseni taustalla piili moniulotteisempia syitä kuin vain liian suuri työmäärä tai vääränlainainen hengitystekniikka. Olin ja olen varma, että työuupumusten taustalla on usein syvällisempiä tekijöitä. Tiesin, että en voisi enää muuttaa uuvuttaneen työpaikkani käytäntöjä, mutta samalla tiesin, että voisin heikentää todennäköisyyksiä uupumisen toistumiselle tulevissa työsuhteissani ymmärtämällä omaa käyttäytymistäni paremmin. Fakta nimittäin on se, että uupumiseen johtanut työpaikka ei ole ainoata laatuaan, vaan yhtä epäterveitä yhteisöjä, pilkkua viilaavia esimiehiä ja epämääräistä työkuormaa on maailma pullollaan.

Romahdukseni herätti minut

Uupumisesta aiheutunut romahdus oli minulle täysstoppi. 

Romahdus sysäsi minut kohti itsetutkiskelua ja näin jälkeenpäin ajateltuna olen tästä jopa kiitollinen. Minut ikään kuin pakotettiin pysähtymään ja avaamaan silmäni. Tiedän, etten olisi tähän prosessiin lähtenyt, mikäli romahdukseni olisi ollut vähänkään kevyempi. Rehellisesti sanottuna minulla ei myöskään ollut käynyt mielessäkään, että uupuisin ensimmäisessä oman alan työpaikassani. Niin voi käydä muille, mutta ei minulle. Tai jos uupuisinkin, niin se tapahtuisi hamassa tulevaisuudessa, ei nyt. Uupumus pääsi siten yllättämään minut enkä ollut varautunut siihen mitenkään. Ei löytynyt toimintasuunnitelmia toipumisen varalle tai tietoutta siitä, minkälaisia pidempiaikaisia seurauksia uupumisesta voi tulla.

Olin myös jossain määrin virheellisesti niputtanut mielenterveyshaasteet ja huomionhakuisuuden yhteen ajattelemalla, että todellisen sairastumisen sijasta taustalla olisi ennemminkin huomion kaipuu. Minulla ei ennen kokemaani hermoromahdusta, ja siitä saamaani diagnoosia psykoosista, ollut aikaisempaa kokemusta mielenterveyden häiriöistä. Olin tyystin vieraalla maaperällä ja käytännössä meninkin nollasta sataan, mikä varmasti lisäsi diagnoosiahdistustani. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että minulla on ennenkin ollut psykosomaattista oireilua stressaavissa ja kuormittavissa tilanteissa, joista yksi esimerkki opiskeluajoilta. Reagoin tutkintoni ensimmäiseen opinnäytetyöhön ja siitä aiheutuneeseen stressiin fyysisesti. Hengenahdistukseni oli niin voimakasta, että en uskaltanut harrastaa liikuntaa, sillä pelkäsin tukehtuvani. Minulla oli myös jatkuvasti palan tunne kurkussa, globusoire, ja nielaisut aiheuttivat haasteita. Oloni oli tukala. YTHS:sä ylilääkäri tutki minut (hengenahdistuksen oireet otettiin vakavasti) ja totesi, ettei mitään elimellistä löytynyt. Lääkäri nosti kätensä pystyyn ja oireiden syyseuraussuhteet jäivät pimentoon. Sain käynniltä mielenrauhan, mutta oireet jäivät kummittelemaan ja aktivoitumaan kuormittavissa tilanteissa.

Nykyisin olen varma, että oireet ovat kertoneet ahdistuksesta, jonka yksi tavanomaisista oireista onkin pala kurkussa tunne. Jälkeenpäin on helppo jossitella, mutta käynnin yhteydessä olisi varmasti ollut ihan hyvä keuhkojen ja kurkun tarkistamisen lisäksi pohtia keskusteluavun mahdollisuuksia. Kenties tämä opiskeluaikainen tapaus limittyy osaksi sairastumisprosessiani, siksikin, että hoitamattomana ahdistus jäi kytemään ja purkautui osana uupumista ja hermoromahdusta. Aloin paremmin huomaamaan sen, kuinka olin fyysisitä varoitusmerkeistä huolimatta pusertanut eteenpäin ja oppinut olemaan kiinnittämättä huomiota heikosta jaksamisesta varoittaviin signaaleihin. Ajattelen nykyisin, että uupuminen oli oikeastaan vain ajankysymys ja se olisi tavanomaisemmassa työpaikassa ottanut vain enemmän aikaa muodostuakseen.

Kuka minä olen?

Koska minulla oli ollut niin voimakas päähänpinttymä siitä, että minä en uuvu tai kärsi mielenterveyden haasteista, sen myöntäminen, että en voi henkisesti hyvin oli minulle kova paikka, sillä ymmärsin myös sen, kuinka naiivisti olinkaan ennen asiaa lähestynyt. Itseluottamukseni oli lyöty ja tajusin itsetuntemuksenikin olevan tyystin olematon. Henkinen työni lähtikin oikeastaan liikkeelle niinkin yksinkertaisesta kysymyksestä, että kuka minä oikein olen?

Lähestyin kysymystä siitä, kuka oikein olenkaan, pilkkomalla sen kolmeen ulottuvuuteen. Näiden voi ajatella vaikuttavan siinä, miten ihminen havainnoi itseään ja, minkälaisia motivaatioita toiminnan taustalla voi olla. Huomion arvoista on, että ne ohjaavat yksilön toimintaa vuorovaikutteisesti ja dynaamisesti, eikä niistä voi erottaa yhtä ylitse muiden ainoana toimintaa ohjaavana tekijänä.

Minkälainen minä olen?

Minkälainen minun pitäisi olla? 

Minkälainen minä toivoisin olevani?

Kun pohdin tämän kaltaista jaottelua pian uupumiseni eskaloiduttua, ladoin suuren määrän luonnehdintoja Minkälainen minä olen? sarakkeen alle ymmärtämättä sitä, miten paljon toimintaani onkaan ohjannut ulkoapäin tulevat paineet ja ajatukset siitä, mitä pitäisi ja, mitä olisi toivottavaa tehdä ja olla. Pidin itseäni esimerkiksi uupumattomana, uutterana, rauhallisena, ulospäinsuuntautuneena ja sosiaalisena. Olin mielestäni henkilö, joka osaa sanoa ei. Tarkempi pohdiskelu kuitenkin osoitti, että suurin osa keksimistäni luonnehdinnoista asettuikin Minkälainen minun pitäisi olla? ja Minkälainen minä toivoisin olevani? sarakkeiden alle. Minkälainen minä olen? sarake ammotti tyhjyyttään ja sen täyttäminen osoittautuikin haasteelliseksi. Olin ollut itseni suhteen nukuksissa ja kesti kauan ennen kuin aloin paremmin löytämään itseäni jälleen.

En ehkä ollutkaan sellainen henkilö, joksi olin itseäni luullut.

Tunne oli jollain tavalla pelottavakin, sillä tunsin oloni hyvin vieraaksi omissa nahoissani. Se sai minut kyseenalaistamaan monet siihenastiset valintani esimerkiksi opiskelualan ja työpaikan suhteen. Olinko tehnyt päätöksiä omasta tahdostani vai, oliko niitä kenties ohjannut ulkoapäin tulevat paineet siinä määrin, että tein sellaisia asioita, joita en oikeasti haluaisi tehdä? Rajanveto on tietysti haastava, koska elämme ja toimimme osana yhteiskuntaa ja tietynlainen sosiaalisen normisto on kutoutuneena osaksi tekemiämme valintoja. Oli kuitenkin hyvä pysähtyä ja oikeasti miettiä, miksi teki joitain asioita ja, miksi joitain toisia? Miksi olin kiinnostunut kehitysyhteistyöstä enkä esimerkiksi finanssipolitiikasta? Miksi halusin toimia mieluummin niin, että syvennyn asioihin, joiden parissa työskentelen kuin siten, että lähtisin spontaanisti soveltamaan vähillä tiedoilla? Huomasin, että minun oli myös hyvin vaikea tunnistaa sitä, mitä haluan tästä eteenpäin ja pelkkä tulevaisuuden ajattelu sai minut ahdistuneeksi.

Kuormituskyvyn lasku

Yksi syy sille, miksi tunsin vieraantuneisuutta itsestäni, johtui siitä, että työuupumus aiheutti hermostollisia muutoksia ja heikensi kykyäni säädellä vireystiloja. Olin tavanomaista äkkipikaisempi ja energiatasoni saattoivat vaihdella äkillisesti. Yhtenä päivänä jaksoin tehdä vaikka mitä, toisena en mitään. Koska olin käynyt ylikierroksilla stressin suhteen jo pidemmän aikaa ja toistuvasti ylittänyt kestokykyni, stressinsietokykyni oli olemattomissa. Stressaannuin hyvin pienestä hyvin herkästi, mikä tietysti heikensi toimintakykyäni. Tämän kaltainen herkistyminen oli minulle jotain aivan uutta, olinhan tottunut tekemään ja menemään välittämättä juurikaan omasta jaksamisesta. Kyllä minä pystyn ja jaksan, olikin yhtäkkiä en jaksakaan. Kuormituskykyni oli selkeästi laskenut ja minulla oli myös haasteita tunnesäätelyn kanssa. Tunteeni heilahtelivat ja ihmiselle, joka on vieraantunut omista tuntemuksistaan, tämä oli hyvin erikoista. En osannut nimetä tunteitani ja reagoin valtaosaan itkemällä, vaikka tavallisempi reaktio olisi esimerkiksi ollut suutahdus. Minulla oli korkeakoulututkinto, mutta tunnetietouteni oli olematon.

Koska en saanut työuupumukseen kohdennettua apua kuin vasta myöhemmin psykoterapian muodossa, jäin yksin hermostollisten heilahteluiden ja vireystilojeni kanssa. Työuupumuksista puhutaan usein, että toipuminen voi viedä vuosia ja luinko joskus, että vakavasta uupumuksesta voi viedä jopa kahdeksan vuotta. Tällä tarkoitetaan hermoston normalisoitumista ja osalla voi käydä niinkin, ettei se palaudu enää takaisin lähtötasolle. Pitkittynyt stressi muokkaa aivoja, hermostoa ja siten ihmisen käyttäytymistä ja kognitiivisia toimintoja. Puhutaan vakavista asioista ja silti minusta tuntuu, että tästä aspektista on hyvin vaikea saada tietoa. Aivojen ja hermoston rooli kulkee kuitenkin käsikädessä uupumuksen kanssa ja siitä toipumisessa niiden toiminnan ymmärtäminen on keskeistä. Uupuminen on ylipäänsä sanana minusta hyvin harhaanjohtava ja vähättelevä, sillä se jättää piiloon nimenomaan oirekirjon heilahtelun ja hermostolliset haasteet.

En sietänyt lainkaan kuormitusta ja tunteeni heilahtelivat.

Ymmärtääkseni nämä uupumuksen pitkäaikaiset seuraukset tunnistetaan terveydenhuollossa vaihtelevalla menestyksellä. Tiedän, että esimerkiksi tarkkaavaisuushäiriö ADHD:n epäilyjä ei tutkita, mikäli voidaan epäillä, että yksilö on uupunut tai toipumassa uupumuksesta. Työuupumus voi siten aiheuttaa laajan kirjon eri oireita, jotka sopivat myös erinäisiin neurologisiin ja neuropsykiatrisiin oireyhtymiin. Ja toisaalta, nämä voivat vastaavasti aiheuttaa uupumusta. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että myös muut kuin asiantuntijat saisivat luotettavaa tietoa siitä, mitä kaikkea biologisia muutoksia pitkittynyt stressi ja työuupumus voi yksilössä aiheuttaa.

Mielekkäätkin muutokset kuormittavat

En ole aikaisemmin halunnut tuoda esiin yksityiselämääni liittyneitä elämänmuutoksia, jotka tapahtuivat samanaikaisesti uupumiseni kanssa. Tämä siitä syystä, että mielestäni työuupumisissa turhan yleisesti syytetään sairastunutta työntekijää ja selitellään tapahtunutta työntekijän kuormittavasta elämäntilanteesta johtuvaksi. Totta on, että työntekijän yksityiselämä ja työelämä kietoutuu yhteen, eikä niitä voi täysin erottaa toisistaan. Työuupumiseen sairastumisessa keskeisimmässä roolissa on kuitenkin työ ja siitä aiheutuvat tekijät. Yksilöllä voi olla kaikki täysin kunnossa yksityiselämässä ja silti hän voi työuupua. Ja toisaalta, ei kuormittava yksityiselämäkään automaattisesti lisää uupumisriskiä töissä.

Minä olin muuttuvassa elämäntilanteessa jo siksikin, että en ollut enää opiskelija. Viisi vuotta kestänyt vaihe elämässäni oli tullut päätökseen ja siirtyminen kohti työelämää ja aikuisuutta käynnistyi. Jotta tämä ei olisi ollut liian helppoa, hyvästelin opiskelupaikkakunnan ja muutin minulle entuudestaan tyystin vieraaseen kaupunkiin uuden ihmissuhteen perässä. Olin vieraillut kaupungissa muutamia kertoja ennen muuttoani, mutta käytännössä se oli minulle täysin tuntematon. Minulla ei ollut uudessa kotikaupungissani minkäänlaista tukiverkostoa ja kaikki läheiseni ja ystäväni asuivat toisella puolella Suomea. Myös uusi ihmissuhde toi tietysti kaikkien positiivisten vaikutusten lisäksi myös oman lisänsä kasvavaan kuormitukseen.

Työsuhteen alkaessa yksityiselämässäni oli vastikään
tapahtunut suuria muutoksia.

Lyhyessä ajassa tapahtui paljon, mutta mitä sitten? Kaikki tapahtui positiivisessa hengessä ja olin muutoksista vain ja ainoastaan innoissani. Ei minulla ollut käynyt mielessäkään, että myös mielekkäät ja hyvät muutokset voivat aiheuttaa stressiä ja lisätä kuormitusta. Olin ajatellut, että stressiä syntyy vain negatiivissävytteisistä asioista ja tilanteista. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, että elämäntilanteeni muutos on ollut myötävaikuttamassa työuupumistani. Siirtyminen opiskelijasta työelämään, uusi työpaikka, uusi asuinpaikka, tuore suhde, ja epävarma yhteiskunnallinen tilanne koronapandemian myötä. En enää ihmettele lainkaan, että kuppini yksinkertaisesti meni nurin.

Elämää ei tietystikään voi elää niin, että välttelee muutoksia tai tilanteita, jotka aiheuttavat kuormitusta ja stressiä. Tekisin silloisen elämänvaiheen edelleen uudestaan, mutta kiinnitän tästä eteenpäin paremmin huomiota omaan jaksamiseen myös positiivisten muutosten pyörteissä. Pidän tärkeänä sitä, että tunnistaa ja hyväksyy sen, että myös ne hyvät asiat voivat kuormittaa. Siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa tai huonommuuden tunnetta.

Itsetuntemusprosessi

Uupuminen käynnisti itsetuntemusprosessini ja herätti minut pohtimaan omaa tapaani toimia, käyttäytyä ja reagoida. Pohdiskelenkin tulevissa kirjoituksissa muun muassa taipumustani miellyttää ja halua vaalia suorituskeskeistä elämäntapaa. Itseen parempi tutustuminen on ollut mielenkiintoista ja opettavaista, mutta se on elämänmittainen prosessi, joka tosissaan ottaa oman aikansa.

Kysymyksiä, joita minulla oli mielessäni pian töistä irtaannuttuani:

• Miksi juuri minä uuvuin? Ja miksi se tapahtui ensimmäisessä valmistumiseni jälkeisessä työpaikassa?
• Millä tavoin itse myötävaikutin uupumiseeni? Tämän pohtiminen ei poista sitä faktaa, että työpaikka oli yksiselitteisesti epäterve yhteisö.
• Miksi uupumisesta ei toivu käden käänteessä? Kuormituskyvyn häiriintyminen, haasteet vireystilojen säätelyssä ja hallitsemattomat tunnereaktiot eivät päättyneet siihen, että työsuhteeni päättyi.
• Mitä minä tästä eteenpäin haluan?