Minä olen sairas, ei työpaikka

Diagnosointi voidaan nähdä tapana patologisoida kaikki, mitä ei haluta hyväksyä normaaliin muottiin. Oli muistia virkistävää palata takaisin tuttujen kysymysten pariin siitä, tulisiko mielenterveyden horjumista lähestyä puhtaasti yksilöllisenä vai tulisiko kasvissa määrin huomioida myös yhteisöllistä näkökulmaa. Olen itseasiassa aikanaan hakeutunut yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen saadakseni tähän vastauksen. Luin tällöin kirjan koulukiusaamisen seuraamuksista yksilön myöhempään elämään ja terveyteen. Näkökulmana oli yhteisöllisyyden rapautuminen ja sen sijaan, että yksilöitä patologisoitaisiin suorilta käsin mielenvikaisiksi, käyttäytymistä voitaisiin ymmärtää sosiaalisista tekijöiden ja yhteisöpositioiden kautta. Tällainen luo pohjaa tulevaisuudenkin varalle ja hälytysmerkkien esiintyessä myös ennaltaehkäisevien toimien kohdentamiselle. Opinnoissani sittemmin kiinnostuksen kohteeni tosin tarkentuivat toisaalle, mutta nyt löysin itseni jälleen saman kysymyksenasettelun parista omakohtaisen kokemuksen kautta. Olinko minä hullu, vai oliko epäterve yhteisö kenties sairastuttanut minut?

Hiljentäminen jatkuu

Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi.

Esimiehen johtamistapa, ulkopuolisuus työyhteisöstä ja puutteelliset tiedot tuenhakukanavista aiheuttivat minulle tunteen siitä, että en saa ääntäni kuuluviin. Olin sekä hiljaa että hiljennetty. Tunne tästä oli läsnä koko työsuhteen ajan, eikä sitä helpottanut myöskään omat asenteeni yksin pärjäämisen korostamisesta ja avun pyytämisen vaikeudesta. Yksin pärjätään, vaikka mikä olisi ja apua pyydetään vasta, kun ollaan pää kainalossa. Sitten kun seinä nousi liian korkeaksi ja totesin, että enää ei pysty ja hakeuduin avunpiiriin, niin kaikki se, mikä oli aiheuttanut tämän pisteen saavuttamisen, olikin merkityksetöntä. Diagnosoimalla minut todellisuudentajusta vieraantuneeksi, minut hiljennettiin jälleen, sillä kaikki kertomani voitiin siitä eteenpäin luokitella vainoharhoiksi tai vääristymiksi. Esiin tuodut asiat voivat olla tai voivat olla olematta totta tai kuviteltua. Psykoosidiagnoosin myötä kokemani yksiselitteisesti invalidisoitiin. Minä olin sairas ja ongelma oli yksilöllinen – ei yhteisöllinen.

Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi ja, siksi lääkärit kirjaavat sairasloman ja hoidon saamisen syyksi jonkin sivulöydöksen, pakkodiagnoosin. Työuupumusdiagnoosi voidaan kirjata potilaan tietoihin Z-koodilla ikään kuin lisätietoa tuovana selityksenä. Pelkästään Z-koodin saaminen ei kuitenkaan velvoita työnantajaa palkanmaksuun eikä se oikeuta sairasvakuutuskorvauksiin. Toisin on tilanne Ruotsissa, jossa työuupuminen on oma sairautensa. En sano sitä, etteikö diagnoosini psykoosista olisi ollut oikea, mutta pidän harmillisena sitä, että sairastumiseni työperustaisuutta ei lainkaan tunnustettu, eikä minulle esimerkiksi kirjattu Z-koodia. Kaikki se mitä olin kokenut työsuhteeni aikana haastavaksi ja kuormittavaksi mitätöitiin vajaa tunnin mittaisen tapaamisen perusteella. Arvio on alkujaan pohjautunut yksittäisen psykiatrin näkökantaan minusta nähdessään minut ensimmäistä kertaa.

Hoidon kohtaamattomuus

Pääsyy siihen, miksi suhtaudun kriittisesti saamaani psykoosidiagnoosiin, johtuu siitä, että hoito ei ollut minulle kovinkaan tuloksellista ja siitä, että diagnoosista aiheutui minulle melkoisesti inhimillistä kärsimystä. Diagnoosin myötä sain kaupan päälle aimo annoksen lisää häpeän, hämmennyksen ja huonommuuden tunteita. Nämä kertaantuivat kaikkien niiden negatiivissävytteisten jo olemassa olevien tuntemusten päälle siitä, mitä työsuhteeni aikana oli tapahtunut. Itsetuntoni oli saatu työsuhteen aikana tehokkaasti pohjamutiin ja diagnoosi oli se viimeinen tikki sen romuttamiselle. Reilu puoli vuotta sitten olin päässyt haluamaani oman alan työhön toimimaan asiantuntijana. Olin ollut ylpeä saavutuksestani ja koin pystyvyyden ja pärjäämisen tunteita: minusta tulisi jotain. Seuraavassa hetkessä olenkin avohuollon potilas, jolle varoitellaan psykoosien toistumisen mahdollisuudesta ja väläytellään eläkkeen mahdollisuuksia. Ei mennyt kauan, kun aloin kyseenalaistamaan koko identiteettiäni – enkö olekaan normaali?

Tämänkaltainen minäpystyvyyden heikentyminen tuntui jäävän hoidossa täysin pimentoon, sillä fokus oli oireiden tarkkailussa. Sairastumisen syiden käsittely oli toissijaista ja se jäi pitkälti potilaan omalle vastuulle. Periaatteessahan meillä kaikilla voisi olla jokin mielenterveysdiagnoosi, jos sellainen halutaan määrittää. Kohdallani esimerkiksi kriittinen ja ilkeä sisäinen puhe itselleni siitä, että olin epäonnistunut enkä lunastanut itselleni asettamia (täysin kohtuuttomia) odotuksia, kääntyivät psykiatrien silmissä ääniharhoiksi. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä tai epänormaalia, että työsuhteen kariutuessa sisäinen itsepuhe on hyvin negatiivissävytteistä ja tuo omaa huonouttaan ajatuksissaan hyvin vahvasti esiin itselleen. Kertomani esimerkit esimiehen mikromanageroinnista taas näyttäytyivät minun keksiminä harhaluuloina, mikä ei minua oikeastaan edes yllättänyt, sillä tiedän esimerkkien kuulostavan älyttömiltä. Vielä käsittämättömämmiltä ne tuntuivat tapahtuessaan ja, koska olen ne kokenut, en pidä tätä enää kovin ihmeellisenä ja tiedän, että samankaltaisia esimiehiä on työelämässä muitakin. Mikäli itsellään on vain hyviä kokemuksia työelämästä ja esimiehistä, voi olla hyvin vaikea uskoa tällaista tapahtuvan.

Koin avohuollon puolella saamani hoidon melko pintapuoliseksi, mikä varmasti osaltaan johtui siitä, että sain diagnoosini jälkijunassa eli silloin, kun oletetun psykoosini oireet olivat jo poissa. Akuutteja, psykoosiin viittavia oireita minulla ei ollut missään vaiheessa psykiatrien tapaamisissa tai hoidon edetessä. Myös erinäiset helpommin todennettavat fyysiset oireet kuten unettomuus ja ruokahalunpuute loppuivat likimain välittömästi Suomeen palattuani ja päästessäni irtaantumaan töistä. Saamani keskusteluapu taas oli hyvin pintapuolista ja tapaamiset harvakertaisia, enkä tuntenut saavani kaipaamaani syvällistä henkisen puolen tukea tarpeeksi. Koska kaikkea kertomaani myös tarkasteltiin diagnoosin värittämien silmälasien kautta, tulin varovaiseksikin siitä, mitä ja miten kerroin asioistani. Hoidon pääpaino tuntui olevan lääkehoidossa, jota minä en halunnut, enkä päätynyt psyykenlääkkeitä käyttämäänkään. Hoitosuhteeni päättyessä pyysin itsenäisesti lausuntoa Kelan tukemaan psykoterapiaan, ilman oma-aloitteisuuttani sitä tuskin olisi edes ehdotettu minulle. Toki sekin täytyy todeta, että ilman hoitokontaktiani ja diagnoosia olisin jäänyt ilman puoltavaa terapiapäätöstä.

Ihminen haluaa tulla kuulluksi ja minulle psykoosihoidossa pahinta oli juuri se, että en tullut kuulluksi. Minua ei kuunneltu ja siten työsuhteen aikana alkanut hiljentäminen jatkui vielä hoidonkin läpi. Koska en hakeutunut työterveyden kautta, minun olisi varmasti entistä enemmän pitänyt korostaa työstressin ja heikon työilmapiirin merkitystä silloiseen terveydentilaani. Tällöin olin kuitenkin itsekin vielä pihalla siitä, mitä kaikkea työsuhteen aikana olikaan tapahtunut ja, miten se kaikki olikaan mennyt niin kovin ihoni alle. Ajatukseni poukkoilivat ja päällimmäinen tunteeni oli häpeä hakeutuessani avunpiiriin. Olin munannut kaiken. Minulla kesti itsellänikin pitkän aikaa ennen kuin oikeasti aloin itsenäisesti ymmärtämään työstä aiheutuneita syyseuraussuhteita. Se olikin valtava helpotus, sillä silloin tajusin senkin, että ehkä en olekaan mielisairas ja sen, että työstä aiheutuva stressi oli merkittävin syy sairastumiseni takana. Taakka putosi harteiltani ja tiesin, että minun olisi täysin mahdollista päästä takaisin jaloilleni.

Väärä diagnoosi?

Huomaan, että diagnoosista kriittisesti kirjoittaminen on haastavaa, sillä yleisesti tuntuu olevan vallallaan ajatus, ettei lääkäreiden ammattitaitoa vastaan saisi nousta, saamastaan hoidosta tulisi olla kiitollinen ja lääketiedettä kritisoisivat vain vähempiälyiset hihhulit. Mikään tällainen ei vastaa hoitomyönteisyyden vaateeseen, joka tuntuu olevan sisällytettynä terveydenhuoltojärjestelmäämme – erityisesti julkisella puolella. Mitään muutosta mihinkään suuntaan ei kuitenkaan ole mahdollista tapahtua ilman kriittistä reflektointia. Muutoksella tarkoitan rakenteellisella tasolla esimerkiksi resurssien parempaa kohdistamista ja yksilötasolla parempaa itsetuntemusta.

Diagnoosikeskeisyys ja tavanomaisenkin
käytöksen patologisointi tuntuu olevan
yleistä terveydenhuoltojärjestelmässämme.

En ole lääkäri enkä vähättele lääkäreiden asiantuntemusta, mutta diagnoosikeskeisessä lähestymistavassa voi olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä, ja väärästä diagnoosista aiheutua valtavasti lisähuolta. Mielestäni olisi erityisen tärkeää sisällyttää potilasta päätöksentekoon, sillä onhan hän se, joka tietää omasta elämästään parhaiten. Kuulluksi tulemisen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Ymmärrän sen, että diagnoosit ovat terveydenhuoltojärjestelmämme perusta ja senkin, että resurssien takia lääkäreillä ei ole aikaa paneutua yksittäisen potilaan asioihin kovin syvällisesti. Diagnoosien tekeminen on hoidon tarpeen kannalta keskeinen ja niiden turvin mahdollistetaan sairaspoissaolot ja varmistetaan, että työkyvytön henkilö saa kaipaamansa levon. Diagnoosiperusteisessa lähestymistavassa unohdetaan kuitenkin herkästi se, että sairaus on yhteisöllistä.

Olen miettinyt sitäkin, että ”valitsenko” mieluummin työuupumuksen diagnoosikseni vain siksi, että se on sosiaalisesti hyväksyttävämpi termi ja sairaus. On eriasia kertoa ihmisille, että on sairastunut psykoosiin kuin se, että kertoo kärsivänsä työuupumuksesta. Reaktiot ovat erilaiset. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, sillä työ oli pääsyy uupumiselleni ja siitä eskaloituneeseen hermoromahdukselle, joka taas arvioitiin psykoosiksi. Ylipäänsä näen, että diagnoosit ovat joustavia, eikä ihmistä ja hänen tarinaansa ole kaikissa tapauksissa edes mahdollista lokeroida vain yhden ja tietyn käsitteen alaisuuteen.

Toipumisprosessin palanen

Nykyisin minun on ollut helpompi tarkastella kokemaani myös huumorin turvin. Ensimmäinen oman alan työpaikka ja minä olen psykoosissa, taidan olla ”hieman” stressiherkkä. Pidän myös psykoosipolilla saamaani hoitoa tärkeänä osana toipumisprosessiani, vaikka se ei tilanteessani ollutkaan kaikista hyödyllisintä tai tuloksellisinta. En ole tuolloin osannut sanallistaa kokemaani oikein mitenkään, joten olisi ollut aivan liian varhainen aika suunnata suorilta käsin terapiaprosessiin. Olin liian vaiheessa siihen. Ulosantini taisikin olla kehnoa, kun ensimmäisiä kertoja haen apua ja yritän puhua kokemuksistani ja tunteistani, niin heti lätkäistään psykoosin leima.

Kokemani jollain tapaa kypsytteli minua tulevaan ja sain realistisemman kuvan siitä, minkälainen polku toipumisen suhteen minulla olisikaan edessäpäin. Toisin kuin kuvittelin, se ei todellakaan tulisi menemään sormia napsauttamalla tai terapeutin toimesta. En tulisi äkillisesti ”parantumaan” ilman sitoutumista ja valmiutta ottaa vastuu omasta toipumisesta. Luulen, että kohdallani liian aikainen terapiaprosessi olisi voinut olla jopa haitallinen ja olisin mahdollisesti jättäytynyt siitä pois. Tarvitsin vielä aikaa itseni kanssa ennen siihen lähtemistä.

Yksittäistapaus vai sittenkin yleisempi ilmiö? 

Työuupumiseni paljasti minulle sen, kuinka eri tavalla sairastuminen vaikuttaa yksilöön ja työpaikkaan. Työuupumiseni oli ja on minun elämässäni ollut merkittävä kriisi, inhimillinen tragedia. Minä sairastuin. Sairastumisellani ei tietystikään ollut samanlaista vaikutusta työpaikkaan, ei aiheutunut kriisejä tai mitään muutakaan, vaan porskuttaminen eteenpäin jatkuu. Eikä siinä mitään, tämän ymmärtäminen avasi silmiäni onnekseni jo urani alkuvaiheilla. Tämä antaa perspektiiviä siihen, kuinka paljon haluaakaan uhrata elämästään työlle ja, miten työntekoa tästä eteenpäin arvottaakaan.

Työsuhteen päätyttyä työnantajan puolelta tuntui alkavan käsienpesu ja minuun oltiin yhteydessä tehtävääni rahoittaneen osapuolen taholta. Pyynnöstä lähetin heille kirjallista ”todistusaineistoa” sähköpostien muodossa esimiehen epäasialliseen käytökseen liittyen ja puhelimitse kerroin tapauksista, joista ei ollut kirjallista aineistoa. Kuulemansa perusteella he ilmensivät, etteivät enää rahoittaisi vastaavaa positiota samassa paikassa minun jälkeeni. Esimiehen käytös oli kuulemma hyvin harmittavaa, mutta sitä ei voisi luokitella kiusaamiseksi tai sellaiseksi käytökseksi, joka olisi nimenomaisesti targetoitunut minuun. En onneksi jäänyt arvuuttelemaan sitä, minkälaiseksi käytöksen olisikaan pitänyt eskaloitua, että se olisi lukeutunut kiusaamiseksi. Tiedän, että olisin varmasti voinut lähteä viemään asiaa eteenpäin, mutta tähän minulla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta tai motivaatiota.

Ovatko työuupumiset enemmän sääntö kuin poikkeus nyky-
työelämässä?

Minä en usko, että työpaikalla tilanne muuttui miksikään jälkeeni. Sairastumiseni jälkeen pidetyssä tapaamisessa kirjattu pöytäkirja ja sen sisältämä tieto kertomistani ongelmakohdista lähti tuskin laajempaan jakoon. Sitä hyödyttämällä joihinkin epäkohtiin olisi tulevaisuudessa voitu kenties herkemmin puuttua. Kuten olen aikaisemmassa postauksessa kirjoittanut, minua edeltänyt esimiehen alainen oli irtisanoutunut esimiehen käytöksen takia. Todennäköisesti minunkin jälkeeni tulee seuraava alainen. Ja miksei tulisi? Työpaikka on hyvämaineinen kansainvälinen järjestö, joka näyttää CV:ssä hyvältä. Halukkaita tulijoita riittää ja varmasti suurella osalla on työsuhteen alkaessa kanssani samankaltaisia ajatuksia: en minä voi työuupua. Meistä uupuneista ja lopettaneista puhutaan yksittäistapauksina.

Tiedän, että työuupumusten leimaaminen yksilötason ongelmiksi tai yksittäistapauksiksi ei ole vain kyseisen työpaikan ongelma, vaan se on laajemminkin koko työelämän ilmiö. Työuupumiset eivät silti ole yksittäistapauksia. Ne voivat saada yksilöllisiä ilmenemispiirteitä, mutta kyllä ne kehittyvät ihan yhteisöllisten haasteiden siivittäminä. Yksilö sairastuu, mutta se, että yksilö saa lääketieteellisen diagnoosin johtuu ihan vain siitä, että työyhteisölle ei voi antaa diagnoosia.

Kaikkinensa pidän ristiriitaisena sitä, että koska työuupumusta ei voida diagnosoida, sitä ei pidetä sairautena. Tämähän ei ole totta, sillä uupumisilla on yhteys paitsi terveyden romahtamiseen myös valtaviin kustannuksiin työntekijöiden poissaolojen seurauksena. Koska työelämästä oikeutettu poissaolo ja koko terveydenhoitojärjestelmämme pohjautuvat sairauden ja diagnoosin ympärille, olisi mielestäni korkea aika saada työuupumukselle tautiluokitus. Silloin myös tunnustettaisiin se, että sairastuminen on työperustaista ja se, että työyhteisössäkään ei ole kaikki kunnossa. Olisin itse päässyt huomattavasti helpommalla ja vähemmällä henkisellä työllä, mikäli olisin alkujaan saanut oikean diagnoosin työuupumisesta. Tämän kaltainen kriittinen suhtautuminen on minusta tervettä itseanalyysia, eikä se mielestäni heikennä sitä, etteikö hyväksyisi saamaansa diagnoosia.

Jos hakeutuisin uupumisen myötä uudemman kerran hoitoon:

• Painottaisin työn merkitystä sairastumiselleni entistä enemmän.
• Pyytäisin työuupumuksesta Z-koodin tietoihini.
• Luottaisin omiin havaintoini ja käsityksiini omasta terveydentilasta.
• Osallistuisin aktiivisesti hoitoa koskeviin päätöksiin ja ehdottaisin itselleni paremmin sopivia hoitomuotoja.
• Konsultoisin työterveyteen erikoistuneita asiantuntijoita.