Introvertti ekstroverttien maailmassa

Kahdessa edellisessä kirjoituksessa olen pohtinut taipumustani miellyttää ja suorittaa, ja nähnyt ne osasyinä sille, miksi sairastuin työuupumukseen. Niin miellyttäminen kuin suorittaminen ovat selviytymiskeinoja ja käyttäytymiseen liittyviä toimintatapoja, ja siten niitä on helpompi tarkastella muutoksen kautta: käyttäytymistä kun on mahdollista muokata. Ne ovat myös jollain tapaa sosiaalisesti hyväksyttyjä toimintatapoja, sillä molemmissa tavoissa on hyötynsä sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi ystävällisyyden ja tuotteliaisuuden näkökulmasta. Tässä kirjoituksessa sen sijaan tarkastelen persoonallisuudenpiirrettäni, jota luonnehtii pysyvyys ja, joka ei sosiaalisissa tilanteissa välttämättä näyttäydy ongelmitta. Introverttiuden myöntäminen ja ymmärtäminen on ollut minulle haastavaa, sillä siihen on kietoutunut suuri määrä työstettäviä asioita häpeän ja ulkopuolisuuden tunteen kokemisen myötä. Se on ollut kuitenkin yksi merkittävimmistä askeleista, joita olen toipumisprosessini edetessä ottanut, sillä se on ollut askel kohti parempaa itsetuntemusta ja itsen hyväksymistä.

Mitä introverttius on?

Ei tietystikään ole niin, että ihminen on joko ekstrovertti tai introvertti, vaan jokaisesta löytyy molempia piirteitä. Karkeasti tämän kaltainen jaottelu voidaan tehdä ja usein toinen piirre on ihmisen persoonallisuudessa enemmän hallitsevana. Ekstroversiota luonnehtii ulospäinsuuntautuneisuus, suurempi impulsiivisuus ja sosiaalinen aktiivisuus. Ekstrovertti hakeutuu sosiaalisiin tilanteisiin mielellään ja sosiaaliset suhteet antavat enemmän kuin ottavat. Introvertit taas ovat sisäänpäin kääntyneempiä, varautuneempia ja sosiaalisesti vähemmän aloitteellisia. Introvertit latailevat akkujaan yksin ollessa ja sosiaaliset tilanteet voivat olla paitsi miellyttäviä myös kuluttavia. Voi sanoa, että ekstrovertit hakeutuvat herkemmin sosiaalisiin tilanteisiin karttaen yksinoloa, kun introvertit toimivat mieluummin suurin piirtein päinvastaisesti.

Ekstrovertit ja introvertit eroavat toisistaan
erityisesti sen suhteen, miten paljon he arvottavat
sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa.

Itselläni introverttius näyttäytyy siinä, kuinka tärkeää minulle on yksinolo. Yksin ollessani palaudun parhaiten kuormituksesta ja saan jäsenneltyä ajatuksiani. Sosiaalisissa suhteissa minulle merkitsee paljon enemmän laatu kuin määrä, ja objektiivisesti mitattuna minulla on keskivertoa vähemmän läheisiä ihmisiä elämässäni. Minua ei juurikaan kiinnosta solmia hyvänpäiväntuttusuhteita, vaan tavoittelen rakennetuissa ja ylläpidetyissä ihmissuhteissa syvällistä ymmärtämistä ja molemminpuolista kunnioittamista. Näen mielelläni ystäviäni, mutta minulle riittää melko harvoinkin tavata, sillä panostan tapaamistenkin suhteen mieluummin laatuun kuin määrään. En ole kovin hyvä solmimaan uusia ihmissuhteita ja vieroksun sosiaalisia tilanteita, joissa on paljon uusia ihmisiä. Olenkin parempi kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa kuin isoissa ryhmätilanteissa. Pidän itseäni sosiaalisesti taitavana, sillä olen hyvä lukemaan ja kuuntelemaan muita, mutta perinteisessä mielessä en aina näyttäydy kovinkaan sosiaalisena, sillä en ole erityisen sanavalmis tai small talkin taitaja. Sosiaalisissa tilanteissa saatan olla melko jähmeä ja tarvita kysymyksiin vastatessa paljon miettimisaikaa ja pohdiskelua ennen lopullista vastausta.

Minulle on merkityksellistä perehtyä minua kiinnostaviin asioihin syvällisesti, virkistäydyn mieluummin hyvän kirjan parissa kuin hälyisässä ravintolassa ja olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Minulla ei myöskään juuri koskaan ole tylsää, sillä ajatustenjuoksu ja mietiskely on minulle mieleistä puuhaa hetkinä, jotka voivat näyttäytyä muiden silmissä tylsiltä. Toisaalta olen hyvinkin elämyshakuisa ja pidän uusien kokemusten kerryttämisestä ja tutustumisesta esimerkiksi minulle vieraisiin maihin ja kulttuureihin. Ihmiset usein yllättyvät kertoessani tarinoita, sillä päällepäin en anna itsestäni kuvaa suuresta seikkailijasta.

Veikö kissa kielen?

Ekstroversio/introversio tyypittelyllä on geneettinen perusta, joka määrittää ihmisen persoonallisuuden suhteellisen pysyväksi syntymästä kuolemaan. Perimän kanssa yksilön persoonallisuutta määrittää vastavuoroisessa suhteessa myös ympäristö. Elinympäristö ja koetut elämänkokemukset voimistavat toisia ja vastaavasti heikentävät tiettyjä yksilön persoonan piirteitä. Persoonallisuudessa on tietyllä tavalla peruspilarit olemassa läpi elämän, mutta näkisin sen silti staattisuuden sijasta enemmänkin dynaamisena kokonaisuutena, joka muovautuu ajan myötä. Vastaavasti sillä, minkälainen ihminen on, on vaikutuksensa siihen, miten yksilö käyttäytyy, ajattelee, tuntee sekä suhtautuu muihin ja vallitsevaan maailmaan. Yksilö myös oppii jo varhaisesta iästä lähtien tuntemaan kulttuurin määrittämät ideaalit luonteenpiirteet ja yhteiskunnan välittämistä signaaleista sen, minkälainen on hyvä ihminen. Ekstroverttejä on yleisesti ottaen enemmän kuin introvertteja, mutta moneen muuhun kulttuuriin verrattuna, introversio on Suomessa ollut tyypillistä.

Veikö kissa kielen? Älä tuollaista aristele, mene mukaan vain. Olen lapsena saanut kuullut useammin kuin kerran olevani liian hiljainen ja ujo, liian arka ja varautunut ja seissyt tilanteissa liiaksi tuppisuuna. Oli kyseessä sitten sukujuhlat tai uudet sosiaaliset tilanteet harrastuksissa ja kouluissa. En usko, että sanoilla on haluttu minua loukata tai saada oloani tuntumaan vaillinaiseksi, vaan toiminnalla on ennemminkin haluttu kannustaa ja rohkaista minua olemaan uskaliaampi: saamaan uusia ystäviä, aktiviteetteja ja oivalluksia. Tämän myötä olen kuitenkin jo varhaisesta vaiheesta alkaen alkanut näkemään itseni jollain tapaa huonompana ja vääränlaisena, olen hävennyt sitä, että olen hiljainen tuppisuu. Uskon, että moni on kokenut samaa ja varmasti niinkin päin, että vilkasta lasta on tyynnytelty ja kehotettu olemaan rauhallisempi, vähemmän puhelias ja pysymään paikoillaan. Taustalla vaikuttanee sekin, että persoonallisuus on periytyvää, joten käskevä vanhempi voi tunnistaa lapsen käytöksessä tuttuutta ja huolestua siitä, että lapsi kokee samoja haasteita ujouteen/villiyteen liittyen, mitä vanhempi mahdollisesti itse on elämässään kokenut.

Hiljainen tai vilkas lapsi voi saada käytöksestään
kommentteja, jotka voivat vaikuttaa häneen läpi elämän.

Nuoruudessa omaan liian vähäisyyteen tai liiallisuuteen on voinut löytyä klassiseksi lääkkeeksi päihteet kuten alkoholi, joka poistaa estoja sosiaalisissa tilanteissa ja luo virheellisen kuvan omasta pystyvyydestä. Minulle kävi juuri näin ja aloin käyttämään alkoholia erityisesti sosiaalisten tilanteiden sujuvoittamiseksi. Koska tämä jatkui verrattain pitkään ja sai elämässäni painoarvoa, rakensin myös identiteettini virheellisesti sosiaalisemmaksi kuin, mitä todellisuudessa (selvinpäin) olinkaan. Ristiriita kasvoikin suureksi sen suhteen, millainen kuvittelin olevani ja sen, minkälainen todellisuudessa olinkaan. Tästä aiheutui haasteita erinäisissä tilanteissa ja erityisen selväksi ne tulivat työelämässä. Kirjoitan oman postauksen suhteestani alkoholiin, mutta lyhkäisyydessään se on ollut minulle keino hälventää omaa introverttiuttani ja tunnetta siitä, että olen jollain tapaa erilainen kuin muut.

Ekstrovertti työelämä

Minulle on sisäänpäin kääntyneisyydestä ollut työelämässä haittaa, ja yleisesti olen sitä mieltä, että valtaosa työpaikoista pyörii ekstroverttien ehdoilla. Sosiaalisuutta, seurallisuutta, sanavalmiutta, reippautta, aktiivisuutta, esiintymiskykyä, heittäytyvyyttä, innostuneisuutta ja rempseyttä arvostetaan ja niitä haetaan työpaikkailmoituksissa kuumeisesti. Edelleen jokaisessa meissä on sekä ekstrovertin että introvertin piirteitä, mutta edellä kuvaamani ominaisuudet soveltuvat suuremmissa määrin ekstroversion luonnehdintaan. Toki tämän päivän työelämässä arvostetaan itsenäisyyttä, jonka voi liittää introversioon, mutta vähemmälle arvostukselle tuntuu jäävän mahdollisuus perehtyä asioihin huolella, monotaskaus ja avokonttorien sijasta yksittäisten työhuoneiden palauttaminen keskittymiskyvyn parantamiseksi. Useissa työpaikoissa myös kokoustetaan ylenpalttisesti todelliseen tarpeeseen nähden ja palaverien tarkoitusperä voi jäädä pimentoon. Edistetäänkö niissä oikeasti työhön liittyviä asioita ja projekteja vai onko se tilaisuus pönkittää omaa osaamista ja asiantuntijuutta muiden paikalla olijoiden silmissä? Työelämässä tuntuukin olevan tärkeätä se, miten asioista sanotaan kuin se, mitä sanotaan.

Työelämässä pärjäävätkin pitkälle he, jotka tuovat äänensä kuuluviin ja, jotka eivät kaihda esillä oloa. Lopulta sillä, mitä puhut ei ole merkitystä, vaan huomio kääntyy siihen, miten puhut. Ujous on punainen viitta ja henkilöitä, jotka eivät tuo ääntään esiin, pidetään tyhmempinä. Juhani Mattila on kirjoittanut Ujoudesta, yksinäisyydestä mielenkiintoisesti ja voimavaralähtöisesti. Puhun tietoisesti mieluummin introverttiudesta kuin ujoudesta, sillä jälkimmäinen on turhan negatiivisesti sävyttynyt käsite, vaikka ihan yhtä relevantti kohdallani onkin. Olen saanut työelämässä kuulla olevani vääränlainen ja liian hiljainen. Aikaisemmissa kirjoituksissa olenkin kertonutkin, kuinka työuupumukseen ajaneessa työsuhteessa, esimieheni tokaisi useaan otteeseen minun olevan ujompi kuin olisi haluttu. Tämän kuuleminen ei tietystikään ole tuntunut hyvältä ja se on nostanut piilossakin olleita, aikaisemmin tukahdutettuja, tunteita pintaan. Olen saanut kuulla olevani huono asiakaspalvelija  tehdessäni nuorempana asiakaspalvelutehtäviä. Töiden suhteen ei tuolloin ollut varaa valita ja työskentelin erimittaisia pätkiä asiakaspalvelussa, vaikka se oli minulle kaikkea muuta kuin luontevaa. Samaten ollessani työttömänä, tapasin TE-toimistossa virkailijan, joka ikään kuin ohimennen tokaisi minun olevan introvertti ja sen selittävän sitä, miksi olen työtön. Ujouden ja introverttiuden lisäksi minua on kutsuttu erityisherkäksi kollegan toimesta, mikä varmasti kohdallani pitää myös paikkansa.

Ryhmä- ja tiimityöskentelyn lisääntyminen työelämässä

Introvertille voi tulla haasteita työelämässä ja opiskelumaailmassa esimerkiksi siksi, että molemmissa vaaditaan alati kasvavissa määrin ryhmätyötaitoja ja -valmiutta. Ryhmä- ja tiimityöskentelyä arvostetaan ja niitä halutaan hyödyntää laajalti, mitä erilaisimmissa tehtävissä. Itse vierastan ryhmä- ja tiimimuotoista työskentelyä, sillä niissä vaikuttaa tehtävän lopputuloksen kannalta liiaksi se, minkälaisia ihmisiä ryhmässä on ja, minkälaiseksi ryhmädynamiikka muotoutuu. Usein tämän kaltaisen työskentelymuodon itseisarvona on se, kuka keskustelee eniten ja, kuka on eniten äänessä. Oletuksena on, että mitä enemmän on äänessä, sen enemmän tietää. Samalla luodaan liian herkästi yhteneväisyysmerkit sen kanssa, että henkilö, joka on hiljempaa, ei tiedä keskusteltavista asioista. Mielestäni sillä, kuka puhuu eniten ei pitäisi olla minkäänlaista merkitystä. Henkilö, joka on muiden kustannuksella pelkästään äänessä, voi usein olla hyvinkin sosiaalisesti taidottomampi kuin henkilö, joka on enemmän vetäytyvä. Ryhmä- ja tiimityöskentelytaitoinen henkilö on mielestäni sellainen, joka rakentaa ryhmän kesken luottamusta niin, että jokainen pääsee ääneen ja arvottaa puheenvuoroja laadun eikä määrän suhteen.

Ryhmämuotoisessa työskentelyssä käykin hyvin ilmi Dunning-Krugerin efekti, jossa henkilöt, joilla on heikko kyky suorittaa tehtävää, yliarvioivat oman kykynsä ja ihmiset, joilla on korkea kyky suorittaa tehtävää, aliarvioivat omat kykynsä. Ryhmätyöskentelyssä tämä näkyy hyvin selkeästi ja äänessä ovat usein henkilöt, jotka eivät persoonallisuutensa puolesta kaihda äänessä oloa sekä sellaiset, joilta löytyy omien kykyjen yliarviointia. Tällä on usein vaikutuksensa siihenkin, mistä keskustellaan, sillä äänessä oleva enemmistö määrittelee herkästi keskustelun suuntaan ja jo se osaltaan poissulkee muiden keskustelijoiden mukaan pääsyä. Huomaan kaihtavani ryhmätyöskentelyä siksikin, että en ole tottunut brainstormailemaan ideoita muiden kanssa, vaan olen tottunut perehtymään asioihin itsenäisesti ja pallottelemaan valmiita ideoita sitten muiden kanssa. Saan parhaimmat ja luovimmat ideani usein unissani ja nukkuessa, en kokouspöydän äärellä huone täynnä ihmisiä.

Mukavuusalueella pysyminen

Minulle mukavuusalueellani pysytteleminen on
ollut jopa opettavaisempaa kuin sieltä
poistuminen, sillä silloin olen joutunut 
kohtaamaan itseni.

Koska olen saanut kuulla olevani jotenkin liian hiljainen ja vääränlainen, olen tiennyt, että minun täytyy puskea mukavuusalueeni ulkopuolelle kenties tavanomaista useammin. Tämä onkin ollut jonkinlainen elämänmottoni, että aina pitää mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, sillä siellä tapahtuu se maaginen kasvu. Näin olen myös tehnyt ja se onkin kuljettanut minua varsin eri paikkoihin ja rikastuttanut minua lukuisilla eri kokemuksilla, eikä se siten ole ainoastaan huono asia. Se on kenties kuitenkin ollut osasyynä työuupumiselleni, sillä jatkuva mukavuusalueen ulkopuolelle kurottaminen vie voimavaroja, eikä siitä pidemmän päälle ole helppoa palautua. Jos toistuvasti ylittää omia rajoja (jotka voivat kaiken lisäksi olla epäselviä) ja pusertaa itseään muottiin, joka ei sovi omalle luonteelle, ei lopputulos voi olla kovin kummoinen. Toistuva itsen ylittäminen, muovaaminen ja jonkin paremman kurottaminen voivat ajaa ihmisen loppuun. Pysyttelenkin nykyisin enenevissä määrin omalla mukavuusalueella, sillä minulle juuri se on ollut riittävää, rohkeaa ja opettavaista. Olen päässyt tutustumaan aitoon itseeni ja siihen, mitä minä haluan.

Toipumisprosessin myötä olenkin oivaltanut paremmin sen, minkälainen minä olen ja, miksi olen kokenut riittämättömyyttä. Ujous on aiheuttanut minussa häpeää, vaikka evoluutionallisesti ajatellen se on täysin luontevaa reagointia eloon jäämisen kannalta, sillä varuillaan oleminen uuden edessä on varmistanut ihmislajin säilymisen. Ymmärrän paremmin ominaispiirteitäni ja esimerkiksi esiintymisjännityksen taustalla vaikuttavia pelkoja ja toiveita. Tunnistan paremmin omia vahvuuksiani ja sen sijaan, että toivoisin olevani ekstrovertimpi, olen alkanut näkemään introverttiuteni omana henkilökohtaisena voimavarana. 

Olen kokenut liiallisissa määrin, että minun täytyy muuttua vastaamaan ympäristön odotuksia paremmin ja siksikin toistuvasti puskenut mukavuusalueeni rajojen yli. Nykyisin ajattelen enneminkin, että minä saan olla juuri sellainen kuin olen ja, että ympäristössä voi yhtä lailla olla vikaa, jos sinne ei kelpaa. Minun tehtäväni on kunnioittaa itseäni sen verran paljon, että hakeudun sellaisiin ympäristöihin, jossa minut hyväksytään ja, jossa minä pääsen hyödyntämään luontaisia ominaispiirteitäni. Minun paikkani ei ole työpaikassa, johon haetaan ekstroverttiä, vaan minulle sopivampi paikka on sellainen, jossa arvostetaan introversion perehtymiskykyä, ajattelun kapasiteettia ja keskittymiskykyä. Yhtä lailla, kun työpaikat etsivät parasta työntekijä matchia, myös minä saan etsiä minulle parasta työpaikka matchia. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, että pusertaa itseään toistuvasti väärän kokoiseen muottiin, joka yksinkertaisesti ei sovi itselle. You do You.

Vinkkejä muille introverteille, jotka elävät ekstrovertissä maailmassa:

• Muista, että sosiaalisuutta on paljon erilaista. Se, miten paljon joku on äänessä, ei kerro tämän sosiaalisista taidoista oikeastaan mitään.
• Hiljaisuus ei ole tyhmyyttä. Edelliseen jatkaen, muista seuraavissa tiimityöskentelytilaisuuksissa, ettei keskustelun puheenvuorojen määrä korreloi osaamisen tai tietämisen kanssa.
• Keskity omiin vahvuuksiisi. Kaikki eivät voi olla luontaisia esiintyjiä, viihdyttäjiä tai puhujia, mutta muista toki, että kaikkea on mahdollista harjoitella. Hyödynnä siinäkin omia vahvuuksiasi.
• Hyväksy itsesi. Olen toistanut tätä aikaisemminkin, mutta mielestäni tämä on kaiken a ja o. Jos itse ei hyväksy itseään, kuka muukaan niin tekisi?
• Et ole ainut! Introvertit ovat taitavia naamioitumaan, mutta meitä on paljon. Albert Einsteinkin oli oletetusti introvertti.