Liike lääkkeenä toipumisprosessissa
Työuupumuksesta toipumiseni pääsi lähtemään kunnolla käyntiin siinä vaiheessa, kun sairastuttanut työsuhde oli päättynyt ja minulle oli maksettu viimeiset saatavat. Tässä kohtaa muistutan, että työsuhteeni päättymisen aikaan en ollut terveydenhuollon piirissä työuupumuksen käsittelemiseksi, vaan olin avohuollon potilas psykoosipolin puolella. Tarkemmin asiasta voi lukea kirjoituksestani täällä.
Koska hoito ei kohdentunut työuupumukseen, tilanteeni kokonaiskuvan hahmottuminen viivästyi ja jäin pitkälti yksin jaksamiseni kanssa. Sairastuttanut työsuhde oli loppujen lopuksi kestänyt vajaan vuoden verran, joten kaikki oli tapahtunut verrattain nopeasti, enkä oikein päässyt oikein kiinni siihen, miten näin oli päässyt käymään ja, miksi minä olin uupunut. Oloni olikin kuin jyrän alle jäänyt: voimaton ja hämmentynyt. Virheellisesti myös kuvittelin, että toipumiseni olisi nopeaa ja korreloisi työsuhteen pituuden kanssa.
Liikunnan lisääminen oli toipumiseni kannalta merkittävässä roolissa. |
Sain oikeanlaista psyykkistä tukea vasta psykoterapian
muodossa, joka alkoi joitakin kuukausia työsuhteeni päättymisen jälkeen. Tässä
välissä liike toimi minun lääkkeenäni ja urheilutaustani takia minun oli
kaikista luontevinta lähteä edistämään toipumistani juuri liikkumisen kautta.
Erityisesti, koska asioista puhuminen ja henkisen puolen työstäminen oli
minulle vierasta, liikunnasta muodostui alkuun minulle ominaisin ja tyypillisin
tapa lähteä purkamaan uupumuksen vyyhtiä. Jollekin toiselle se voi olla
esimerkiksi luova tekeminen musiikin tai kuvataiteen parissa tai käsillä
tekemistä käsitöiden ja teknisten töiden parissa. Psyykkisen puolen sijasta
keskitynkin tässä kirjoituksessa merkittävässä osassa toipumiselle olleeseen
fyysiseen puoleen, joka toki limittyy osaksi myös psyykkistä puolta ihmisen
ollessa psykofyysissosiaalinen kokonaisuus.
Hakusessa onnistumisen kokemuksia
Kuten olen tuonut esiin, päällimmäiset tuntemukseni
työsuhteen pieleen menemisestä olivat epäonnistuminen ja häpeä. Olin surkea vätys,
jonka työ oli nujertanut. Ja nyt olin sitä myös yhteiskunnan silmissä,
sillä olin työelämän ulkopuolella, työttömänä hulluna. Tunsin olevani
huonompi kuin muut ja surkuttelin sitä, kuinka oli mahdollista, että
ensimmäinen oman alan työpaikka oli ajanut minut niin huonoon jamaan. Samalla syyllistin
itseäni siitä, että en olisi tehnyt tarpeeksi tilanteen estämiseksi. En siis todellakaan
ajatellut itsestäni tai tilanteestani kovinkaan positiivisesti. Tiesin, että
tarvitsen onnistumisen kokemisia kammetakseni itseni ylös sieltä
negatiivisuuden suosta, johon työ oli minut salakavalastikin ajanut. Tarvitsin
itsetuntoa kohentavia toimia.
Olen koko ikäni urheillut ja liikkunut, nuoruudessa
kilpatasolla ja aikuisuudessa omatoimisen tavoitteellisesti. Minulle ei siten
ollut lainkaan tunnusomaista se, kuinka olin työsuhteen aikana lähtenyt
karsimaan nimenomaan liikunnan harjoittamisesta. En enää käynyt lenkeillä tai
harjoitellut kuntosalilla, vaan kaikki vapaa-aikani kului oikeastaan vain työstä
palautumiseen ja työssä jaksamisen maksimoimiseen tekemättömyyden avulla. Kirjaimellisesti säästelin
energiaani työntekoon. Yleisestihän liikunnan voi nähdä lisäävän
työssäjaksamista: sillä on lukuisia terveysvaikutuksia aina stressinlievityksestä
unen laadun paranemiseen ja mielihyvähormonien erittymiseen. Kuitenkin myös
tässä asiassa on hyvä pitää mielessä kultainen keskitie, sillä liian raskas
liikunta voi vastaavasti vaikuttaa negatiivisesti työssäjaksamiseen heikentämällä
sitä. Ja mikäli jaksamisen suhteen mennään työn puolesta jo äärirajoilla, heijastuu se usein liikkumiseenkin esimerkiksi siten, että palautuminen hidastuu,
loukkaantumisriski kasvaa ja yleisesti siitä voidaan tiedostamattomastikin
karsia. Elimistö ikään kuin säästelee voimavaroja sinne, missä niitä kipeimmin
tarvitaan (kohdallani tämä tarkoitti työtä). Nykyisin pidän itselläni yhtenä
merkittävänä hälytysmerkkinä sitä, mikäli alan karsimaan liikkumisesta (tai
jostain muusta itselleni merkittävästä asiasta) töiden takia. Tämä ei pidemmän
päälle ole hyvinvoinnin kannalta kestävää.
Uupumus näyttäytyy usein psyykkisenä, fyysisenä ja sosiaalisena jaksamattomuutena. |
Työsuhteen päättyessä olin fyysisestikin aivan lopussa. En vielä tiedä, miltä tuntuu triathlonin jälkeen, mutta veikkaisin, ettei kokemani kovin merkittävästi siitä eriä. En siis suin päin voinut alkaa juoksemaan kympin lenkkejä tai tekemään saliennätyksiä, vaan ensimmäisiä kertoja elämässäni jouduin oikeasti kuuntelemaan omaa jaksamistani ja vointia. Aloitin toipumiseni kevyillä kävelylenkeillä ja asteittain lisäsin kevyttä lihasharjoittelua mukaan. Koska jaksamiseni oli myös melko epävakaata, minulle oli kova paikka huomata se, että energiaa ei päivän aikana riittänytkään välttämättä muuhun kuin tehtyyn kävelylenkkiin. Aina ei edes siihen. Pikkuhiljaa tilanne alkoi korjaantumaan sen suhteen, että tehty liikuntasuoritus alkoi antamaan minulle enemmän kuin ottamaan. Tehty kävelylenkki antoi minulle siten puhtia tehdä esimerkiksi keskittymiskykyä vaativia paperitöitä tai energiaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.
Niin ristiriitaista kuin se onkin, niin vaikka olin hyvin
uupunut, olin myös täynnä tietynlaista purkautumatonta energiaa: olinhan
kuukausitolkulla staattisesti päätetyöskennellyt, istunut ruudun äärellä ja nakuttanut
näppäimistöä suuria määriä. Hiljakseen tämä energia alkoi vapautumaan ja sain valjastettua sitä käyttööni siirtyessäni kävelystä asteittain hölkkäämisen ja juoksemisen pariin. Juoksemisesta tulikin toipumisen kannalta
minulle henkireikä, sillä se mahdollisti keholleni väylän purkaa fyysistä
energiaa ja mielelleni tyhjennyskanavan ajatuksista.
Itsen näkemistä toiminnan kautta
Mitä enemmän fyysinen jaksamiseni karttui, sitä enemmän minulla
oli aikaa ja energiaa haastaa itseäni ja fyysistä osaamistani. Kokeilin minulle
ennestään tuntemattomia lajeja kuten tennistä ja elvytin nuorempana
harrastamiani lajeja talviurheilulajien suhteen. Koska toipuminen on ollut
minulle yhden sorttinen ihmiskoe, lajikokeilut paljastivat minulle sen, kuinka
hermoni olivat tuolloin hyvin kireällä ja, kuinka herkästi minulla tulikaan
tunne siitä, että en osaa mitään. Esimerkiksi hiihtäessäni sukset lensivät
jalastani muutaman kilometrin hiihdon jälkeen, sillä suutuin eteen tulleesta
alamäestä ja siinä kevyesti kaatumisesta niin paljon, että mieluummin kävelin loppumatkan.
Laskettelurinteessä taas hermostuin siitä, kuinka jyrkkiä rinteet olivat ja,
kuinka minusta olikin tullut niin surkimus, että en uskaltanut koko matkaa
laskea alas. Nyt näiden muisteleminen tietysti huvittaa, mutta tuolloin ne
olivat täyttä totta ja osaltaan muistuttivat minua siitä, että psyykkistä
työstettävää vielä riittää.
Usein puhutaan, että ihmiset toimivat toisilleen peileinä ja
toisen ihmisen kautta itseä on mahdollista tarkastella syvemmin toisen ikään
kuin heijastaessa itsen piirteitä peilin tavoin. Näen, että myös toiminta voi
toimia peilin tavoin ja paljastaa toimintaa harjoittavalle piirteitä itsestä.
Erityisesti työuupumuksissa, jossa sairastuminen on voinut johtua niin
työpaikan ongelmallisista ihmissuhteista kuin siitäkin, että on
kirjaimellisesti tehty liikaa liian kestämättömillä tavoilla. Tällöin
uupumista seuraava toiminta voi paljastaa tärkeitä omaan käyttäytymiseen
liittyviä piirteitä. Useinhan tällainen toiminta voi olla esimerkiksi
sairastuttaneeseen työhön asteittaista paluuta uusin työjärjestelyin, jolloin
omaa käyttäytymistä voi ikään kuin vertailla sen suhteen, mitä se oli silloin
ja mitä se on nyt. Koska minun työsuhteeni päättyi ja tämä oli siten kohdallani
vaihtoehdoista poissuljettu, minulle tärkeää peilaavaa toimintaa oli juuri
urheilu ja sen parissa tekeminen.
Rajojen testailua puolimaratonilla
Juoksemisesta tuli minulle merkittävä lääke
toipumisprosessissani. Fyysisten voimieni palautuessa halusinkin haastaa
itseäni ja ottaa juoksemisen suhteen uuden vaihteen päälle. Halusin nähdä,
mihin minusta on ja, mitkä ovat ne kuuluisat rajani, jotka olivat työsuhteessa
tyystin kadoksissa. Aloin harjoittelemaan puolimaratonia varten ja juoksin ensimmäisen
puolikkaani noin vuoden rajapyykin kohdalla siitä, kun työuupumukseni oli
eskaloitunut lopulliseen pisteeseen.
Puolimaratonin juokseminen oli käynyt mielessäni ensimmäisiä
kertoja jo vuosia sitten, mutta elämässäni ei ollut ollut sopivaa hetkeä ennen
kuin tuolloin. Juoksemista olin harjoittanut jo pidempään, mutta toiminta oli
ollut säännöllisen epäsäännöllistä ilman suurempia tavoitteita. Puolimaraton-projektista
tulikin minulle tärkeä osanen toipumisprosessiani monessakin mielessä.
Ensinnäkin se oli asia, jonka halusin toteuttaa ja, jonka halusin tehdä
nimenomaan itselleni. Tarkoitukseni ei ollut lähteä kilpailemaan tai juoksemaan
ennätyslukemia, vaan näyttämään itselleni, että minusta on siihen. Olikin hyvin
motivoivaa nähdä oma kehityksen kaari ja se toimi oivana käytännön
muistutuksena siitä, että hei minä pystyn ja osaan tämän. Projekti
opetti minua myös työstämään omaa taipumustani suorittamiseen. Kuulostelin herkällä
korvalla sitä, miten suhtauduin tekemiseen. Muuttuko haluaminen pakkopullaksi
ja pitäisi tyyppiseksi perusteluksi? Totta kai lenkkien suhteen oli vaihtelua:
välillä juoksu sujui huoletta, toisinaan ei millään. Harjoitusviikot vaihtelivat
jaksamisen suhteen ja huomioin sitä myös juoksumäärissä hyödyntäen jaksamista
ja vastaavasti keventäen silloin, kun ei ollut voimavaroja. Kuitenkin koko
projektin läpi minulla säilyi tunne siitä, että tekeminen oli mielekästä ja
tein sitä sen itsen takia, en pelkän lopputuloksen.
Itse puolimaraton sujui hyvin ja olin tyytyväinen juoksuuni.
En ollut aikaisemmin sitä juossut, joten omaa vertailuaikaa minulta ei
löytynyt. Pidin juoksun myös kepeänä siten, että en käyttänyt mitään teknisiä
apuvälineitä eli minulla ei ollut esimerkiksi juoksukelloa, joten säätelin
juoksunopeuttani siten tyystin omien tuntemusteni mukaisesti. Yhdessä vaiheessa
kesken juoksun myös kävelin, näyttääkseni ettei siitä seuraa mitään.
Pysähtyminen, vauhdin hiljentäminen ja kävely on sallittua! Maaliin pääseminen
oli hienoa hetki ja se paketoi puolimaratonprojektini, joka oli minulle merkittävä
osa toipumisprosessiani.
Stressintaltuttamista!
Liikunta on hyvä stressinhallintakeino ja liikkuessa
ihmisellä vapautuu mielihyvähormoneja, jotka lisäävät levollisuutta ja
rauhoittumista. Halusin kuitenkin vielä erikseen löytää minulle liikunnallisen
tehomuodon stressiä varten ja päädyin aloituskurssille kokeilemaan TRE®
(Tension, Stress & Trauma Release Exercise), stressinpurkumenetelmää.
Kurssi sisälsi stressinpurkuliikkeiden opettelun, harjoittamisen ja teorian
toiminnan taustalla vaikuttavista tekijöistä. Koska stressi on omiaan kertymään
eripuolille kehoa, TRE-harjoittelussa stressiä puretaan pois kehollisesti
tärinän kautta. Tärinä on kehon luonnollinen palautumismekanismi ja sen avulla
kehossa vallitsevia jännitystiloja on suhteellisen nopeaa lieventää. Minulla
kurssista oli hyötyä ja, koska minulla on kokemusta joogasta ja meditoinnista,
pidin TRE-menetelmästä erityisesti siksi, että se oli mukavan nopeatempoinen ja
siinä ollaan itse aktiivisena toimijana. Olen harjoittanut
stressinpurkuliikkeitä minulle parhaiten sopivalla tavalla ja määrällä ja kokenut
saaneeni niistä apua stressin keholliseen käsittelyyn.
Luonnossa liikkumisen on todettu edistävän terveyttä ja lievittävän stressiä. |
Toinen merkittävä keino, jonka sain avukseni stressinhallintaa ajatellen, oli minulle kadonneen luontoyhteyden takaisin palauttaminen. Kirjoitinkin edellä, kuinka laskettelu ja hiihtäminen eivät sujuneet yhtä vaivattomasti kuin ennen vanhaan. Olin eheyttämässä ruostuneita taitojani Lapin maisemissa ja jo pelkästään sillä oli minuun positiivinen vaikutus. Lapin rauhallisuudessa oleskelu tuntui parantavan minua, ja pitkästä aikaa koin levollisuutta vallitsevasta ympäristöstä. Kokemus herätti minussa kipinän, joka sai minut aloittamaan luonnossa retkeilyn ja vaeltamisen. Lumet sulivat ja palasin pohjoisen maisemiin vaelluskengät jaloissani. Haastoin omaa jaksamistani ja selviytymistaitojani ensimmäisellä pidempikestoisella vaelluksella, mikä näin jälkeenpäin ajatellen oli hyvinkin opettava kokemus. Vaikka vaellus osui ajallisesti melko lähelle työsuhteen päättymistä, enkä siten ollut henkisesti tai fyysisestikään kummoisessa voinnissa, oli se minulle tärkeä kokemus itseni ylittämiselle ja onnistumisen tunteiden saamiselle. Tämän jälkeen olen tehnyt useita vaelluksia lisää eri puolilla Suomea. Luonnossa liikkuminen ja itsensä haastaminen vaelluksilla on ollut minulle merkittävä toipumista edistävä tekijä. Enkä tiedä olisinko edes löytänyt tätä puolta itsestäni ja uutta mielekästä tekemistä ilman tapahtunutta uupumista.
Kolmas merkittävä stressiä lieventänyt tekijä on ollut
minulle sopivan urheiluhierojan löytäminen. Tämä voi kuulostaa pieneltä
seikalta, mutta minä pidän tätä liki yhtä tärkeänä kuin soveltuvan psykoterapeutin
löytämistä. Koko kehoni oli aivan lukossa työsuhteen jäljiltä, ja kuukausia kestänyt jännitys siitä, minkälaista vuorovaikutusta esimiehen kanssa olisi
tiedossa, näkyi erinäisinä jännitystiloina ympäri kehoani. Purentalihakset ja
hartiani olivat aivan tiltissä, ryhti kasassa ja jalkalihakset herkillä
pitkittyneestä istumatyöskentelystä. Säännöllinen hieronnassa käyminen on saanut
kehoni voimaan hyvin ja se on ollut merkittävässä roolissa uupumuksen
taltuttamisessa. Se on myös toiminut oivana toipumisen tukena, sillä
arvattavasti pitkähkön liikkumattomuuden kauden jälkeen, paluu liikunnan pariin
ei ole sujunut ilman lihaskipeyksiä ja erilaisia kramppeja. Käyntini ovat
olleet noin 6–8 viikon välein ja erityisen iloinen olen siitä, että yhdellä ja
samalla hierojalla käyminen on lisännyt luottamusta välillämme ja sitä kautta
myös hieronnan tuloksellisuus on mielestäni parantunut. Suosittelen lämpimästi muillekin työuupumuksen kanssa painiville urheiluhieronnassa
käymistä, ja huolimatta sen termistä, kävijän ei tarvitse olla
urheilija. Vaikka jos tarkemmin ajattelee, niin useinhan työuupumusta on
edeltänyt pitkään jatkunut suoritusrupeama, jota taas voidaan tarkastella
urheilusuoritukseenkin rinnastettavana tapahtumakulkuna.
Fyysisen puolen korjaantumisesta kohti psyykkistä puolta
Jokaisen toipumisprosessi on erilainen, eikä kaikille liike ole lääke. Tärkeää on löytää itselle sopivin tapa edistää omia voimavaroja. |
Osittain varmasti siksikin, että pohjakuntoni oli hyvä, fyysiset voimavarani alkoivat karttumaan huomattavasti henkisiä voimavaroja nopeammin. Uskon, että fyysisen puolen korjaaminen antoi tilaa lähteä korjaamaan myös psyykkistä puolta. Se taas oli minulle tyystin vieras maaperä, joten koin tärkeäksi sen, että peruspilarit ja tutumpi fyysinen puoli oli takaisin hallinnassani. Kohdallani myös kävi niin, että ikään kuin huomaamattani myös henkinen hyvinvointi alkoi kohenemaan saadessani fyysisiä onnistumisen tunteita ja pystyvyyden kokemuksia. Se tietysti vaikutti positiivisesti myös tulevan psykoterapian aloittamisessa, sillä en ollutkaan enää tyystin pohjalla, vaan olin hieman kammennut ylöspäin jaksamiseni ja hyvinvointini suhteen.
Jokaisen toipumisprosessi on luonnollisesti erilainen, eikä kaikki saa liikunnasta samanlaisia positiivisia kokemuksia kuin mitä minä olen saanut. Muistutan myös, että olen koko ikäni harrastanut liikuntaa, joten minun polkuni on jo siksi ollut hyvin liikuntapainotteinen, mutta se ei tarkoita, etteikö vähempikin määrä liikuntaa tai jotain muuta mielekästä toimintaa olisi yhtä tehokasta toipumisen kannalta. Ja varmasti sanomattakin on selvää, ettei jokaisen työuupuneen tarvitse juosta puolimaratonia, se ei ole toipumisen ehto. Keskeistä on kuunnella omaa jaksamista ja löytää oma reitti kohta kestävämpää tapaa toimia.
Teinkö joitain huomioita liikunnan suhteen toipumisprosessini aikana?
- Älä lannistu! Uupumus näyttäytyy usein voimakkaasti fyysisessä jaksamisessa ja voi olla vaikea paikka huomata, että ei jaksa läheskään yhtä paljon kuin ennen.
- Anna itsellesi aikaa. Toipumiselle ei ole mitään yhtä ainoata ja oikeaa kaavaa, vaan jokaisen prosessi on erilainen ja ottaa oman aikansa.
- Päivä kerrallaan! Alkuvaiheessa varsinkin pidän tärkeänä sen, ettei aseta liian suuria tavoitteita toipumisen suhteen, vaan ottaa jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin juuri silloin on voimavaroja.
- Tee asioita, jotka ovat sinulle mielekkäitä. Työuupumuksessa ihminen saattaa kadottaa sen, mistä itse oikeasti pitää ja, siksi on tärkeää päästä käsiksi niihin asioihin, joista saa mielihyvää. Jo se on edistysaskel, jos kykenee löytämään edes yhden tällaisen asian.
- Muista rajat! Sinun ei tarvitse tehdä sataa eri asiaa yhtä aikaa, olit sitten työelämässä tai et. Toipumisprosessin aikana voit alkaa paremmin näkemään rajojasi ja toteuttamaan itseäsi niiden puitteissa.
Kommentit
Lähetä kommentti