Aiheutuiko työuupumuksesta myös ihmissuhdekriisi?

Työuupumukseen voi liittyä sosiaalista vetäytymistä ja vuorovaikutustilanteiden välttelyä. Usein tämä johtuu siitä, että ihminen on jaksamisensa suhteen jo sen verran äärirajoilla, ettei yksinkertaisesti pysty ottamaan vastaan yhtään enempää kuormitusta ja stressiä. Sosiaaliset vuorovaikutustilanteet kun harvemmin ovat tyystin ennakoitavissa: niihin liittyy aina yllätyksen mahdollisuus niin hyvässä kuin pahassa. Jo itse työuupumus on usein lähtöisin nimenomaan työyhteisön toimimattomista ihmissuhteista ja vuorovaikutustavoista, joten uupunut saattaa tiedostamattomastikin yleistää ihmissuhteiden ongelmallisuuden koskemaan myös esimerkiksi omia ystävyyssuhteita. Vaikkei ongelmia ennen uupumista olisi ollutkaan. Keskitynkin tässä kirjoituksessa juuri työyhteisön ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. Ei ole epäselvää, etteikö työuupumukseni vaikuttanut näihin suhteisiin negatiivisesti.

Uupumus verottaa sosiaalisten tapaamisten määriä

Työuupumus yksiselitteisesti verotti minun sosiaalista energiaani, ja ensimmäisiä asioita, joista lähdin karsimaan uupumuksen ollessa pahimmillaan, olivat erinäiset sosiaaliset tapahtumat. Minulla ei ollut jaksamista, kiinnostusta tai pahemmin aikaakaan tavata ihmisiä työn ulkopuolella. Kaikki voimavarani menivät työssä selviytymiseen ja sain sosiaalisen annostukseni täyteen esimiehen kanssa painiessa. Huomasin myös pian, että sosiaalisten tilanteiden jäljiltä olin entistä kuormittuneempi, mikä sitten heijastui työssäjaksamiseen ja aiheutti haasteita työtehtävien läpisaattamiseksi. Tämä taas lisäsi painetta selviytyä ja uuvutti entisestään. Tein siksi ikään kuin valinnan ihmisten ja töiden välillä oman jaksamiseni puolesta.

Uupumukseni näyttäytyi myös sosiaalisena
jaksamattomuutena.

Vaikka tein tämän kaltaisen valinnan, niin se ei tarkoittanut kohdallani sitä, että olisin kokonaan ollut tapaamatta läheisiäni ja ystäviäni. Edelleen näin heitä, mutta harvemmin kuin aikaisemmin. En myöskään nähnyt mielekkääksi lähteä mutuilemaan muille uupumuksestani, sillä asia oli itsellenikin sen verran vieras ja vaikeasti hahmoteltavissa. Toki kerroin tilanteestani pintapuolisesti ja sain useimmilta ymmärrystä tulehtuneeseen tilanteeseen esimiehen suhteen. Yksinkertaisesti: halusin minimoida työn ajattelun edes niinä harvoina kertoina kuin tapasin ystäviäni, ja sosiaalisissa tilanteissa olikin mukava saada ajatukset täysin muihin kysymyksiin ja muiden ihmisten asioihin. Kuitenkin juuri se, että ympärilläni olevat ihmiset jäivät uupumukseni suhteen pimentoon, aiheutti suurimmat ihmissuhteiden uudelleen muotoutumiset, mutta vasta siinä vaiheessa, kun toipumisprosessini oli käynnissä ja uupuminen selätetty. Minun näkökulmastani katsottuna työuupumus toi näkyviin piilossa olleita ongelmia, jotka olin aikaisemmin halunnut jättää pimentoon.

Työuupumus elämänvaiheessa, jolloin ihmissuhteet ovat muutenkin muutoksessa

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, sairastuin työuupumukseen hiljattain maisteriksi valmistumisen jälkeen ja työ, joka minut sairastutti, oli ensimmäisiä oman alan työpaikkoja. Elämäntilanne oli kaikkinensa uusi: sosiaalisuutta tihkuvat opiskeluvuodet, jolloin viikoittaiset opiskelijariennot pitivät kiireellisenä, olivat takanapäin ja vaihtuneet uudelle asuinpaikkakunnalle, jossa ainoa tuntemani henkilö oli kumppanini. Suurin osa ystävistäni asettui toisaalle päin Suomea ja jo fyysinen etäisyytemme kasvoi sen verran suureksi, että tapaamiskerrat harvenivat merkittävästi. Samanaikaisesti koronapandemia rajoitti ihmisten liikehdintää ja piti kaikkia epätietoisuuden vallassa. Ei siis ole niin, että vain työuupumuksesta olisi johtunut ihmissuhteideni uudelleenmuotoutumista, vaan sitä on ollut edesauttamassa myös sen hetkinen jo valmiiksi muutoksessa ollut elämäntilanne. Ilman uupumistakin muutoksia olisi varmasti tapahtunut.

On melko tyypillistä, että ihmissuhteisiin liittyvä selektiivisyys asettuu juuri kolmenkympin iän paikkeille. Nuoruudessa ja varhaisessa aikuisuudessa ystävät ja vertaisryhmät ovat tärkeässä roolissa ja, vaikka ne ovat sitä edelleen aikuisuudessa, voi parisuhteesta tulla suurempia merkityksiä saava sosiaalinen suhde. Ajan ja resurssien ollessa rajallisia ihminen tyypillisesti tekee karsintaa ympärillä olevien suhteidensa määrästä omien painotustensa perusteella. Yksi painottaa parisuhdetta, toinen ystäviä ja kolmas suhdetta itseensä tai yhteyttä lemmikkeihin. Painotukset voivat vaihdella yksilöiden välillä hyvinkin paljon keskenään ja tästä voi syntyä yhteentörmäyksiä yksilöiden välillä.

Muutos on elämässä väistämätöntä ja se on 
kiinteä osa myös ihmissuhteita. 

Minun on ollut oivaltavaa ymmärtää se, että ihmissuhteiden muutos kuuluu osaksi elämää. Ihminen on itsekin jatkuvassa muutoksessa, elämäntilanteista puhumattakaan, joten väistämättä siitä syntyy muutoksia myös sosiaalisiin suhteisiin. Yhteentörmäyksiä saattaa syntyä siinä vaiheessa, mikäli tätä ihmissuhteisiin liittyvää taipumusta muutokseen ei hyväksytä tai ymmärretä. Ihminen saattaa esimerkiksi haluta, että ihmissuhde säilyisi muuttumattomana vuodesta toiseen ja, että läheiset ympärillä olisivat samankaltaisessa muotissa kuin itse, sillä tällöin voisi ajatella, että tarve sosiaalisuuteenkin olisi yhtäläinen. Toisella olisi siten yhtä paljon aikaa ja tarvetta nähdä. Yhtä lailla kuin missä tahansa suhteessa, minusta on tärkeä muistaa myös ystävyyssuhteissa, että toista ei tulisi pyrkiä muuttamaan. Jos muutos edes sinänsä on tarpeen, jokaisen muutos lähtee itsestä. Haastavista tilanteista ja yhteentörmäyksistä olisi oletusten luomisen sijasta hyvä puhua. Ongelmat harvoin eskaloituvat valtaviksi vyyhdiksi silloin kuin ne tuodaan esiin ja niistä puhutaan.

Mielestäni on myös hyvä muistaa sekin, että osa ihmissuhteista on sen luonteisia, että ne ovat elämäntilannesidonnaisia eli sellaisia, jotka ovat voimissaan vain tietyissä elämäntilanteissa ja tarpeeksi samanlaisissa olosuhteissa. Kun elämäntilanne muuttuu, ihmissuhde ei välttämättä kestä tätä muutosta ja se voi hiljalleen hiipua tehdyistä toimenpiteistä huolimatta. Tällöin sen heikentymiseen tai päättymiseen voi liittyä omilta osin luopumisen ja surun tunteita ja uudenlaiseen muutokseen sopeutuminen voi viedä aikaa.

Uupuiko tuo?

Työuupumukseen liittyy usein hämmästys: enhän minä voi työuupua. Työuupumus tuleekin usein puun takaa ja salakavalasti. Se yllättää. Useimmiten se yllättää paitsi työuupumukseen sairastuneen henkilön myös muut ihmiset hänen ympärillään. En olisi voinut uskoa hänen uupuvan. Tuttavan työuupumuksen tultua tietoisuuteen, hänet tunteva saattaa usein ajatella, että ei silti itse voisi uupua ja, että uupunut tuttava saattoi kyllä olla hieman liian tunnollinen tai liian perfektionisti. Halutaan välttää omaa epämukavuutta ja kieltäytyä ajattelemasta, että todellisuudessa loppu viimein kuka vain voi uupua sopivissa olosuhteissa. Tämä on hyvin inhimillistä. Työyhteisöissä sen sijaan pitäisi hälytyskellot soida, mikäli yksikään työuupuu, sillä se usein viittaa siihen, että myös muut työntekijät ovat vaarassa. Tilanne vaatisikin organisaatiotason intervention ja sen, että sairastumisen syitä ei haettaisi yksinomaan yksilön ominaisuuksista, vaan keskiössä olisi organisaationaaliset tekijät ja yhteisöllinen näkökulma.

Omalla kohdallani uupumus niin varhaisessa vaiheessa työuraani aiheutti sen, että en saanut tilanteeseeni lähipiiristäni lainkaan vertaistukea. Kukaan tuttavistani ei ollut uupunut, minä olin ensimmäinen, ja huomasin, että asiasta kertominen tuottikin jossain määrin hämmentyneisyyttä. Tilanteen vakavuus jäi herkästi taka-alalle ja neuvojen lisäksi muistettiin tsempata: kyllä se siitä. Tämä on ymmärrettävää, sillä tuskin kukaan työelämään tuoreella korkeakoulututkinnolla astuva haluaa ajatella työuupumuksen koskettavan itseä, se nähdään mieluummin kaukaisena uhkana, johon sairastuvat ne muut. Työuupuneen on hyvä muistaa, että kaikista parhaimman avun toipumiseen saa ammattilaisten taholta ja auttavalta hoitotaholta. Yksin ei kannata jäädä, vaan lähteä rohkeasti pyytämään tilanteeseen apua. Lähipiiristä voi totta kai parhaimmassa tapauksessa saada tukea ja turvaa, mutta on kohtuutonta vaatia heiltä sellaista, mihin ammattihenkilökunta on vuosia kouluttautunut.

Uupumisen myötä ystäväpiirin samankaltaisuus vaihtuikin erilaisuudeksi. Suurimman osan ystävieni kanssa olimme siinä mielessä olleet samassa elämäntilanteessa, että astuimme työelämään samoihin aikoihin samoilla tutkinnoilla. Uuvuttuani en ollutkaan enää samanlaisessa tilanteessa kuin muut, vaan minun tilanteeni olikin kääntynyt päälaelleen, erilaiseksi. En voinut olla ajattelematta sitä, miksi juuri minä uuvuin ja sitä, onko minussa jotain vialla. Tämä ei poistanut sitä faktaa, että samanaikaisesti olin iloinen ystävieni puolesta siitä, että he olivat löytäneet mieleisiä työmahdollisuuksia ja, että edelleen olin kiinnostunut kuulemaan heidän työelämäkuulumisiaan. Tarkemmin ajateltuna oli tietystä hyvä, että olin ystävistäni siinä vaiheessa ainut, joka sairastui työuupumukseen, sillä se kertoo, ettei työelämä ole tyystin toivoton. Mutta kuten edellä kirjoitin: uupuneen tunteva saattaa pyrkiä löytämään uupuneesta itsestään selittäviä tekijöitä hänen uupumiselleen ja samanaikaisesti vahvistaa ajatusta siitä, että itse ei voisi uupua. Uupunut halutaan siten mieluummin nähdä jollain tapaa itsestä erilaisena.

Uupumus erilaistutti minua

On myös niin, että uupumus muutti minua, vaikka subjektiivisesti muutoksen määrää onkin haasteellista arvioida. Luulen, että toipumisprosessin myötä minut ikään kuin pakotettiin muutokseen nopeammin kuin toiset ehkä olisivat olleet valmiita hyväksymään. En ollut enää täysin samanlainen ihminen, mitä olin ennen uupumusta.

Sairastumisen myötä aloin ottamaan konkreettisia askelia kohti parempaa hyvinvointia. Toiminnan tasolla tämä tarkoitti sitä, että hienosäädin erinäisiä elämäntapojani kohti kestävämpiä valintoja ja ohjasin urasuuntautumistani toisaalle lisäkoulutuksen myötä. Mielenkiinnonkohteeni olivat remontissa. Toipumisprosessini myös pakotti minua kääntämään katsetta vahvasti sisäänpäin, joten aloin myös tarkemmin pohtia sitä, kuka minä olen. Tästä löytyy oma kirjoituksensa. Samanaikaisesti nämä prosessit valaisivat sitä, kuinka minulla oli ympärilläni ihmissuhteita, joissa oli samankaltaisuuden vaade. Kun en enää vastannut tähän vaateeseen, henkinen etäisyys tuntui kasvavan merkittävästi.

Uupumus on herättänyt paitsi minussa myös 
ympärilläni olevissa ihmisissä tunteita 
laidasta laitaan. 

Ihmissuhteita usein muodostetaan samankaltaisten ihmisten kanssa, sillä samanlaisuudessa on jotain kiehtovaa. Erilaisuus voi pelottaa. Minun on ollut kova paikka huomata se, että sen sijaan, että muutokseni olisi nähty minun hyvinvointini kannalta välttämättömänä, se on nähty jollain tapaa uhkaavana. Asiana, joka olisi itseltä pois. Muutosprosessini on mahdollisesti (tahattomasti) signaloinut, että heidän ja minun aikaisemmat valintani eivät sovikaan kaikille, vaan ne voivat olla jopa terveyttä haittaavia. Muutokseen tarvittavasta rohkeudesta on tullut kateutta herättävä asia. Onpa rohkeaa -ensiajatus onkin voinut kääntyä vertailuksi ja omaksi riittämättömyyden tunteeksi siitä, että toinen tekisi enemmän kuin itse.

Minusta on tärkeää ymmärtää ja varautua siihen, että työuupumus voi herättää toisissa kateutta. Tämä kuulostaa ensisilmäyksellä absurdilta ja tätä lukiessa moni voikin ajatella tämän olevan mahdotonta. Olen kuitenkin jossain määrin joutunut kateuden kohteeksi esimerkiksi siksi, että minulle kirjoitettiin sairaslomaa toista kuukautta, vapaa-aikani lisääntyi toipumiseni käynnistyttyä ja, että olen saanut sairastumiselleni ja toipumiselleni hyvin ehdotonta tukea kumppanini taholta. Kateus voi herätä hyvin pieneltä tuntuvista asioista. Uupumus ei myöskään aina varsinaisesti näy päälle päin, joten kateutta tunteva ei välttämättä pysty asettumaan toiseen asemaan siitä, minkälaisissa henkisissä pohjamudissa uupunut voi todellisuudessa olla.

Elefantti olohuoneessa

Minun onnekseni valtaosa läheisistä ja ystävistäni ymmärsi tilanteeni kerrottuani työuupumuksestani ja toipilaana olemisesta. Kuitenkin osalle se tuntui olevan vaikeasti lähestyttävä asia ja siitä muodostui aihe, jonka tiedettiin olevan olemassa, mutta jota välteltiin. Elefantti olohuoneessa. En sopinut heidän maailmassaan kuvaan ihmisestä, joku uupuu. Minua alettiin ulos sulkea erinäisistä tapaamisista, koska hänellä on nyt vaikea jakso elämässä menossa. Ymmärrän, että näin tekemällä on varmasti haluttu ajatella minun parastani, mutta todellisuudessa tällainen voi vain pahentaa toisen kokemusta. Uupunut on siinä vaiheessa luottanut muihin ja kertonut tilanteestaan, joten tällainen ulossulkemisen reaktio ei ole omiaan lisäämään vastavuoroista luottamuksen tunnetta jatkossa. Yksi neuvo, mikä minulla onkin uupuneiden, mielenterveyshaasteita kärsivien tai yleisesti sairastavien läheisille on se, että sairastuneen jaksamisesta ei pitäisi tehdä oletuksia tai johtopäätöksiä ilman, että häntä itseään on kuultu. Pyrinkin aina kutsumaan henkilöitä erilaisiin tilaisuuksiin, vaikka tietäisin heidän olevan vaikeassa elämäntilanteessa, ja annan siten kutsutuille henkilöille itselleen mahdollisuuden päättää tulemisistaan. Kokemani ulossulkeminen tuntui nimittäin todella pahalta ja lisäsi kokemiani negatiivisia tuntemuksia jo ennestään kuormittavaan tilanteeseen.

Ulossulkeminen herätti minut pohtimaan, josko minä sovin ystäväksi vain silloin, kun menee hyvin? Silloin, kun minä en ole täysissä voimissani, se on toisille liikaa. Olin se, joka oli tottunut kuuntelemaan muiden murheita ja olemaan avuksi – tilanteen kääntyessä päinvastaisesti, osapuolten vaihdos ei ollutkaan mutkatonta. En sopinut muiden silmissä tähän rooliin. Myös se, kuinka toipumisprosessin myötä aloin opettelemaan asettamaan rajojani ja sanomaan ei, oli osalle liikaa. Olen joutunut havahtumaan siihen, minkälaisia suhteita haluan vaalia ja, minkälaiset suhteet loppu viimein ovat minulle hyväksi. Mitkä ottavat enemmän kuin antavat? Niin kliseistä kuin se onkin, niin ei sitä turhaan sanota, että erilaiset kriisit ja vaikeat tilanteet tuovat näkyviin toimivat ja toimimattomat ihmissuhteet. Olen onnekas siinä, että pääsen näitä asioita purkamaan terapiassa osana toipumisprosessiani, sillä paikoitellen haastavakin ihmissuhdetilanne on herättänyt minussa hyvinkin luonnollisia reaktioita ja tuntemuksia aina vihasta ja katkeruudesta suruun ja yksinäisyyden kokemuksiin. Olen saanut sieltä hyviä vinkkejä siihenkin, kuinka tällaisia asioita voi tuoda esiin ihmissuhteen toisen osapuolen kanssa ja, minkälaisia erilaisia sopimiskeinoja kinkkisissä tilanteissa voi käyttää.

Kestävämpiä ihmissuhteita kohti

Uupumuksen myötä olen jossain määrin tullut allergiseksi vähättelylle ja vastavuorottomuudelle. Ihmissuhteiden ylläpito vaatii molemminpuolista työtä ja toisaalta on hyvä muistaa se, että sinun on mahdollista valita ystäväpiirisi. Ihan yhtä lailla kuin sairastuttavasta työsuhteesta tulisi irtaantua, ei toimimattomissa ihmissuhteissakaan kannata pidemmän päälle roikkua. Kenenkään kanssa ei ole pakko olla edes velvollisuudentunteesta ja, jos suhde ottaa enemmän kuin antaa, voi olla hyvä hetki pohtia sen mielekkyyttä uudelleen. On kuitenkin hyvä puhua ja varmistaa se, että kaikki osapuolet ovat samalla sivulla, eikä kyse ole esimerkiksi väärinymmärryksestä ja tahattomasta huolimattomuudesta. Mikäli uupumus on hyvin voimakasta, lähipiirille voi hyvin kertoa sen verran kuin sillä hetkellä haluaa ja esimerkiksi todeta, että tarvitsee aikaa toipumiselle ja palaa asiaan sitten kuin vointi sen paremmin sallii.

Työuupumuksen myötä olen myös tutustunut 
ja luonut uusia ihmissuhteita, joita ei ilman
uupumusta välttämättä olisi syntynyt. 

Uskon, että aina silloin tällöin on hyvä tarkastella muodostuneita ystävyyssuhteita ja miettiä tarvitseeko niitä jollain tapaa päivittää. Ja kuten sanoin, minulla oli sellaisia ihmissuhteita, joiden olemassaolon päättyminen oli vain ajan kysymys, joten näen, että uupumisesta aiheutunut sisäinen prosessi varmisti rohkeuteni laittaa tällaisille suhteille piste. Nykyisin nautinkin vahvistuneista ihmissuhteista entisestään ja olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut hyvät tukijoukot uupumuksen selättämisprosessissa. Erityisen merkittävässä roolissa on ollut kumppanini tuki, jota ilman toipumisprosessini olisi voinut jäädä puolitiehen. Uskon, että kokemuksen myötä osaan olla entistä paremmin tukena myös ystävilleni, sillä ymmärrän paremmin sen, miltä ulossulkemiseksi tuleminen voi pahimmillaan tuntua. Se, että työuupumus koskettaa paitsi uupunutta itseään myös hänen lähipiiriään, kertoo siitä, miten kokonaisvaltaisesta asiasta onkaan kyse. Tiivistytysti sanoisinkin, että uupumisen myötä ihmissuhteidenverkostoni määrällisesti pienentyi, mutta laadullisesti parani – enkä tällä hetkellä voisi olla yhtään tyytyväisempi.

Työuupumus ja ihmissuhteet – onko jotain mitä pitää mielessä?

• Uupumuksesta puhuminen usein helpottaa ja vähentää häpeän kokemista. Ystävälle kertominen voi antaa tarvittavaa etäisyyttä tilanteeseesi. Kerro sen verran kuin haluat, jos haluat.
• Varaudu neuvoihin ja ohjeisiin. Voit etukäteen kertoa, minkälaista tukea kaipaat, jos sinulla tällainen on mielessä. Saatko tilanteeseesi asiantuntevaa apua jo muualta? Voit senkin kertoa: se voi jopa helpottaa ystävääsi ja hän saa hyvällä omallatunnolla olla auttajan sijasta ystävä.
• Vetäytymisen tarvetta ei kannata säikähtää. Se kuuluu osaksi sairaudenkaarta ja todennäköisesti helpottaa ajan saatossa. Voit kertoa läheisillesi, ettei vetäytyminen johdu heistä, vaan kuuluu osaksi uupumusta.
• Salli itsellesi toipumiseen liittyvä sisäänpäinkääntyneisyys, jolloin voi olla vaikea kiinnostua muiden asioista. Tosiystävyys ja kestävät ihmissuhteet sallivat tämän.
• Jos sinulta katkeaa tai viilenee ihmissuhteita uupumisen myötä, voisitko suhtautua asiaan myönteisyyden kautta? Ovatko sellaiset ihmissuhteet, joihin ei mahdu heikkouksia ja yllättäviä tilanteita, sinun aikasi arvoisia?
• Anna muutokselle aikaa! Kuten kaikki muutokset, myös muutokset ihmissuhteissa, vievät aikaa ja voivat herättää tuskallisiakin tuntemuksia. Hyväksy sen hetkinen tilanne ja anna itsellesi ja muutokselle aikaa.