Menikö toipumiseni suorittamiseksi?
Taipumukseni suorittamiseen nosti päätään myös työuupumuksen toipumisprosessissani: aloin suorittamaan toipumistani. Ennen kaikkea tämä näyttäytyi toipumiseni vauhdittamisena ja erinäisten toimien kahmimisena vailla ymmärrystä siitä, miksi tein mitäkin. Halusin päästä back on track mahdollisimman pikaisella aikataululla enkä sallinut itselleni sen hyväksymistä, että prosessi tulisi viemään aikaa. Olin mielestäni epäonnistunut, kun en ollutkaan kuukauden kestäneen levon jäljiltä lähimainkaan samoissa ruumiin- ja sielunvoimissa kuin, mitä olin ollut ennen sairastuttanutta työsuhdetta. Minun pitäisi toipua nopeammin ja, vaikkei minulla ollutkaan vertailukohdetta, jostain syystä olin varma, että toivuin hitaammin ja huonommin kuin muut työuupuneet. Tulevaisuuskin ahdisti – tulenko enää koskaan olemaan entiselläni?
Se, että nykyisin tunnistan taipumukseni suorittamiseen, on
minulle uutta. Lue kirjoitukseni suorittamisesta täältä. Ensimmäinen ajatukseni työsuhteen päätyttyä ei ollut se, että
olisin sairastunut työuupumukseen suorittamiseni takia. En mieltänyt itseäni
suorittajaksi, enkä siksi nähnyt toipumistanikaan tapahtuvan suorittamisen
kautta. Oikeastaan vasta sen jälkeen, kun sain oivalluksen siitä, että minä
suoritan, muutos parempaan alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan.
Takaisin työelämään mahdollisimman pian!
Toipumiseni alkuvaihe oli hyvin haparoivaa jo siitäkin syystä, että oirehdintaani ei hoidettu työuupumuksena. |
Hyvin pian uupumisen jäljiltä minulla jyskytti takaraivossani toistuvasti ajatus siitä, että minun tulisi palata työelämään mahdollisimman pian. Mitä nopeammin, sen parempi. Olin enemmän huolissani CV:seeni syntyvästä mustasta aukosta kuin siitä, että uupumuksen seurauksena unettomuuteni tuntui kroonistuneen. Selailin avoimia työpaikkoja ja lähettelin työhakemuksia. Jonkinlaisesta Tukholman syndroomasta kertonee, että hain likimain identtisellä työnkuvalla varustettua pestiä miltei samasta organisaatioista kuin, missä alkujaan olin sairastunut. Onnekseni paikka jäi saamatta. Olin myös jollain tapaa sekaisin sen suhteen, mitä edes haluan tehdä. Yhtenä päivänä haaveilin lähteväni hedelmänpoimijaksi Uuteen Seelantiin, toisena haikailin Lappiin sesonkitöihin ja kolmantena olin aloittamassa uraa kivikorutaiteilijana. Pääni oli täynnä erilaisia ideoita, levottomiakin, mutta todellisuudessa en tiennyt mitä, missä ja milloin haluan tai haluanko edes mitään.
Näin jälkeenpäin ajateltuna luulisin, että tässä on ollut
kyse kykenemättömyydestä rauhoittumiseen. Koska työuupumustani edesauttoi
jatkuva valppaana olo ja ylivirittyneessä tilassa oleminen, ei siitä irti
päästäminen onnistunutkaan tuosta noin vaan. Työsuhteen aikana olin tottunut
reagoimaan eteen tuleviin asioihin paniikin ja stressin saattelemana,
hälytystilasta käsin, eikä elimistöni osannut eritellä tätä ehdollistumista vain
työasioihin liittyväksi. Olin taistele tai pakene tilassa vielä pitkän
aikaa senkin jälkeen, kun itse sairastuttanut työsuhde oli päättynyt. Ja
toisaalta, pysähtyminenkin oli minulle vierasta. Olin pitänyt itseäni
kiireellisenä ja sitä kautta vältellyt monien asioiden kohtaamista jo ennen
sairastuttanutta työsuhdetta. Se oli ollut minun selviytymiskeinoni, ja otin
sen käyttööni automaattisesti tässäkin vaiheessa. Onnekseni pakoon
juostavia asioita oli vuosien mittaan kertynyt sen verran paljon, että enää en
päässytkään karkuun. Minun oli hidastettava, rauhoitettava tahtini ja otettava
asia kerrallaan käsiteltäväksi. Siitäkin huolimatta, tai juuri sen takia, että
työelämään paluu pitkittyisi ja CV:ni näivettyisi.
Näen myös, että hoidon kohtaamattomuus oli toinen syy sille,
miksi uupumuksen alkuvaiheilla toipumiseni oli melko poukkoilevaa ja tuntui jäävän
työnhaun lomassa toissijaiseksi. Koska minun hoitopolkuni ei ollut
suoraviivainen, eikä hoito kohdistunut työuupumukseen sinänsä, jäin hieman
tuuliajolle sen suhteen, mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. En osannut alkuun
ottaa uupumustani tarvittavalla vakavuudella ja minulla meni työsuhteen
päättymisen jälkeen jonkin aikaa ennen kuin edes ymmärsin kyseessä todellakin
olevan työuupumus. Psykoterapia, joka alkoi noin puoli vuotta työsuhteen
päättymisen jälkeen, oli tärkein tekijä siinä, että pystyin rauhoittumaan
hetken ääreen ja ottamaan minulle tarvittavan paussin kaikista ulkoisista
velvoitteista.
Arvotyöskentelyä – mitä minä haluan?
Minulle tärkeiden arvojen kirkastaminen herätti minut näkemään itseni työelämästä erillisenä. |
Työelämään pikainen paluu on jossain määrin ristiriidassa senkin kanssa, että työuupumuksen myötä kyynistyin hyvin voimakkaasti paitsi sairastuttanutta työsuhdettani kohtaan myös koko työelämää kohtaan. Menikin kauan ennen kuin aloin näkemään minkäänlaista järkeä minkäänlaisessa työnkuvassa. Työelämä näyttäytyi minulle hyvin negatiivisena paikkana ja inhimillisen ajatusvääristymän mukaisesti yleistin yksittäisen huonon kokemuksen koskemaan laajempaa kokonaisuutta, koko työelämää. Muutos toiveikkaampaan suuntaan tapahtui sen jälkeen, kun kirkastin itselleni työhön liittyviä minulle merkityksellisiä arvoja. Arvotyöskentelyn myötä havahduin paremmin niihin motiiveihin, jotka minua työssä olivat ajaneet eteenpäin ja toisaalta ymmärsin paremmin, minkälaiset työt sopisivat arvopohjiini. Ymmärsin senkin, ettei arvojeni mukaista olisi se, että puolikuntoisena lähtisin väkisin paahtamaan kohti uutta työtä. Näin tekemällä edesauttaisin loppuunpalamisen vähättelyä sen sijaan, että toisin kestävämpiä tapoja toimia mukanani palatessani työelämään.
En toteuttanut arvotyöskentelyä vain työelämän näkökulmasta,
vaan pikemminkin kaikkien muiden elämän osa-alueiden suhteen. Havahduin siihen,
kuinka on edes mahdollista, että minä ajattelen toipumiseni tapahtuvan
työelämän takia? Mitä nopeammin toivun, sen nopeammin pääsen takaisin
työelämään? Eikö tämä ole hyvin vinksallaan oleva lähestymistapa? Työ ja
työntekeminen on totta kai tärkeä osa-alue ihmisen elämässä, mutta sen ei
tulisi mennä kaiken edelle. Minä haluan toipua työuupumuksesta minun itseni ja
minun terveyteni takia. Tämä tulee vaikuttamaan positiivisesti myös minulle
merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja asioihin, joita haluan elämässäni
toteuttaa. Miten se tulee vaikuttamaan työhön ja minun paikkaani työelämässä, jää
nähtäväksi ja on lopultakin kaiken muun jälkeen toissijaista.
Uupumuksen hyväksymistä & konkreettisia toimia hyvinvoinnin eteen
Ensimmäisiä askelia, joita otin toipumiseni polulla, oli
uupumukseni hyväksyminen. Hyväksyin sen, että en jaksa enkä halua. Koska menneen
ajattelu sai minut murheelliseksi ja tulevaisuus ahdisti, käänsin katsetta
hyvinkin voimakkaasti nykyhetkeen ja lisäsin hetkessä olemista. Lopetin
aikatavoitteiden asettamisen ja sallin sen, että toipuminen ottaa sen ajan,
minkä se ottaa. Kuulostelin myös hyvin herkästi sitä, mitä haluan ja mitä en.
Tämä oli alkuun minulle melko vierasta, mutta ajan kanssa opin paremmin tunnistamaan
niitä asioita, jotka minulle juuri sillä hetkellä olivat hyväksi. Työnhaun
tilalle tuli esimerkiksi työuupumusta käsittelevään kirjallisuuteen
perehtymistä ja itsen sättiminen korvaantui lempiruuan tekemisellä ja
kylpylävisiitillä.
Kenties konkreettisimmista toimista, jonka tein itseni
hyväksi, oli alkoholin käytön lopettaminen. Ajatus alkoholin käytön
vähentämisestä oli aikaisemminkin käynyt mielessäni, mutta työuupumus oli ikään
kuin viimeinen silaus tämän täytäntöönpanolle. Työuupumuksesta toipumiseni oli
alkuun hyvin laidasta laitaan tempoilevaa: yhtenä päivänä jaksoin vaikka mitä
ja energiaa piisasi, kun toisena en miltei jaksanut nousta sängystä ylös.
Tunsin oloni vieraaksi omissa nahoissani. Pikkuhiljaa vointini kehitys
tasaantui paremmin ennustettavaksi, eikä suuria takapakkeja enää tullut. Paitsi
silloin kun join alkoholia. Alkoholi ja siitä seurannut krapula pakotti
minut aina ottamaan viisi askelta taaksepäin kahden sijasta. Alkoholi ikään
kuin heitti viemäristä alas ne toipumisen askeleet, jotka olin käyttökertojen
välissä tehnyt. Illanistujaisistakin toipuminen otti entistä kauemman aikaa ja
aloin vakavissani pohtia tarvitseeko minun maksaa niihin osallistumisesta niin
kovaa hintaa vai voisinko päästä vähemmällä? Miksi mukava ilta vaatii
osakseen alkoholia ja erityisesti, miksi minun täytyy illasta seuraavat pari
päivää vaikeroida ei-niin-mukavissa henkisissä olotiloissa ja rypeä
itsesäälissä? Uskallan väittää, että työuupumus oli ajanut minut sen verran
huonoon fyysiseen ja psyykkiseen kuntoon, että alkoholi vaikutti minuun kahta kauheammin.
Jo valmiiksi stressaantunut elimistöni ei yksinkertaisesti sietänyt alkoholin
synnyttämää lisästressiä samalla tavalla kuin ennen. Korkin sulkemista on toki
edeltänyt muutamia pohjakosketuksia jo ennen työuupumuksesta aiheutuneita
vaikutuksia, mutta ne ovat oma tarinansa. Minulle alkoholin käytön lopettaminen
on ollut yksi parhaimmista päätöksistä, mitä olen itseäni varten tehnyt, enkä ole
katunut asiaa päivääkään. Muistutan kuitenkin, ettei alkoholin lopettaminen ole
mikään vaade, jotta työuupumuksesta voisi toipua.
Työuupumus herätti minut pitämään parempaa huolta hyvinvoinnistani ja arvostamaan itseäni enemmän. |
Alkoholin käytön lopettamisen sivutuotteena irtauduin myös vuosien saatossa syntyneestä nikotiinikoukusta ja lopetin nuuskaamisen. Nikotiinikoukku oli syntynyt ikään kuin huomaamatta ja nuuskankäyttö oli vaiheittain arkipäiväistynyt viikonloppukäytön tilalle. Lopettamisessa oli omat koukeronsa, mutta onnistumisen kokemusten siivittämänä sain aimoannokset ylpeyttä ja vapauden tunnetta, millä oli merkitystä jo pelkästään uupumuksen romahduttaneelle itsetunnolleni. Minä pystyn tähän. Joka tapauksessa, se, mikä näille toimille on yhteistä, on oikeastaan se, että työuupumus sai minut paremmin kiinnostumaan omasta hyvinvoinnistani. Tätä ajatusta voi kenties jalostaa vielä eteenpäin siten, että uupumuksen myötä aloin nähdä itseni arvokkaana ja hyvinvoinnin arvoisena. Minä saan ja voin edistää minun hyvinvointiani. Aikaisemminkin olin toki ollut kiinnostunut hyvinvoinnistani, mutta jonkinlainen arvottomuuden tunne oli ollut läsnä valinnoissani. Olin tehnyt hyvinvointia edistäviä valintoja näennäisesti, koska niin kuuluu tehdä, mutta en ollut koskaan juurikaan pysähtynyt pohtimaan, miksi niitä teen. Alkoholin ja nikotiinin käytön lopettaminen samaan syssyyn työuupumuksen lomassa voi kuulostaa toipumisen suorittamiselta, mutta minulle se enemminkin kertoo siitä, että uupumuksen myötä uskalsin paremmin kyseenalaistaa tekemisiäni saaden rohkeutta tehdä tarvittavia muutoksia.
Palapelin kokoamista
Toipumistani kuvastaa hyvin ajatusleikki siitä, kuinka
kasaan särkynyttä minääni pala palalta takaisin ehjäksi kahdesta
eri vaihtoehdosta valitsemalla. Rakennan itseni ehjäksi joko tyhjästä tai kopioimalla
vanhasta. Voin valita ensimmäisen, työläämmän, mutta samalla kestävämmän tavan
rakentaa itseni uudelleen ja hyväksyä sen, että tämä vie enemmän aikaa. En
tiedä, mikä pala kuuluu mihinkin, joten joudun enemmän mallailemaan ja
kokeilemaan erilaisia tapoja palojen asetteluun. En ole varma, mikä toimii,
joten aina on mahdollisuus, että joudun purkamaan jo rakennettua ja aloittamaan
kasaamisen alusta. En myöskään tiedä, minkälainen lopputulos tulee olemaan. Samanaikaisesti
minulla on vieressäni malli entisestä minusta, josta voin ottaa
rakennusprosessiini mallia tai, jonka voin ottaa käyttööni sellaisenaan. Malli on hyvin huojuva ja pienikin osuma siihen voi
saada sen särkymään. Tiedän, että vanhan mallin käyttöönotto tai kopioiminen olisi järjetöntä, mutta
samalla sen helppous ja ajansäästäminen houkuttelee. Voisin helposti kopioida mallista
uuden minäni tyystin samanlaiseksi ja säästää siten aikaa ja vaivaa. Näin
rakentaminen olisi ennen kaikkea tuttua ja turvallista, eikä minun tarvitse
pelätä muutoksessa piileviä tutkimattomia tekijöitä. Kumman valitsen?
Kuvattu ajatusleikki on totta kai fiktiota, mutta mielestäni
se ilmentää hyvin niitä valintoja, joita toipumisprosessin edetessä voi tulla
vastaan. Valitako helppo ja tuttu vaihtoehto, vai mennäkö kohti uutta ja
tuntematonta, joka ei välttämättä palkitse heti? Se myös kuvaa hyvin
toipumisprosessin haasteellisuutta. Uupumus ei parane pelkällä levolla, vaan
toipumisessa voi joutua tekemään hyvinkin syvää uurtavia valintoja ja
elämänmuutoksia oman hyvinvoinnin edistämiseksi. Toisaalta sitä voi lähestyä
muutoksen alkusysäyksenä, joka laittaa ihmisen tarkastelemaan omaa tilannettaan
ja sen hetkistä elämää – löytyykö sieltä osa-alueita, joita voisi päivittää?
Ajatusleikistä poiketen on myös hyvä muistaa, että oikeassa elämässä muutos
asettuu ikään kuin vanhan päälle, ei ole uutta ilman vanhaa, eikä muutos
toisaalta voi tapahtua mistään muusta kuin nykyhetkestä käsin. Rakennustyö tapahtuu useimmiten myös suhteessa toisiin ihmisiin, muiden ihmisten avunannon ja vuorovaikutuksen katveessa.
Suorittamista vai oman itsen löytämistä?
Työuupumus oli minulle signaali siitä, että en voi jatkaa elämääni tyystin samalla tavalla enää. Muutokset olivat tervetulleita. |
On totta, että työuupumus ajoi minut erinäisiin muutosten tuuliin. Tietynlainen suorittaminen väritti toipumisen alkutaipaletta, mutta sen jälkeen näen toipumisen tapahtuneen ennen muuta minulle kirkastuneiden arvojen pohjilta. Päättömän poukkoilun sijasta aloin tekemään tietoisia valintoja hyvinvointini ja jaksamiseni eteen. Aloin löytämään itseäni, osittain uudesti rakentunutta minuuttani, kaiken sen pitäisi-puheen ja näin kuuluu tehdä-ajattelutavan takaa. Työuupumus käytännössä katsoen mahdollisti minulle pysähtymisen ja erinäisten muutosten asettamisen mielekkäämmän elämän puolesta. Tiesin, että en voi enää jatkaa samalla tavalla, joten olin siinä mielessä avoin uudelle. Paluuta vanhaan ei enää ollut. Aloin nähdä itseni arvokkaana ja niin paljon enempänä kuin vain työntekijänä tai työelämän yhtenä rattaana. En tiedä, olisiko minulla ollut tarvittavaa rohkeutta tai valmiutta viedä tarvittavia muutoksia läpi ilman työuupumukseen sairastumisesta seurannutta eksistentiaaliseksi kriisiksikin kutsuttavissa olevaa mielentilaa.
Työuupumuksesta toipumiseen liittyen:
- Työuupumus on kehon ja mielen hätäviesti siitä, että olet saavuttanut jaksamisesi rajat. Kuuntele sitä ja ota se vakavasti.
- Aika on suhteellinen käsite. Toipuminen vie aikaa ja aikatavoitteiden asettamisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikin vuotta on lopulta hyvin pieni aika koko ihmiselämän mittapuulla tarkasteltuna.
- Ei ole mitään yhtä tai oikeaa tapaa toipumiselle. Tee juuri sitä, mikä itsestäsi tuntuu hyvältä. Asteittain voit lisätä pohdintaa mukaan: miksi teet juuri tätä asiaa, miksi et halua tehdä tuota?
- Mieti sinulle kolme merkityksellistä arvoa. Mieti, miksi valitsit juuri ne. Elätkö niiden mukaisesti? Minkälaisia muutoksia tekemällä saisit elämästäsi enemmän arvojesi mukaisen?
- Löydä toipumisesta mahdollisuuksia. Oletko aina halunnut tehdä jotakin asiaa toisin, muttet ole saanut aikaiseksi? Voisiko nyt olla hyvä hetki tehdä tarvittava muutos?
Kommentit
Lähetä kommentti