Itsemyötätunnon harjoittelua
Itsemyötätunnon voi ajatella tarkoittavan lempeää suhtautumista itseä kohtaan ja hyväksyvää havainnointia omia ajatuksia, tunteita ja käyttäytymistä kohtaan. Kirjaimellisesti itsemyötätunto on myötätuntoista suhtautumista itseä kohtaan ja kykyä suhtautua itseen armollisuudella haastavissakin tilanteissa. Se on ystävänä olemista itselleen. Minä heräsin itsemyötätunnon olemassaoloon työuupumuksen myötä ja ymmärsin, että kyseessä oli minulle ennestään hyvin vieras taito, jota en vielä osannut. Koska puhutaan itsemyötätuntotaidoista, ymmärsin, että minun olisi niitä mahdollista harjoittaa ja, että myös minun olisi mahdollista kehittyä lempeästi itseeni suhtautuvaksi. Harjoittelemisesta on ollut hyötyä ja uskallan väittää, että juuri itsemyötätunnon kehittyminen on ollut merkittävässä roolissa toipumisprosessissani.
Sisäisen puheen muotoutumisesta
Perusta
itsemyötätuntotaidoille syntyy lapsuudessa, vuorovaikutuksessa vanhempien,
huoltajien tai muiden kasvattavien aikuisten kanssa. Sisäinen äänesi, jolla
puhut itsellesi, on saanut vaikutteita siitä puhetavasta, miten sinulle lapsena
puhuttiin. Kasvuympäristö, jossa lasta on kannustettu, kehuttu ja rohkaistu on luonnollisesti
antanut hyvin erilaiset lähtökohdat sisäisen äänen sävyyn kuin kasvuympäristö,
jossa lasta on väheksytty, vaimennettu ja jopa haukuttu. Koska lapsella ei ole
kykyä erotella tai arvottaa hänen kohdistuvia puhetapoja toisistaan, ottaa hän
ne sellaisenaan vastaan ja oppii sitä kautta tavan suhtautua itseensä. Myös
kulttuurilla on näppinsä pelissä siinä, minkälaista sisäistä puhetta suositaan.
Suomalaiseen kulttuuriin kietoutuva vaatimattomuuden ja onnen kätkemisen vaade
voivat osaltaan suosia paitsi ulkoisesti myös sisäisesti mitätöivää tapaa puhua
itselle.
Omia ajatuksia ja tapaa suhtautua itseensä on aika ajoin tarpeen tarkastella uudestaan. |
Ajan myötä kaikkeen myös tottuu ja valheestakin tulee totuus, kun sitä tarpeeksi usein toistaa. Lapsuudessa alkanut vähättely voi siten kulkea ihmisen mukana läpi elämän oman sisäisen puheen siivittämänä. Ennen kaikkea ihminen uskoo omaan sisäiseen ääneensä varauksetta – onhan hän toistellut puhetapansa toteamia luonnehdintoja vuosikausia. Sanomattakin on selvää, mikä määrä potentiaalia voi elämässään jäädä hyödyntämättä, mikäli sisäinen puhe on varsin negatiivista ja kriittistä. Koska ihminen uskoo kuulemaansa, hän saattaa jättää asioita tekemättä ja tilaisuuksia käyttämättä. Usein uudelleen yrittäminenkin voi vaikeutua, sillä tyypillisesti kriittinen sisäinen ääni syyttää itseä vastoinkäymisistä. Negatiivinen sisäinen puhetapa voi siten synnyttää ikävän kierteen ja tehdä ihmisestä kirjaimellisesti vangin oman päänsä sisään.
Itsemyötätunnossa
ei ole kyse kriittisen sisäisen puheen totaalisesta sammuttamista tai korvaamista
kaiken sallivalla puhetavalla, vaan pikemminkin näiden terveemmästä tasapainosta.
Ihmisen evoluution näkökulmastakin katsottuna sopiva määrä kriittistä sisäistä
puhetta on ollut tarpeen, sillä ilman sitä, ihminen olisi todennäköisemmin jäänyt
petoeläinten jalkoihin ja monet kehitysharppaukset olisivat jääneet
saavuttamatta. Kriittinen sisäinen puhe voi siten sopivissa määrissä ajaa
ihmistä toimintaan ja pitää huolen siitä, ettei elämä ole pelkkää laiskottelua.
Puhun tässä kirjoituksessa kuitenkin sellaisesta kriittisestä ja vähättelevästä
sisäisestä puheesta, joka on ottanut ihmisestä ylivallan eikä sallivampaa
puhetapaa ole vaihtoehtovalikoimassa.
Työuupumus ja sisäisen äänen kasvava negatiivisuus
Yksi
merkittävistä työuupumuksen oireistani oli sisäisen puheeni koventuminen. Mitä
pidemmälle uupumus eteni, sen enemmän syyttelin, tuomitsin, haukuin, vähättelin
ja ilkeilin itselleni sisäisellä äänellä. Siinä vaiheessa, kun uupumukseni oli
eskaloitunut hermoromahduksen pisteeseen, sisäinen ääneni oli tyystin ottanut
vallan eikä itsemyötätuntoa ollut maailmassani tuolloin olemassa. Sisäinen
ääneni toitotti minun olevan kaikkinensa epäonnistunut ja päässäni pyöri
rikkinäinen levy hurjalla vauhdilla siitä, kuinka minä olin syypää
uupumukseeni, sössinyt ensimmäisen oman alan työpaikkani enkä enää koskaan tulisi
löytämään yhtä mieleistä työtä tulevaisuudessa. Ajatukseni olivat hyvin
mustavalkoisia, huolisisällöllisiä ja katastrofiin päätyviä.
Suhtaudun tätä nykyä ajatuksiini vain ajatuksina. |
Huomionarvoista tässä on se, että minä uskoin kaiken sen, mitä puhuin itselleni. Pidin ajatuksiani totuuksina ja vähättelin uupumukseen johtaneita ulkoisia tekijöitä. Näin jälkeenpäin tämä tuntuu absurdilta, sillä ulkoisia tekijöitä oli lukemattomia. Minä uskoin sen, että olen epäonnistunut ja huono. Sanomattakin on selvää, mitä tämä tekee ihmisen itsetunnolle, pystyvyyden kokemukselle tai ihmisen tavalle toimia vuorovaikutustilanteissa. Sisäiseen ääneen ja omiin ajatuksiin uskominen vaikutti voimakkaasti siihen, miten käyttäydyin ja, minkälaisia tunnereaktioita minussa syntyi. Olin ajatusteni pauloissa. Tällä on varmuudella ollut oma vaikutuksensa työuupumuksesta aiheutuneeseen hermostollisen hälytystilan pitkittymiseen ja siihen, kuinka taistele, pakene tai jäädy -reaktio oli jokapäiväisessä elämässäni voimakkaasti läsnä. Sisäinen kriitikkoni on tahtomattani ylläpitänyt hermostollista ylivireyttäni, ja sitä kautta tietyllä tavalla lietsonut työuupumuksen oireita.
En poissulje
sitäkään vaihtoehtoa, etteikö koventunut sisäinen ääni ollut paitsi
työuupumuksen oire, myös yksi syy ja myötävaikuttava tekijä sille, että minä
työuuvuin. Itseen kohdistuva jatkuva kritiikki uuvuttaa kenet tahansa – tuli se
sitten ulkoa tai sisältäpäin. Tunnistan itsessäni paitsi taipuvaisuutta
suorittamiseen myös korkeaa vaatimustasoa itseäni kohtaan – toimintatapoja,
jotka ovat yhteydessä kriittiseen sisäiseen ääneen. Minulle on ollut tärkeää
tunnistaa niitä tekijöitä, miksi suhtaudun itseeni niin tuomitsevasti ja syyllistävästi.
Toipumisprosessin tärkeimmät oivallukseni ovat kytkeytyneet juuri näiden
tekijöiden havaitsemiseen. Vaikka ymmärränkin itseäni tätä nykyä paremmin,
fakta on se, ettei omien ajatustapojen muuttaminen ole helppoa. Muutos vaatii onnistuakseen
lukemattoman määrän toistoja.
Muutosta kohti
Olen
aikaisemmin tuonut esiin useissa kirjoituksissani sitä, kuinka toipumiseni
pääsi lähtemään käyntiin hieman jälkijunassa erityisesti siksi, että saamani
hoito terveydenhuollon puolelta ei täysin kohdannut tilannettani. Hakeuduin
hoitoon muun muassa siksi, että sisäinen ääneni oli työsuhteen myötä käynyt
entistä piinaavammaksi ja epämiellyttäväksi. En jaksanut enää kuunnella ääntäni,
vaan halusin siihen muutosta. Minulle oli päivänselvää, että kyseessä oli sisäinen
ääneni eikä ulkopuoliset äänet. Siksi olin lievästi järkyttynyt siitä,
että kertomaani tulkittiin päinvastaisesti ja minut leimattiin psykoottiseksi.
Koska sisäinen puhe on totta kai subjektiivista, sitä voi olla vaikea arvioida
kolmannen osapuolen taholta. Nykyisin kuitenkin tiedän asioista paremmin ja
pidän hälyttävänä sitä, miten huonosti psykiatrisissa palveluissa tunnutaan ymmärtävän
potilaan huonon itsemyötätunnon merkitys. Mielestäni siinäkään ei pitäisi olla
mitään epätavallista, että vaikeissa elämäntilanteissa sisäinen puhe voi koventua.
Kenties tietyillä persoonallisuuspiirteillä varustettu henkilö myös koventaa
suhtautumista itseensä enemmän kuin toisen tyyppinen henkilö. Kriittistä
sisäistä puhetta ei kuitenkaan suorilta käsin tulisi patologisoida.
Psykiatriaisten
palveluiden kohtaamattomuus pelästytti minut ja sai minut jossain vaiheessa
jopa epäilemään, josko minun sisäinen ääneni olisi tavanomaista hullumpi.
Ensiarvoisen tärkeää minulle olikin päästä psykoterapiaan, jossa ymmärretään
ihmisen psykologiaa ja luodaan tila, jossa sisäisestäkin äänestä voidaan
keskustella rakentavassa ja luottamuksellisessa hengessä. Vasta oikeastaan
psykoterapian aloittaminen herättelikin minut itsemyötätunnon polulle ja
ymmärsin sen, että minua vaivasi koventuneet itseäni koskevat ajatukset, joilla
ei ollut mitään tekemistä tosiasioiden kanssa. Terapian myötä itsetuntemukseni
nimittäin vahvistui ja aiheutti sen, että aloin näkemään paitsi itseäni myös
menneitä tapahtumia uudessa valossa. Perspektiivien määrä laajeni ja aloin
tosissaan kyseenalaistamaan sitä, olenko oikeasti niin huono ja epäonnistunut
kuin mitä sisäinen ääneni antaa minun ymmärtää. Jos olisin, niin mistä se
johtuu ja, mikä saa minut ajattelemaan näin vähättelevästi? Hiljalleen huomasin
entisestään kyseenalaistavan omia ajatuksiani itsestäni ja saavani tilalle
vaihtoehtoisia tapoja suhtautua itseeni. Kenties en ollutkaan niin
epäonnistunut kuin olin antanut itseni ymmärtää.
Ajatustyötä
Suhtautuminen
itseeni oli varsin negatiivista ja kriittistä eritoten siksi, että uskoin
ajatuksiini. Otin ne kirjaimellisesti todesta. Saadakseni tähän muutosta,
halusin paremmin ymmärtää ajatuksiini liittyvää logiikkaa ja ylipäänsä sitä,
millä tavoin ne ohjaavat ihmisen toimintaa. Terapiaprosessin lisäksi tutustuinkin
ajatuksia ja läsnäoloa käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä kohtaa haluan
mainita Eckhart Tollen Läsnäolon voiman, josta on omassa
toipumisprosessissani ollut valtavasti hyötyä. En juurikaan perusta henkisten
gurujen tuotannosta, mutta Tollen teos sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti
ymmärtämään, mistä mindfulnessista on kyse, mitä on tietoinen läsnäolo ja, mitä
tämä kaikki kietoutuu nykyhetkeen. Jos minun pitäisi nostaa yksittäinen teos,
josta olen saanut toipumiseni aikana eniten hyötyä, olisi se todennäköisesti
juuri Tollen Läsnäolon voima. Suosittelen teosta lämpimästi ihan
jokaiselle. Joka tapauksessa, seuraavien havaintojen avulla pystyin paremmin
uudelleen suhtautumaan ajatuksiini ja sitä kautta lisäämään henkistä
kapasiteettiani.
Työuupumuksen myötä erinäinen ajatustyö, mindfulness ja meditointi ovat tulleet minulle tärkeiksi. |
Minulle tärkeimpiä oivalluksia oli siinä, että ajatusten kieltämisen sijasta hedelmällisempää on hyväksyntä. Itsen kieltäminen ajattelemasta, ”Älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia”, varmistaa lähinnä vain sen, että ajatuksissa leijailee juuri kyseinen vaaleanpunainen elefantti. Tästä taas seuraa epäonnistumisen tunnetta ja syyllisyyttä siitä, että ei kyennyt olemaan ajattelematta sitä, mitä sanottiin. Pidemmän päälle tämän kaltainen on hyödytöntä ja voi vain lisätä negatiivista ja syyttelevää puhetapaa itseä kohtaan. Olen myös huomannut, että yhtä lailla kuin vaikeiden tunteiden, myös vaikeiden ajatusten pois lakaisu ja käsittelemättä jättäminen vain hidastaa niiden yli pääsemistä. Siksi olisi hyvä olla kieltämättä itseä ajattelemasta jotakin tiettyä asiaa, vaan ennen kaikkea suhtautua ajatuksiin hyväksyvästi.
Ajatusten
hyväksyntä tarkoittaa sitä, ettei niitä luokitella tai määritellä, vaan ajatusten
annetaan virrata vapaasti, tulla ja mennä. Niihin ei takerruta ja aivan kuin
tunteet, myös ajatukset voidaan nähdä ohimenevinä. Hyväksymistä voidaan
toteuttaa tarkkailemalla omaa mieltä ja sen ajatuksia objektiivisesti ns.
ajattelijan tarkkailulla. Alettuani tietoisesti tarkkailemaan mieltäni ja
ajatuksiani, minussa heräsi jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut. Minussa
heräsi jonkin sortin tietoisuus, ajattelijan tarkkailija, ja koin valtavaa
sisäistä tyyneyttä saamalla etäisyyttä ajatteluuni. Ymmärsin ajatusteni olevan vain
puhuttua kieltä, sanahelinää. Minä ja olemassaoloni on sanojen tuolla
puolen. Ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin mieleni oli hiljainen ja
ajatusvirta tyyntynyt. Tietystikään näin ei ollut tai ole jatkuvasti, mutta
kontrasti aikaisempaan sisäiseen hälinääni oli sen verran suuri, että pidin
muutosta erittäin tervetulleena.
Itsemyötätunnon hiljalleen herääminen
Itsetuntemuksen
lisääntyminen ja ajatusten parissa työskenteleminen ovat olleet minulle
tärkeitä keinoja itsemyötätunnon herättelemisessä. Muutos ei ole ollut helppoa ja se on vaatinut osakseen lukemattomia toistoja ja epätoivonkin hetkiä.
Haluan myös muistuttaa siitä, että jokaisen lähtötilanne itsemyötätunnon
suhteen on erilainen, sillä siihen vaikuttaa vahvasti lapsuuden kokemukset ja
elämänpolun varrella tapahtuneet merkitykselliset tapahtumat. Tulen
mahdollisesti tulevissa kirjoituksissa avaamaan hieman tarkemmin polkuni
varrella sattuneita tapahtuneita, jotka ovat muokanneet sisäistä ääntäni tiukempaan
suuntaan. Tunnistan nimittäin lähteneeni itsemyötätunnon suhteen aika lailla
nollista, ja sisäinen orjapiiskurini on ollut elämässäni läsnä jo kauan ennen
työuupumukseen sairastumista. Työuupumus vain ikään kuin pakotti minut selkä
seinää vasten ja ajoi minut työstämään toimimattomia tapojani toimia (ja
ajatella).
Itsemyötätuntotaidon kehittyminen on ollut toipumisprosessina yksi merkityksellisimpiä asioita. |
Itsemyötätunnon hiljalleen herääminen on herättänyt minussa paitsi ilon ja onnistumisen tunteita myös surua. Miten olenkaan puhunut itselleni niin rumasti ja tuomitsevasti? Miksi olen kohdellut itseäni niin huonosti? En voisi kuvitellakaan puhuvani samalla tavalla kenellekään toiselle, enkä onnekseni enää itsellenikään. Itsemyötätunnon harjoitteluun liittyy minulla myös helpotuksen tunteita: voin hyväksyä sen, mitä minulle on tapahtunut ja, miten minulle on puhuttu ja silti valita toimivani tästä eteenpäin toisin. Minulla on aikuisena päätäntävalta sen suhteen, miten kohtelen itseäni.
Itsemyötätunnon harjoittelemisessa riittää työn sarkaa, mutta tänä päivänä pystyn todeta pitäväni itsestäni päivä päivältä enemmän. Pidän nykyisin ajatuksiani vain ajatuksina ja suhtaudun siten mieleni hälinään aiempaa tyynemmin. Mikäli olet päässyt lukemassasi tänne asti, muistutan sinua vielä siitä, että itsemyötätunnon tavoittelu on erityisen kannattavaa siksikin, että suhde itseen on pidin ihmissuhde, mitä meillä elämän aikana tulee olemaan. Siksi näen itsemyötätunnon harjoittelun kannattavana – työuupumustaustalla tai ilman.
Itsemyötätunnon harjoittelua helpottaneet huomioni:
- Kirjaa ylös ajatuksiasi erityisesti silloin, kun koet vastoinkäymisen. Kirjaa ylös, mitä tuolloin ajattelet itsestäsi. Kirjaamisen avulla saat ajatuksiisi paremmin etäisyyttä ja uudelleen jäsentymistä voi tapahtua.
- Näytä kirjaamasi asiat läheisellesi. Pitävätkö ne hänen mielestäsi paikkansa? Voitte pohtia, miten läheisesi suhtautuisi sinuun ja itseensä vastaavassa tilanteessa.
- Kannusta itseäsi peilin edessä. Voit luoda toivoa tuleviin koitoksiin tai kiittää jo menneistä tapahtumista. Havainnoi hyväksyvästi mieltäsi, mikäli harjoitus herättää negatiivisia ja latistavia ajatuksia itsestäsi.
- Suhtaudu ajatuksiisi mielenkiinnolla. Miksi ajattelen olevani asiaa x? Mistä tämä ajatus on peräisin? Voisinko ollakin asian x sijasta asiaa y, tai sekä että?
- Havainnoi tilanteita, joissa olet erityisen itsekriittinen. Tilanne lienee sinulle tärkeä ja haluat onnistua. Kokeile seuraavalla kerralla kannustaa ja kehua itseäsi, tuntuuko tilanne tällöin miellyttävämmältä?
- Älä soimaa itseäsi, jos huomaat suhtautuvasi itseesi negatiivisesti. Itsemyötätunnon harjoittelu vaatii toistoja ja jo itsekritiikin havainnoiminen on askel oikeaan suuntaan.
Kommentit
Lähetä kommentti