Lapsuuden traumoja

Uuden vuoden kunniaksi alan hieman läpikäydä lapsuudessa kokemiani traumoja. Harkitsin pitkään haluanko tuoda näitä esiin, sillä blogini keskittyy uupumuskokemukseeni enkä tahdo väittää, että menneisyyden painolasti aiheuttaisi kenellekään työuupumusta. Siksi korostan heti alkuun, että kyseenalaiset työolot kuten huono johtaminen, myrkyllinen työilmapiiri ja epäselvyydet työnkuvassa ovat isoimmassa roolissa sille, että kuka tahansa voi saada burnoutin. Omalla kohdallani ei ole epäselvyyttä siinä, että työuupumukseni johtui terveydelleni vahingollisesta työsuhteesta, ja uskon, että erilaisellakin menneisyydellä varustettuna olisin ajan saatossa samaisessa työsuhteessa uupunut. Minun tapauksessani menneet kokemukseni voivat kuitenkin olla selittäviä tekijöitä sille, miksi reagoin niin voimakkaasti tietynlaisiin asioihin ja, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Voi myös olla, ettei niillä ole mitään tekemistä uupumukseni kanssa.

Lapsuus sitä ja tätä

Oman elämänhistorian tunteminen voi auttaa toimimaan
myös nykyisyydessä.

Pidin menneisyyden penkomista aikaisemmin turhana, en nähnyt lapsuudessani mitään tavanomaisesta poikkeavaa enkä olisi vielä joitain vuosia takaperin uskonut, että minusta tulee se, joka muistelee menneisyyttään ja tarkastelee elämänhistoriaansa uudenlaisessa valossa. Enemminkin halusin jättää menneet tapahtumat historiaan ja jatkaa eteenpäin. Uskon kuitenkin, että jokaiselle tulee jossain kohti elämää hetki, jolloin menneisyyden tarkastelu on ajankohtaista. Minulle tämä hetki koitti kolmekymppisenä ja sitä vauhditti osaltaan kokemani työuupumus. Tätäkin ennen lapsuuden kokemukseni ovat toki olleet osa minua, mutta ne ovat ennemminkin varjostaneet minua ja vaikuttaneet minuun suurilta osin tiedostamattomalla tasolla. Lapsuuden käsittelyn merkitys jakaa mielipiteitä ja eri koulukunnat kiistelevät siitä, onko se tarpeellista. Kaikki on aina äidin tai isän syytä. En usko, että kenenkään lapsuus on ollut täydellinen tai särötön ja tiedän, että moni jättää ottamatta vastuun omasta elämästään sysäten syyn menneisyyden tapahtumille. Lienee myös jonkinlainen muoti-ilmiö todeta lapsuutensa olleen vaikea ja vannoa itse tekevänsä asiat toisin. Huolimatta näistä asenteista, avasin oman Pandoran lippaani ja siirsin katseeni omaan menneisyyteeni.

Tänä päivänä pidän oman henkilökohtaisen historiansa tuntemista varsin tärkeänä. Menneisyyttään ei voi muuttaa, se on selvä, mutta sen tarkastelu voi tuoda uusia avaimia tämän päivän toiminnan tarkastelulle ja auttaa näkemään itsensä ja muut uudenlaisessa valossa. Lapsuudessa opitut kiintymyssuhdetyylit, vuorovaikutustavat, ajatukset itsestä ja selviytymisstrategiat ovat usein aikuisenakin hyvin samankaltaisina voimissaan, joten niiden paremmalla ymmärtämisellä voi olla iso vaikutus siihen, minkälaisena ihminen näkee itsensä. Olen käsitellyt omaa menneisyyttäni ja lähtökohtiani terapiassa ja pitänyt sitä erityisen tärkeänä toipumiselleni ja hyvinvointini kohentumiselle. Itseasiassa juuri menneisyyden ja asioiden käsittely on mahdollistanut haluamani irti päästämisen ja eteenpäin jatkamisen – ei se, että olisin vain sulkenut silmäni.

”Ei minulla ollut traumaattista lapsuutta”

Olen kulkenut kivisen tien vain pystyäkseni toteamaan, että lapsuudessani oli traumaattisia piirteitä. Kiintymyssuhdetyylini on turvaton ja jo siihen kuuluu kiinteäksi osaksi se, että lapsuus esitetään varsin normaaliksi huolimatta siitä, minkälainen se todellisuudessa on ollut. Näin vältetään negatiivisten tunteiden ja muistojen kokeminen. Voi myös olla vaikea sanoa, että osa lapsuudessa kokemista asioista on tuntunut traumaattisilta, sillä tämän voi nähdä epäluottamuslauseena huoltajia, vanhempia ja muita mukana olleita henkilöitä kohtaan. Lojaliteetti, jota lapsi kokee vanhempiaan kohtaan vahvasti, murenee ja napanuora katkeaa ikään kuin lopullisesti.

Omaan kokemukseen luottaminen ja sen 
arvostaminen ovat olleet minulle isoja 
oivalluksia.

Olen myös vähätellyt kokemiani, sillä aina löytyy joku, jolla on raflaavampia ja selkeästi traumaattisempia kokemuksia kannettavana. Minä en esimerkiksi ole ollut sodassa tai nähnyt nälkää. En ole kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa enkä ole joutunut pelkäämään alkoholisoituneita vanhempia. Vähättelyn lisäksi kokemuksiini kietoutuu oikeutuksen teema. Onko minulla oikeus nähdä lapsuuteni traumasilmälasien kautta? Onko minulla oikeus uhriutua, kun minulle on kuitenkin käynyt elämässä ihan hyvin? Tällaisten pohdintojen tueksi on hyvä muistaa, ettei traumaattisuuden astetta voida arvottaa, ihmiset eroavat herkkyydeltään ja stressinsietokyvyltään toisistaan merkittävästi eikä se, mikä aiheuttaa toiselle henkisiä arpia, aiheuta toiselle välttämättä yhtään mitään. Tunnepuolen asioissa vertaileminen on turhaa. Sinulla on oikeus kokea asiat niin kuin ne koet.

Minun lapsuuden traumani kietoutuvat vaikeaan sisaruuteen, kylmään äitisuhteeseen ja kokemuksiin näkymättömänä lapsena olemisesta. Käyn näitä seuraavaksi peruspiirteittäin läpi antaakseni jonkinlaisen kokonaiskäsityksen siitä, minkälainen lapsuus minulla on ollut. Tulen kuitenkin kirjoittamaan näistä teemoista omat postauksensa hieman yksityiskohtaisemmin, sillä olisin itse aikoinani kaivannut luettavaa kyseisistä aiheista. On lisäksi hyvä pitää mielessä, että näkökulmani on tietoisesti suunnattu kokemiini haasteisiin ja traumoihin, mutta menneisyyteni on sisältänyt paljon myös hyviä kokemuksia ja miellyttäviä muistoja. Nämä eivät poissulje toisiaan.

Minkälainen lapsuus minulla sitten oli?

Kasvoin viisihenkisessä perheessä ja olen kolmilapsisen sisaruskatraan keskimmäinen, minulla on kaksi vuotta vanhempi sisko ja viitisen vuotta nuorempi veli. Vanhempani olivat tavallisia työssäkäyviä ja taloudellinen tilanteemme oli vakaa. Ruoka oli pöydässä, katto pään päällä ja harrastuksiinkin löytyi katetta – peruskeskiluokkaista elämää. Asuimme samalla paikkakunnalla läpi lapsuuteni eikä kohdallemme osunut mitään suuria äkillisiä tragedioita tai menetyksiä. Huolimatta siitä, että ulkoisesti kaikki on ollut kohdillaan, sanoisin kodin seinien sisälle kätkeytyneen paljolti sisäisiä ongelmia. Kuten varmasti useassa suomalaisessa perheessä, lapsuuden kotini tunneilmapiiri oli kylmä, tunteita ei näytetty eikä asioista puhuttu. Läheisyyttä ei ollut ja, vaikka olemme fyysisesti asuneet saman katon alla, henkinen etäisyys on ollut mittava. Emotionaalisen tuen sijasta saatavilla oli emotionaalista laiminlyöntiä erityisesti äitini taholta, mikä näkyi esimerkiksi siten, ettei kehuminen tai kannustaminen kuulunut osaksi vuorovaikutusta, eteen tulevista haastavista tilanteista tuli selviytyä yksin ja avuntarvetta vähäteltiin. Siitäkin huolimatta, tai kenties juuri siksi, ettei tunteita pahemmin näytetty, riitoja oli paljon. Milloin vanhempani riitelivät keskenään, milloin me sisarukset ja milloin kaikki viisi. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen.

Erityislasten sisaruussuhteista on tarjolla varsin vähän tietoa.

Merkittävän haasteen tähän dynamiikkaan toi se, että siskoni oli erityislapsi haastavilla nepsy-piirteillä. Nykyisin neuropsykiatrisista häiriöistä tulee tietoa joka tuutista, mutta tuolloin yli kaksikymmentä vuotta sitten aihe oli melko tuntematon myös palveluverkostojen piirissä ja huolimatta useista yrityksistä siskoni jäi pitkälti ulkopuolisen avun ulottumattomiin. Terveydenhuollossa vastuuta sysättiin koululle, koulusta terveydenhuollolle. Arki pyöri pitkälti tarkkisluokkalaisen siskoni tarpeiden ympärillä ja koulunkäynnin ongelmien lisäksi hänellä oli haasteita muun muassa toiminnanohjauksessa, vuorovaikutuksessa ja kodin askareissa. Raivokohtaukset ja tottelemattomuus kiristivät hänen suhdettaan vanhempiin ja loi erimielisyyksiä myös vanhempien keskinäisille väleille. Minun ja siskoni välinen suhde jäi olemattomaksi eikä minulla ole koskaan ollut varsinaista isosiskoa hänen käyttäytyessä ei-ikätyypillisellä tavalla.

Minun kohdallani keskimmäisen lapsen syndrooma oli kirjaimellisesti totta. Minä olin näkymätön lapsi ja jäin siskoni erityisyyden varjoihin pienen ikäeronkin takia. En tullut kuulluksi enkä nähdyksi omana itsenäni ja jäin hyvin yksin asioideni kanssa. Vanhemmillani oli täysi työ pärjätä siskoni kanssa ja erityisesti suhde äitiini jäi etäiseksi. Jäin ilman validaatiota ja tukea, mistä myös seurasi se, että aloin muokata käyttäytymistäni tullakseni toimeen omillani ja pärjäilläkseni itsekseni. Perheemme kontekstissa minun erikoistaidokseni kehittyi tilanteiden, sanojen ja ilmeiden tarkkailu. Havaitsin herkästi, millainen ilmapiiri oli, ketkä olivat riidoissa ja, mitkä olivat sen hetkiset todennäköisyyteni tulla kuuluksi. Olinkin tietynlaisessa valppaustilassa aina ollessani kotioloissa.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa perheoloistani. Enhän minä ollut se, jolla oli haasteita tai oireidenkirjoa. Minulla oli asiat hyvin. Pärjäsin koulussa ja harrastuksissani, minulla oli kavereita ja mielenkiinnonkohteita ja ylipäänsä olin hyväkäytöksinen ja harmiton tapaus. Suurin oivallus, jonka olen asian tiimoilta tehnyt on se, etten minä voi tietää, millä tavalla sisarukseni ovat lapsuutensa kokeneet. Voin tietää ainoastaan sen, miten minä olen asian kokenut ja pitää sitä yhtä arvokkaana. Samanlainen kasvuympäristö ei tee sisaruksista samanlaisia, vaan se enemminkin erilaistaa heidät. He reagoivat ympäristöön eri tavalla ja vastaavasti ympäristö reagoi heihin eri tavoin. Siksi tulen jatkamaan näistä asioista vielä lisää pitäen painopisteen nimenomaan siinä, miten minä olen asiat kokenut.

Perhe ei edusta minulle mukavia asioita

Perheen tai suvun tuki on minulle vieras konsepti.

Lapsuuden perhekuvioni olivat monitahoisia ja pitivät sisällään varsin ristiriitaisia tunteita. Muistot menneistä saavat minut tuntemaan paljolti häpeää, syyllisyyttä, sääliä ja surua. Perheestä puhuminen ei ole minulle luontevaa ja olen lapsesta saakka pyrkinyt aina vaihtamaan puheenaihetta, mikäli keskustelu on kääntynyt siitä kertomiseen. Suurin osa aikuisuudella tapaamisistani ihmisistä ei esimerkiksi tiedä, että minulla on sisko, sillä jätän aina kertomatta hänestä. Tästä tietysti seuraa, että solmitut ihmissuhteet rakentuvat tietynlaisen salailun varaan eikä täyttä luottamusta pääse hevin rakentumaan. En myöskään koskaan ole kokenut tarvetta perustaa omaa perhettä tai saada lapsia enkä koe jääväni tämän myötä mistään paitsi.

Minulle on ollut tarpeellista tuoda kokemuksiani tietoisuuden valoon, sillä, vaikka se on ollut työläs prosessi, on se myös vapauttanut minua menneisyyteni kahleista. Näen itseni uudessa valossa ja olen saanut päivitettyä itseäni koskevat ajatukset ajantasaisemmiksi. Pystyn suhtautumaan minuun ja muihin aiempaa myötätuntoisemmin ja ymmärtämään paremmin sitä, miten menneisyyden kokemusten käsittely voi tuoda mukaansa aiempaa enemmän myös positiivisia ulottuvuuksia. Minun tapauksessa se on vapauttanut paljolti negatiivista energiaa ja kapasiteettini elämiselle on jollain tapaa suurentunut. Oloni on kevyempi ja olen huomannut saaneeni ympärilleni ääriviivat.

 

Mikäli koet, että menneisyydessäsi on käsiteltäviä asioita, lähtisin liikkeelle seuraavista:

• Hahmottele menneisyyden kokemustesi pääpiirteitä ja tärkeitä käännekohtia.
• Lähde tunnustelen liikkeelle, askel kerrallaan – ei päätä pahkaa kaikista vaikeimpiin asioihin.
• Salli kaikenlaisten tunteiden olemassaolo äläkä vähättele kokemuksiasi.
• Anna itsellesi aikaa!
• Hae ammattiapua matalalla kynnyksellä erityisesti traumatyöskentelyn tueksi.