Elämää Uupuneen Silmin

Se, että sain lääketieteellisen diagnoosin, ei vielä muuttanut tilannettani ulkoisesti mitenkään: työpaikalla tästä kaikesta oltiin pimennossa. Siellä elettiin käsityksessä, että lomaani on vielä viikon verran jäljellä ja, että tämän jälkeen palaan toimistolle. Siellä ei tiedetty mitään siitä, että olin takaisin Suomessa, saati siitä, että olin romahtanut henkisesti. Pelkkä ajatuskin työpaikalle ilmoittamisesta sai minut valtavan ahdistuneeksi ja stressin valtaan. Olisi tehnyt mieli vain olla kertomatta, heittää tietokone ja puhelin pois ja kadota maan alle. Jättäisin ilmoittamatta enkä palaisi töihin, kyllä ihmettely varmasti jonkin ajan kuluttua loppuisi . Alunperinhän ( luikkiessani vähin äänin häntä koipien välissä Aasiasta takaisin Suomeen ) olin ajatellut vain irtisanoutuvani. Lähetän sähköpostin ja totean, että minä lopetan. End of story . Nyt minulla oli kuitenkin puolentoista kuukauden sairaslomatodistus käsissäni, mitä voisin hyvin hyödyntää. Työsuhdettani olisi jäljellä enää

Hermoromahdus ei katso aikaa tai paikkaa. En onneksi etukäteen tiennyt, kuinka kauan odotettu lomani tulisi minut yllättämään ja, kuinka siitä tietyllä tavalla tulisi yksi siihenastisen elämäni käännekohdista. Olin työskennellyt kahdeksan kuukautta ilman lomia, joten luonnollisesti olin enemmän kuin valmis vaihtamaan vapaalle. Edeltävä viikko oli ollut erityisen raskas ja stressaava, sillä silloin vyyhti esimiehen kanssa oli lähtenyt purkautumaan ja olin tuonut tilannetta laajemminkin esiin työyhteisön sisällä. En ollut asian kanssa enää tyystin yksin. Lähdin lomalle tietynlaisen epätietoisuuden vallitessa, sillä ei ollut lainkaan varmaa, minkälaisten työtehtävien ja kenen alaisuudessa työsuhteeni jatkuisi palatessani toimistolle. Tiesin varmaksi ainoastaan sen, että kyseisen esimiehen kanssa en enää jatkaisi työskentelyä ja, että loman jälkeen minulla olisi kolme kuukautta jäljellä työsuhdettani. Loman päätin pyhittää hauskanpidolle ilman työasioiden vatvomista. Olin täysin varma, et

Työsuhdettani väritti alusta loppuun tietynlainen pimennys tavanomaisista työsuhteeseen liittyvistä käytännön asioista. En tiennyt vuosilomiin tai sairaspoissaoloihin liittyvistä käytännöistä, en tiennyt, missä kaikissa ”alustoissa” poissaoloista ilmoitetaan, eikä minulla ollut esimiehen lisäksi osoitettu mitään selkeätä tahoa, johon olla ongelmatilanteessa yhteydessä. Koska työtahti oli kova, nämä asiat jäivät toissijaisiksi. Minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa tai energiaa selvitystyöhön. Peräänkuulutankin organisaation vastuuta tällaisista käytännöistä, sillä näiden selvittäminen ei voi olla vain työntekijän kontolla kuten omassa tapauksessani. Toisin kuin ajattelin, tilanne ei myöskään korjaantunut etätöistä lähitöihin siirryttäessä. Lähitöissä aloittaminenhan olisi ollut oiva tilaisuus esimiehenkin kerrata (tai tuoda esiin ensimmäistä kertaa) tämänkaltaisia käytännön asioita. Näin ei kuitenkaan käynyt. On mahdollista, että esimies ei tuonut esiin tällaisia asioita siksi, ett