Elämää Uupuneen Silmin

Työuupumuksessani yksi voimakkaimmin näkyvistä seurauksista oli kyynistyminen työtäni kohtaan. Alkujaan hyvin merkitykselliseltä tuntunut työ muuttui salakavalasti tyystin merkityksettömästi enkä nähnyt työssäni enää lainkaan järkeä. Työtehtävät tuntuivat turhilta ja aikaisemmin paloa herättäneet teemat saivat minut toistuvasti kyseenalaistamaan niiden mielekkyyttä. Vaikka kyynistymistä edesauttoi esimiehen mikromanagerointi, uupuneisuus vakavoitti kyynistymiseni laajuutta. Hiljalleen työstä katosi ilo, enkä pystynyt sanomaan yhtäkään hyvää asiaa työstäni. Kyynistymisen myötä myös pidemmän aikavälin ammatilliset tavoitteet sammuivat ja laajemmin koko työelämä näyttäytyi hyvin negatiivisena paikkana. Vaikka uupumuksestani on jo kolmisen vuotta, kyynisyys työtä ja työelämää kohtaan on edelleen jossain määrin läsnä. Kyynistyminen työtä kohtaan on yksi työuupumuksen oireista. Kyynistyminen suojautumisen keinona Kyynistymisessä epäilykset työn merkitystä kohtaan kasvavat ja työ voi alkaa

Summatakseni hieman aikaisempia kirjoituksia yhteen, esitän seuraavaksi kymmenen kohdan listauksen, josta käy ilmi pääsyyt sairastumiselleni työuupumukseen. 1. Huono johtaminen 2022 Suomi Areenassa keskusteltiin työssä jaksamisesta ja  mielenterveydestä. Olin keskustelijoiden kanssa  yhtämielinen siitä, että työnantajalla ja esimiestyöllä on merkittävä rooli työhyvinvoinnillisissa asioissa. Tiedän, että huono johtaminen on käsitteenä hyvin epämääräinen ja likimain kaikki työpaikan ongelmat voidaan sanoa johtuvan huonosta johtamisesta . Kohdallani esimiestyö kuitenkin yksiselitteisesti oli puutteellista ja johtamistapana käytetty mikromanagerointi heikensi työnimun kokemuksia verrattain tehokkaasti. Pikkutarkka puuttuminen kaikkeen tekemiseen heikensi ammatillista itseluottamusta, vähensi luovaa ongelmanratkaisukykyä ja söi oma-aloitteisuutta. Esimies jätti toistuvasti puuttumatta pyyntöihini vähentää kasvanutta työmäärää eikä hänelle uskaltanut antaa palautetta asiasta. Tämä kertoo

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa keskittynyt enimmäkseen niihin ulkoisiin ja työliitännäisiin tekijöihin, jotka aiheuttivat työuupumukseni. Nyt käännän katseeni sisäänpäin ja pohdiskelen sitä, miksi juuri minä uuvuin? Minkälaisia käyttäytymismalleja ja persoonallisuuden piirteitä tekemiseni taustalla oikein oli, mitkä edesauttoivat romahtamistani? Minua kiehtoi ajatus siitä, että joku toinen olisi reagoinut samassa tilanteessa tyystin eritavoin. Tällöin törmäyskurssi esimiehen kanssa olisi mahdollisesti vältetty tai siihen olisi pystytty suhtautua välinpitämättömästi. Asiat eivät olisi menneet ihon alle ja työmotivaatio ja -kyky olisi säilynyt ennallaan. Työuupumista ei olisi tapahtunut. Varmasti löytyy myös ihmisiä, jotka tilanteessani olisivat uupuneet ja irtaantuneet töistä minua aikaisemminkin. Pidän itsekin nykyisin ihmeellisenä sitä, miksi jatkoin työsuhteessa noinkin pitkälle ja sitä, miten joku toinen olisi voinut olla olematta uupumatta. Vaikka vertailu onkin turhaa, tämän k

Diagnosointi voidaan nähdä tapana patologisoida kaikki, mitä ei haluta hyväksyä normaaliin muottiin. Oli muistia virkistävää palata takaisin tuttujen kysymysten pariin siitä, tulisiko mielenterveyden horjumista lähestyä puhtaasti yksilöllisenä vai tulisiko kasvissa määrin huomioida myös yhteisöllistä näkökulmaa. Olen itseasiassa aikanaan hakeutunut yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen saadakseni tähän vastauksen. Luin tällöin kirjan koulukiusaamisen seuraamuksista yksilön myöhempään elämään ja terveyteen. Näkökulmana oli yhteisöllisyyden rapautuminen ja sen sijaan, että yksilöitä patologisoitaisiin suorilta käsin mielenvikaisiksi, käyttäytymistä voitaisiin ymmärtää sosiaalisista tekijöiden ja yhteisöpositioiden kautta. Tällainen luo pohjaa tulevaisuudenkin varalle ja hälytysmerkkien esiintyessä myös ennaltaehkäisevien toimien kohdentamiselle. Opinnoissani sittemmin kiinnostuksen kohteeni tosin tarkentuivat toisaalle, mutta nyt löysin itseni jälleen saman kysymyksenasettelun parista om

Se, että sain lääketieteellisen diagnoosin, ei vielä muuttanut tilannettani ulkoisesti mitenkään: työpaikalla tästä kaikesta oltiin pimennossa. Siellä elettiin käsityksessä, että lomaani on vielä viikon verran jäljellä ja, että tämän jälkeen palaan toimistolle. Siellä ei tiedetty mitään siitä, että olin takaisin Suomessa, saati siitä, että olin romahtanut henkisesti. Pelkkä ajatuskin työpaikalle ilmoittamisesta sai minut valtavan ahdistuneeksi ja stressin valtaan. Olisi tehnyt mieli vain olla kertomatta, heittää tietokone ja puhelin pois ja kadota maan alle. Jättäisin ilmoittamatta enkä palaisi töihin, kyllä ihmettely varmasti jonkin ajan kuluttua loppuisi . Alunperinhän ( luikkiessani vähin äänin häntä koipien välissä Aasiasta takaisin Suomeen ) olin ajatellut vain irtisanoutuvani. Lähetän sähköpostin ja totean, että minä lopetan. End of story . Nyt minulla oli kuitenkin puolentoista kuukauden sairaslomatodistus käsissäni, mitä voisin hyvin hyödyntää. Työsuhdettani olisi jäljellä enää

Suomeen palattuani olin varannut itselleni ajan psykiatrille. Ajanvaraamista oli edeltänyt pitkähkö selvitystyö siitä, miten psykiatri, psykologi, psykoterapeutti tai terapeutti eroavat toisistaan ja, mikä näistä olisi kohdallani oikea vaihtoehto, minne mennä. Olin aivan pihalla tästä skenestä. Valintani kohdistui psykiatriin, joka on mielenterveyttä koskeviin asioihin erikoistunut lääkäri, sillä halusin saada lääketieteellisen arvion ja luotettavan varmuuden siitä, mikä minua oli vaivannut. Vaikka meninkin yksityisen sektorin kautta, jonot olivat pitkiä ja, koska tiesin itseni sen verran hyvin, minun oli tärkeää saada aika mahdollisimman pikaisesti ennen kuin muutan mieleni ja lakaisen kokemani maton alle. Laaja kontaktointi tuotti tulosta ja minun onnistui saada peruutusaika samalle päivälle. Olisin ehdottomasti päässyt kaikkein helpommalla menemällä työterveyshuollon kautta, mutta koska työnantajani ei ollut suomalainen, tämä ei ollut mahdollista. Ensimmäistä kertaa psykiatrin luo