Pelkäänkö uupuvani uudelleen?

Ajauduin burnouttiin työurani alussa, ensimmäisessä oikeassa oman alan työssäni maisteriksi valmistumisen jälkeen. Työ vastasi paperilla käsityksiäni unelmatyöstä ja tehtävä herättikin minussa suurta innostusta: halusin onnistua, oppia uutta ja päästä vaikuttamaan minulle merkityksellisiin asioihin. Nopeasti ilmenneet varoitusmerkit huonosta työilmapiiristä ja liiallisesta kuormittavuudesta kuittasin kuvittelulla ja omalla kokemattomuudellani – halusin uskoa asioiden kääntyvän parhain päin. Ajan myötä työhön liittyvät ongelmat kuitenkin eskaloituivat ja terveyteni alkoi rapautumaan työstressin myötä, mikä näkyi muun muassa unettomuutena, ärtyneisyytenä ja itkuherkkyytenä. Minun oli hyvin vaikea tehdä minkäänlaisia korjaustoimia kierteen katkaisemiseksi ja pian löysinkin itseni tilanteesta, jossa työskentelin likimain kellon ympäri vastatakseni mikromanageroivan esimiehen kohtuuttomiin odotuksiin ja kompensoidakseni heikentyneestä terveydentilasta johtuvaa työtehon laskua. Lopulta kamelin selkä katkesi ja menetin toimintakykyni mielenterveyden romahtamisen myötä. Ajauduin alle vuodessa vakavaan työuupumukseen, josta toipuminen vei aikaa ja vaati onnistuakseen erinäisiä elämänmuutoksia. Tämän kaiken kokeneena en luonnollisestikaan toivo uupuvani uudestaan ja pitäisin todella epämiellyttävänä samankaltaiseen kuoppaan ajautumista. Tässä postauksessa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä liittyykö tällaiseen tulevaisuuden skenaarioon pelkoa; pelkäänkö työuupumuksen uusiutumista.

Työuupumus ja masennus uusiutuvat herkästi

PMDD:n myötä voin toisaalta sanoa 
kärsiväni kuukausittain masennuksen 
diagnostiset kriteerit täyttävästä oireilusta.

Työuupumukseni toipumisprosessin alkuvaiheilla olin varma, että uuvun toistamiseen. Pelkäsin liian aikaista paluuta työelämään, sillä tunsin oloni huteraksi, epävarmaksi ja uupumisalttiiksi. Kauhukuvani liittyivät toistuviin työuupumuskierteisiin ja elämään, jota määrittäisi terveiden ja uupuneiden kausien vaihtelu. Kesti kauan ennen kuin vointini alkoi normalisoitumaan ja vielä kauemmin ennen kuin aloin voida aidosti hyvin. Toipumisen edetessä myös pelkoni uudelleen uupumisesta väheni eikä työuupumuksen uusiutuminen näyttäytynyt minulle enää väistämättömänä seurauksena, jota kohti olin ajelehtimassa.

Olen aikaisemmin kirjoitellut työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta pohtien sitä, olisiko kokemani voitu luokitella myös masennukseksi. Koska työuupumuksen puhkeamisesta on jo useampi vuosi ja olen toipumiseni suhteen hyvällä tolalla, olen saanut tapahtuneeseen tarvittavaa etäisyyttä ja perspektiiviä. Tätä nykyä uskon kärsineeni sekä vakavasta työuupumuksesta että masennuksesta, joka lyöttäytyi seuraani sairastuttaneen työsuhteen jo päätyttyä. Oli niin tai näin, uusiutuvat sairausjaksot, relapsit ovat sekä masennuksessa että työuupumuksessa yleisiä. Masennuksen uusiutumisriski on huomattava ja arviolta yli puolet masennukseen kerran sairastuneista sairastuvat siihen toistamiseen. Masennuksen uusiutumisriskiä kasvattavat koettujen masennusjaksojen määrä ja masentuneisuuden vaikea-asteisuus. Uusiutumisriskiä lisännee sekin, mikäli masennus jää asianmukaisesti hoitamatta tai, jos hoito ei ole ollut tarpeeksi tuloksellista. Työuupumuksen uusiutumisesta löytyy vaihtelevaa tietoa. Jostain olen lukenut, että joka neljäs kerran työuupunut uupuu toistamiseen, ja eräässä tutkimuksessa 12 % vastaajista ilmoitti työuupumuksen uusiutuneen 2–3 kertaa. Työuupumuksen uusiutuminen liittynee suurelta osin työhön liittyviin haasteisiin kuten siihen, että työtä ei saada järjesteltyä terveyttä paremmin tukevaksi tai, etteivät työpaikan ihmissuhdeongelmat ole ratkottavissa. Myös yksilölliset tekijät kuten stressiherkkyys vaikuttavat.

Näin ollen voi perustellusti sanoa, että todennäköisyydet sairastumisen uusiutumattomuudesta eivät ole puolellani. Tilastojen valossa on hyvin mahdollista, että tulen elämässäni vielä uudestaan kokemaan työuupumuksen ja/tai masennuksen.

Uuvuttava työelämä

Työuupumuksen uusiutuminen on mielestäni hyvinkin todennäköistä tämän päivän työelämässä, jossa korostuu nopeatempoisuus, pirstaleisuus sekä tehokkuusvaatimusten nousujohteisuus. Kokemani työuupumus oli seurausta ala-arvoisesta johtamisesta, epäselvästä työnkuvasta sekä liiallisesta työmäärästä. Työtä oli yksinkertaisesti liikaa, siitä ei saanut asiallista palautetta eikä työn aiheuttamasta kohtuuttomasta stressistä ollut mahdollista palautua. Olen varma, että vastaavanlaisissa olosuhteissa minun lisäkseni valtaosa muistakin työntekijöistä ajautuu burnouttiin. Minusta ei ole tullut työuupumukseni ja sen toipumisen myötä millään tavalla immuuni työelämän epäinhimillisille vaatimuksille, huonolle johtamiselle tai työpaikkakiusaamiselle – päinvastoin. Jos työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä, pidän työuupumusta sangen luonnollisena lopputuloksena.

Työuupumus opettajana

Työelämän uuvuttavuudesta huolimatta en voi varsinaisesti sanoa pelkääväni uupumisen toistumista. Tämä johtuu siitä, että olen ensimmäisen työuupumukseni aikana oppinut valtavasti itsestäni ja omista käyttäytymisen malleista. Olen opetellut tervettä kovuutta, omien oikeuksien tiedostamista ja niiden puolustamistaitoja sekä minulle soveltuvia, suhteellisen rajujakin työn ja vapaa-ajan välisiä rajaamiskeinoja. Työuupumus on saanut minut suosimaan toimintaa sekä asioista puhumista, sillä epäkohdista vaikeneminen ei hyödynnä ketään. En enää sivuuta työssä ilmeneviä ongelmatilanteita, vaan valitsen mieluummin varhaisen puuttumisen, vaikka se ei miellyttäisikään kaikkia. Samaten olen opetellut suhtautumaan omaan osaamiseeni realistisesti ja hyväksynyt sen, etten voi, eikä minun tarvitse, osata kaikkea. En pidä liiallisen työkuorman keventämistä epäonnistumisena tai merkkinä huonommuudesta – päinvastoin. Pidän sitä terveenä tapana tunnistaa omat rajat ja huolehtia pitkäjänteisestä jaksamisesta, sillä juuri tällaista itseohjautuvuuttahan työelämässä niin kovasti arvostetaan.

On ollut myös tärkeää ymmärtää, ettei kaikki ole minun hyppysissäni. Voin omalta osaltani ennaltaehkäistä työuupumusta ja muita mielenterveyden häiriöitä vain tietyssä määrin. Työelämässä suurimmat stressitekijäni liittyvät ihmissuhteisiin eli työyhteisön psykososiaalisiin haasteisiin ja johtamisen puutteisiin. Ihmissuhteiden haasteita ei voi aina ratkaista yksin, ja työyhteisöt, joita värittävät riitaisuudet, epäasiallisuudet sekä valta-asemien väärinkäytökset – ja jotka laiminlyövät työhyvinvoinnin perusperiaatteet – eivät ole minua varten. Tiedän, miten kalliiksi käy taistella yksin tuulimyllyjä vastaan epäterveissä työyhteisöissä, eikä terveyden menettäminen ole minusta enää yhdenkään työpaikan arvoista. Koska työnantajalla on lakiin pohjautuva velvollisuus ennaltaehkäistä työperäisiä sairauksia ja edistää työhyvinvointia, en halua tarjota osaamistani ja aikaani työnantajille, jotka laiminlyövät tämän vastuun tai suhtautuvat siihen välinpitämättömästi.

Toipuminen vahvisti

Ajattelen myös, että vaikka uupuisin uudelleen, se ei olisi yhtä raskasta kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäisen työuupumuksen myötä ajauduin kaiken lisäksi huomattavaan elämänkriisiin, jossa traumat muistuttelivat olemassaolostaan ja jouduin kasvotusten käsittelemättömien menneisyyteni asioiden kanssa – ja niitähän riitti! Näin ollen minusta, pärjääjästä, tuli työkyvytön ja se, joka ei enää selviydykään yksin. Avun hakeminen ja sen saaminen tuntui välillä lamaannuttavalta, sillä en tiennyt, mistä lähteä liikkeelle. Menneisyyden painolastia ja tulevaisuuden ahdistusta tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Kaikkien näiden tekijöiden samanaikainen yhteisvaikutus syvensi uupumusta ja heikensi mielenterveyttäni, sillä jo pelkästään työuupumuksessa itsessään olisi ollut minulle tarvittavaa haastetta.

Työuupumuksen toipumisprosessin myötä olen tehnyt elämässäni paljon erilaisia muutoksia. Olen muun muassa lopettanut alkoholinkäytön, sulkenut somet ja päästänyt irti haitallisista ihmissuhteista. Olen lisännyt selviytymiskeinojani, haastanut haitallisia uskomuksiani, tutustunut itseeni ja alkanut suhtautua itseäni kohtaan lempeämmin. Olen tullut sinuiksi menneisyyteni kanssa sekä alkanut taas uskoa huomisiin. Pöytä on puhdistettu ja tätä nykyä kannan mukanani kevyempää, vahvempaa ja viisaampaa reppua.

Ymmärrän tänä päivänä itseäni paremmin ja tunnistan 
realistisemmin omia vahvuuksia ja heikkouksiani.

Toipuminen on vienyt aikaa ja ajattelen sen kaikessa raskaudessaan vahvistaneen resilienssiäni, jonka uskon kasvattaneen tulevien työuupumusten sairastumiskynnystäni. Toipumistani edesauttoi pitkä psykoterapia, josta sain paljon vastauksia sairastumiseni syistä ja välineitä tulevaisuutta varten. Suhtautumiseni työtä kohtaan on muuttunut rennommaksi ja vähemmän pakkomielteiseksi: olemassaoloni oikeutus ei ole enää riippuvaista työnteosta ja suorituksista, minulla ei ole unelmatyöpaikkoja enkä mistään hinnasta haluaisi elämäni pyörivän vain työnteon ympärillä. En ole enää sama ihminen kuin työuupumukseni alkuvaiheilla enkä välttämättä tänä päivänä reagoisi yhtä voimakkaasti samoihin tekijöihin, jotka aikoinaan edesauttoivat uupumustani. Ja vaikka reagoisinkin ja kokisin uuden työuupumuksen, niin tiedän kokemuksesta, että siitä on mahdollista selviytyä ja jatkaa elämää. Mielenterveyden sairastuminen ei myöskään herätä minussa enää samanlaista häpeää kuin ensimmäisellä kerralla, mikä tekee avun hakemisestakin helpompaa.

Pelossa ei kannata elää

Summa summarum, lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että en pelkää uupuvani uudestaan. Jos työsuhteessa alkaisi ilmetä vaaranmerkkejä ja pelkäisin, että tilanne voisi johtaa työuupumukseen, pyrkisin tekemään osaltani muutoksia estääkseni sen. Vaikka työuupumus on yhteisötason ongelma ja usein sairastumista edesauttavat ulkoiset tekijät, niin valitsen pelkäämisen sijasta toiminnan. On kuitenkin järkevää tiedostaa realiteetit ja ymmärtää sairastumisen uusiutumisen mahdollisuudet. Itsestä on tärkeää pitää huolta, omasta voinnista voi tunnistaa hälytysmerkkejä ja terveyden säilyttämiseen on hyvä suhtautua tarvittavalla vakavuudella. On myös tärkeää hakeutua ajoissa hoidon piiriin ja hyödyntää mahdollisesti jo olemassa olevia hoitokontakteja.

Työuupumuksen myötä olen saanut rajat ympärilleni, tiedän paremmin arvoni enkä enää hae hyväksyntää hyvinvointini kustannuksella. Kenties ilman kokemaani olisin herkemmin jäänyt työelämän heittopussiksi, jonka yli oltaisiin toistuvasti kävelty ja, jota olisi saanut tyrannisoida mielin määrin. Vaikka työuupumuskokemus opetti minulle asioita kantapään kautta ja olisin nämä mieluummin oppinut helpommalla tavalla, niin työelämässä on hyödyllistä osata sanoa ei, puolustaa omia oikeuksia ja olla sallimatta epäasiallista kohtelua osakseen.

 

Työuupumuksen uusiutumista varten:

• Harkitse työpaikan vaihtoa. Työuupumus uusiutuu herkästi samassa työpaikassa, jossa alkujaan sairastuitkin. Harkitse vaihtamista erityisesti, mikäli työnantaja ei ole myötämielinen työn uudelleenjärjestelyssä tai vähättelee tilannettasi.
• Opi ensimmäisestä työuupumuksestasi. Selvitä tärkeimmät syyt sairastumisesi taustalla ja pyri toimimaan toisin. Selvitä myös vahvuuksiasi ja pyri valjastamaan ne työssä käyttöösi.
• Hae tukea tilanteeseesi hyvissä ajoin esimerkiksi työterveyshuollon kautta.
• Muista, ettei uudelleen uupuminen tee sinusta huonompaa kuin kenestäkään muusta eikä se ole ”epäonnistumista”.
• Työuupumus on mahdollista selättää ja toipumisessa voi hyödyntää aiemmin hyviksi havaittuja keinoja.

Miksi kävin terapiassa?

Terapiassa käyminen oli minulle alkuun hyvin vierasta ja kesti kauan ennen kuin hyväksyin, ettei terapia ole merkki epäonnistumisesta. Olen kirjoittanut enemmän kuntoutuspsykoterapian käytännön asioista täällä sekä vaikutuksista täällä. Vaikka Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa tarvitaan diagnoosi mielenterveyden häiriöstä, unohdetaan hetkeksi diagnoosit ja keskitytään perkaamaan muita syitä terapiassa käymiseni takana. Olisin itse kaivannut tämän kaltaista ei-diagnoosiin-liittyvää-tietoa harkitessani terapiaan menemistä, sillä silloin olisin mahdollisesti löytänyt itseni terapeutin vastaanotolta aikaisemmin ja voinut siten mieleltäni paremmin jo pidempään.

✤ Julkisen puolen hoito oli riittämätöntä

Olen kirjoitellut hoitoon hakeutumisen poluista täällä sekä kritisoinut saamaani hoitoa muun muassa täällä. Pidän saamaani hoitoa yksiselitteisesti riittämättömänä enkä näe sen vastanneen tarpeisiini juuri lainkaan. Minut nähtiin diagnoosin värittämien silmälasien läpi ja kertomiani asioita irroteltiin asiayhteyksistä diagnostisten kriteereiden täyttymiseksi. Kokemuksistani tuli todisteita häiriölle, traumaoireiluni jäi tunnistamatta ja persoonallisuuden piirteitäni (kuten suhteellisen korkeaa neuroottisuutta) diagnosoitiin poikkeaviksi. En tullut aidosti kuulluksi eikä minuun suhtauduttu ymmärtäväisesti, jostain syystä tunsin olevani jatkuvasti kuin suurennuslasin alla hoitohenkilökuntaa tavatessani. Tämä kaikki oli minusta luotaantyöntävää sitäkin taustaa vasten, miten vaikeaa minun oli ensimmäisiä kertoja elämässäni yrittää avata sisäistä kokemusmaailmaani. Jälkeenpäin ajateltuna näen saamani hoidon olleen hyödyllisen sijasta enemmänkin haitallista, ja ylemmältä taholta tullut tuomio omasta ”häiriintyneisyydestä”, viallisuudesta ja vääränlaisuudesta oli asia, jota jouduin myöhemmin kuntoutuspsykoterapiassa käsittelemään ja työstämään.

Nykyisessä terveydenhuoltojärjestelmässä 
pidän sairasvakuutusta ensisijaisen tärkeänä 
erityisesti tilanteissa, joissa ei kuulu työ-
tai opiskelijaterveyden piiriin.

Hoidon kohtaamattomuuden myöntäminen oli pelottavaa, sillä olinhan aikaisemmin saanut terveydenhuollosta tarvitsemaani apua aina sitä tarvitessani (elimellisiin vaivoihin) eikä minulla ollut ollut mitään syytä suhtautua lääketiedettä ja lääkärikuntaa kohtaan epäröiden. Ensikosketukset psykiatriaan toivat tähän kuitenkin särön ja harmikseni minulle selveni nopeasti, että epäröintini käännettiin osaksi mielenterveydellistä oirehdintaa. Luottamukseni lääketiedettä ja varsinkin psykiatriaa kohtaan mureni eikä se ole vielä tänäkään päivänä samalla tasolla kuin ennen työuupumustani. Minulle oli myös uutta kritisoida palvelua, joka on ilmaista: ilmaisesta terveydenhuollostahan tulisi olla kiitollinen. Se, että jokin asia on ilmaista, ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti hyvää tai koskematonta kritiikille. Eikö nimenomaan sellaisen hoidon, joka on riippumatonta varallisuudesta, tulisi keskittyä olemaan laadukasta ja asianmukaista? Hoito saavuttaa lukuisia, kaikenlaisia ihmisiä, joten myös sen vaikutusten voidaan arvioida olevan laajoja.

✤ Halusin selvittää syitä oireiluni takana

Olen joskus miettinyt sitä, mikä minun tilanteeni olisi tänä päivänä, jos olisin vain noudattanut sitä hoitopolkua, jolle minut oli laitettu, enkä olisi aktiivisesti hakeutunut psykoterapiaa kohti. Jos olisin vain syönyt määrättyjä psyykenlääkkeitä, tarkkaillut sairaanhoitajan kanssa oireitani ja ollut käsittelemättä syitä oireideni takana. On varmasti ihan totta, että lyhyellä aikavälillä olisin saanut lääkkeillä tarvittavaa turrutusta ja näennäisesti lisääntynyttä toimintakykyä, mutta pidemmällä aikavälillä olisin lienee voinnillisesti jämähtänyt matalahkolle tasolle ja painisin edelleen samojen, käsittelemättömien ongelmien kanssa. Ehkä kärsisin lisäksi uusista ongelmista kuten lääkityksestä seuranneista sivuvaikutuksista tai turhan voimakkaasta sairausidentiteetistä. Pidän edelleen varsin kummeksuttavana sitä, miten hanakasti minun haluttiin syövän ties miten vahvoja neuroleptejä, mutta keskusteluavusta tai Kelan tukemasta kuntoutuspsykoterapiasta ei hiiskuttu sanaakaan. Minun myös ajateltiin pärjäävän omillaan joitakin kuukausia kestäneen avohuollon hoitojaksoni jälkeen eikä edes mietitty sitä, mitä hoidossa ammolleen revityille ja aukinaisiksi jääneille psyykkisille haavoilleni tulisi tehdä.

Lääketieteessä ja psykiatriassa hoito keskittyy oireiden lieventämiseen, eikä syiden selvittäminen ole keskiössä. En sano, etteikö oireiden lieventäminen monissa tapauksissa olisi paikallaan, mutta näen mielenterveyden häiriöiden syntyyn vaikuttavien syiden selvittämisen keskeiseksi osaksi hoitoa. Usein jo pelkästään se, että tietää, mistä jokin asia mahdollisesti johtuu, toimii lieventävänä tekijänä ja voi auttaa oireiden paremmassa hallitsemisessa. Minulle keskeisessä roolissa toipumiseni matkalla on ollut omaan elämänhistoriaani tutustuminen ja sieltä erinäisten omaa käyttäytymistä ohjaavien tekijöiden havaitseminen. Itseäni häiritsee hyvin paljon sekin, miten huonosti lääketiede onnistuu vastaamaan mielenterveydellisten häiriöiden yksilölliseen ilmenemiseen: sairastunutta lähestytään hyvin yleisellä tasolla ja usein varsin yksilölliselläkin tavalla ilmenevä oirehdinta halutaan pusertaa yksittäisen diagnoosin alle. Ihmistä ei myöskään kohdata kokonaisuutena ja aikaisempi kirjoitukseni PMDD:stä paljastaa sen, miten ala-arvoisesti terveydenhuollossa ymmärretään esimerkiksi hormonaalisten tekijöiden vaikutuksista mielenterveyteen. Lisäksi näen, että mielenterveyden hoitaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mikä jo itsessään on ristiriidassa palvelujärjestelmän tehokkuusajattelun kanssa. Muutokset eivät tapahdu hetkessä ja vuosia vallinneiden käyttäytymistapojen poisoppiminen vaatii lukuisia toistoja.

Minusta on täysin ok valita, minkä tieteenalan lähestymistapaa haluaa mielenterveytensä hoidossa hyödyntää. Tulen jatkossakin kallistumaan psykologisen ja keskusteluun perustuvan hoitomuodon puoleen kuin lääkityksen ja lääketieteen, jossa yksilön oman kokemusmaailman tunnustaminen jää heikoksi. Lääkäreiden asettamia diagnooseja tarvitaan totta kai esimerkiksi sairauslomia varten, mutta itse hoitoa voi hyvin hyödyntää muista lähteistä.

✤ Tarvitsin ”kasvatusta” aikuisuuteen

Ajattelen terapian toimineen tietyiltä osin kuin kasvatuksellisena jatkeena, vaikkei terapeutti tietenkään asiakkaan vanhempi olekaan. Minä en täysi-ikäistymiseni jälkeen saanut vanhemmiltani paljoakaan tukea tai apua, ja jäin painimaan monien nuoreen aikuisuuteen kuuluvien haasteiden kanssa yksin. Yksin selviytyminen ajoi minua pärjäilemään, käyttäytymään ikäistäni vanhemmilla tavoilla ja hakemaan hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä. Siitä seurasi myös yleistä ajelehtimista elämässä: mistä minä pidän ja, mitä minä haluan tehdä -tyyppisten kysymysten edessä olin suhteellisen hukassa. Vaikka tilanne oli minulle lapsuudesta saakka tuttu, olinhan jatkuvasti tullut toisena erityissisaren varjoissa, olisi itsenäistyminen ollut kenties piirun verran helpompaa vanhempien tukemana. Iän karttuessa aloin ymmärtämään saamaani kasvatusta ja sitä myöten hyväksymään sen, että olen jäänyt asioista paitsi. Jossain määrin koenkin, että terapiassa paikkailtiin tämänkaltaisia aukkoja ja oltiin ensimmäisiä kertoja kiinnostuneita monista sellaisista asioista, joita en vanhempieni kanssa koskaan päässyt ruotimaan. Sain luvan kanssa käydä läpi kokemuksiani, vastoinkäymisiäni, haasteitani ja onnistumisiani. Terapiassa sain kokemuksen siitä, että minä ja asiani ovat tärkeitä – monille itsestään selvä asia, mutta minulle omalla henkilöhistoriallani hyvinkin vieras. Asioiden läpikäyminen mahdollisti myös sen, että uskalsin katsoa eteenpäin ja ottaa tarvittavia askelia aikuisuuteni polulla.

Varhaista itsenäistymistä korostava kasvatus-
kulttuuri voi lisätä yksinäisyyttä.

Uskallan väittää, että monissa perheissä suhtautuminen nuorta kohtaan muuttuu tämän täyttäessä 18 vuotta. Suomalainen kasvatustapa on perinteisesti korostanut varhaista itsenäistymistä ja itsekseen pärjäämistä, jolloin lapsen/nuoren asioihin puuttuminen voidaan herkästi nähdä itsenäistymistä haittaavana paapomisena. Kenties pelätään, että autetaan liikaa, sillä silloin vaarannetaan nuoren omia kykyjä pärjätä maailmassa. Tiedän omalla kohdallani tämänkaltaisten asenteiden ohjanneen kasvatustani ja, vaikka itsenäisyyden korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, niin liiallisissa määrin se voi muodostua ongelmaksi. Avun pyytämistä kohtaan saatetaan esimerkiksi suhtautua hyvin negatiivisesti ja se voidaan nähdä epäonnistumisena ja heikkoutena. Näkisin, että vanhempien olisi hyvä olla kiinnostuksen osoittamisessa se aktiivisempi osapuoli ja muistaa, ettei 18-vuotiaan elämästä katoaminen tee kenellekään palvelusta. Minä olisin tarvinnut vanhempieni tukea vielä pitkälle 20-vuotiaaksi.

✤ Minulla ei ollut turvallisia ihmissuhteita, joissa puhua

Toinen merkittävä syy terapiaan hakeutumiseni taustalla löytyi ympäröivistä ihmissuhteistani. Minulla oli kyllä elämässäni ihmisiä, mutta suhteet eivät olleet laadultaan sellaisia, että niissä olisi ollut mahdollista avautua mieltä painavista asioista. Olin ympäröinyt itseni ihmisillä, jotka eivät olleet tukenani vaikeina aikoina (eivätkä itseasiassa hyvinäkään aikoina, sillä kateuden kohteeksi joutuminen sai minut piilottamaan onnistumisiani) ja, jotka eivät halunneet kuulla ongelmistani. Ymmärsin kelpaavani ystäväksi silloin, kun minulla meni hyvin ja olin muiden tukena. Moni käänsikin minulle selkänsä juuri silloin kuin olisin kaikista kipeimmin tarvinnut ystävää ja ymmärrystä. Vaikka tämän kaiken havaitseminen oli oma järkytyksensä, sain selityksen pitkään kalvaneelle ulkopuolisuuden tunteelleni ja ihmissuhteissani kokemalleni tyytymättömyydelle.

Terapiaan hakeutuminen selkeytti paljon jäljelle jääneitä ihmissuhteitani ja opin erinäisiä taitoja, joiden avulla suhteiden syventäminen ja vastavuoroisuuden rakentaminen onnistuivat paremmin. Opin asettamaan rajojani, sanomaan ei sekä havaitsemaan, minkälaisten ihmisten ympäröimänä minun on hyvä olla. Sain tarvittavaa rohkeutta luopua yksinkertaisesti huonoista suhteista, joissa ei ollut mahdollista voida hyvin ja, joissa uuden minäni esiintuloon suhtauduttiin vieroksuen. Minusta on tärkeää, että ystävilleen voi puhua esimerkiksi mielenterveyteen liittyvistä asioista, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että he ovat ystäviä, ei ammattilaisia.

✤ En enää selviytynyt yksin

Ihmissuhteisiin liittyviä haasteita ratkotaan 
harvemmin yksin, ratkaisuja löydetään 
parhaiten toisten ihmisten kanssa.

Vaikka minulla ei ollut tarpeeksi turvallisia ihmissuhteita ympärilläni, on myös niin, että muihin ihmisiin tukeutuminen oli minulle hyvin haastavaa. Olin tottunut piilottamaan omat murheeni muilta, sillä aikaisemmat kokemukseni olivat opettaneet sen olevan hyödytöntä. Itseni piilottaminen muilta oli keinoni suojautua pettymyksiä vastaan. Jollain tapaa kuitenkin tiesin tämän olevan ongelmallista, ja terapiaan hakeutuessani tilanteeni oli se, että olin valmis ottamaan riskin ja kokeilemaan avun saamista toiselta ihmiseltä. Minulla oli vuosien mittaan kertynyt lukematon määrä käsittelemättömiä asioita, mitkä nakersivat hyvinvointiani ja tekivät arjestani tuskallista. Olin survonut menneisyyteni kokemukset kaappien perukoille, jotka työuupumuksen laukaisemina alkoivat hitaasti mutta varmasti pullistella yli äyräidensä. Elämää hankaloitti myös traumataustani ja käsittelemättömät traumat, joita vähättelin siitäkin huolimatta, että ne aiheuttivat erinäisiä oireita. 

Vaikka olin miltei kolmikymppiseksi asti pärjännyt pitkälti omin avuin, seinä nousi vastaan liian korkeaksi eikä tilanteessani ollut enää mahdollista olla muuttumatta. Avun hakeminen pelotti minua, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. En enää suhtaudu toisiin turvautumiseen heikkoutena enkä näe millään muotoa ideaalina liiallista yksinpärjäämistä. Pidän hyvin mahdollisena sitä, että tulen vielä joskus käymään uudestaan terapiassa ja itselleni tämä on lähinnä huojentava ajatus – tiedän, että apua on tarjolla ja sitä on mahdollista saada.

 

Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi terapiassa käyminen voi:

• Vahvistaa itsetuntemusta.
• Saada aikaan muutoksia käyttäytymisessä.
• Parantaa elämänlaatua.
• Lisätä luottamusta ympäröivää maailmaa kohtaan.

Pitkän psykoterapian jälkeen

Työuupumukseni myötä aloin käymään Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa, joka tuli jokunen aika sitten päätökseensä. Kolmen vuoden mittaisesta terapiajaksosta tuli merkittävä kokemus elämässäni ja se on herättänyt minussa paljon ajatuksia, joita tulen seuraavaksi avaamaan. Olen aikaisemmin kirjoitellut psykoterapian käytännön asioista täällä, ja suosittelenkin lukemaan sen alkajaisiksi. Tässä postauksessa keskityn terapian aikaisiin kokemuksiini ja havaintoihin sen päätyttyä. Vastoin pelkojani, että terapia ei jostain syystä tepsisi minuun, voin sanoa saaneeni terapiasta oikeastaan enemmän kuin uskalsin edes toivoa.

Psykoterapian alkamisesta

Avun pyytäminen vaatii uskallusta ja on usein 
askel parempaan.

Minulle terapian aloittaminen oli vaikeaa aikaa. Olin täysin tottumaton puhumaan omista asioistani ja ylipäänsä näin itseni hyvin heikosti avunsaamisen arvoisena. Minun oli vaikea luottaa muihin ja pidin vieroksuttavana sitä, että joku olisi aidosti kiinnostunut kuulemaan mitä minulla on sanottavana. Olin tottunut pärjäämään yksin, minkä myötä koin itseni jossain määrin epäonnistuneeksikin hakeutuessani terapeutin paikkeille. Ajattelin myös vieväni paikan sellaiselta, joka tarvitsee terapiaa enemmän kuin minä. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin ongelmallista ja kohdallani se oikeastaan paljasti sen, että todella olin terapian tarpeessa. Minun ongelmani olivat aivan yhtä varteenotettavia kuin muidenkin ja aika oli tullut sille, että alan asettamaan itseäni etusijalle. Vaikka kyseinen ajattelutapa usein kietoutuu osaksi mielenterveyden häiriöitä, haluan muistuttaa, että kuntoutuspsykoterapian saatavuus ja Kela-korvaukset ovat poliittisia päätöksiä: ei ole tarpeen, että yksittäiset palvelunkäyttäjät syyllistävät itseään palveluiden mahdollisista valuvioista.

Terapian alkaessa olin burnoutin uuvuttama ja syvän epävarmuuden värittämä. Olin myös hiljattain lopettanut alkoholinkäytön ja sen myötä kauhuissani, sillä löysin itseni tilanteesta, jossa menneisyyteni käsittelemättömät luurangot räsähtelivät päälleni samanaikaisesti. Minulla ei ollut voimia tai osaamista päästä tilanteesta eteenpäin omin avuin ja jollain tasolla ymmärsin myös sen, että tarvitsen uusia välineitä asioiden selvittelyyn. Välttely, torjunta ja vaikeneminen olivat tulleet tiensä päähän. Koska terapia oli kuntoutuspsykoterapiaa, terapian tavoitteet liittyivät kuntoutumiseen ja työ- ja opiskelukyvyn eheyttämiseen. Henkilökohtaiset tavoitteeni liittyivät näiden lisäksi vahvasti tasapainon löytämiseen, sillä terapian alkaessa koin olevani poissa raiteilta. Mielessä myllersi, vireystilat heittelivät ja hetkessä eläminen tuntui utopialta. Vaikka hetkellisesti näytti siltä, että terapian alkaminen suisti minua pahempaan epätasapainoon, terapian edetessä aloin jälleen löytämään itseäni ja saavuttamaan vakaampaa homeostaasia. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen terapiaan hakeutumisen syistäni.

Raskas hoitomuoto

Psykoterapia on vuorovaikutuksessa tapahtuvaa hoitoa, jolla pyritään lieventämään erilaista mielenterveydellistä problematiikkaa. Hoitomuotona se on pitkäjänteistä ja asiakkaalle usein hyvinkin raskasta. Terapiassa käsitellään vaikeita tunteita ja sanoitetaan kokemuksia, joille ei välttämättä löydy sanoja ja, jotka voivat tulla ensimmäisiä kertoja kerrotuksi jollekin toiselle. Oman haastavuuden tuo se, että terapeutti on alkujaan ventovieras ihminen. Kivuliaiden asioiden jakaminen on työlästä ja itsensä asettaminen alttiiksi terapeutin reaktioille voi olla haavoittavaa. Luottamuksen rakentaminen ottaa oman aikansa, ja usein luottamuksen lisääntyessä myös asioiden jakamisesta tulee luontevampaa. Luottamuksen vahvistuminen ja yhteistyöhön perustuvan suhteen rakentuminen on usein avainasemassa terapian onnistumisessa. Myös muutos on aina vaikeaa ja psykoterapian kuormittavuutta voi ajatella lisäävän se, että terapiassa altistetaan itseys, oma toiminta ja tavat muutokselle. On helpompaa osoittaa sormella ja vaatia muita muuttumaan kuin löytää itsestä ja omista käyttäytymismalleista tarvetta muutokselle. Psykoterapia konkretisoi minulle oikeastaan sen, miten muiden ihmisten sijasta voin lopultakin muuttaa vain itseäni ja suhtautumistapojani muihin.

Minulle ei olisi riittänyt lyhytpsykoterapia, mutta
on hyvä muistaa, että terapioita on eri pituisia.

Psykoterapiani kesti kolme vuotta ja sen ajan tunsin olevani kuin vereslihalla. Huomasin olevan erityisen herkillä ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa, kaipaavan hyvin vähän minkäänlaisia muutoksia elämääni ja tarvitsevan aiempaa enemmän unta. Halusin rauhoittaa ulkoista elämääni, sillä sisäinen maailmani myrskysi senkin edestä. Oman elämän prosessointi vei aikaa ja huomiota, ja mieleni tuntui vaeltelevan menneisyydessä tämän tästä. Tämä lienee hyvinkin yleistä psykoterapiamatkan aikana, sillä työtä tehdään paitsi terapeutin vastaanotolla myös sen ulkopuolella. Samaten minulla jäi tavanomaista vähemmän energiaa muiden ihmisten huomioimiselle, koska katse oli niin voimakkaasti omaan elämään ja sisäänpäin suuntautuneena. Välillä tuntui erikoiseltakin tavata tuttavia, jotka olivat kuin aina ennenkin, sillä silloin minulle konkretisoitui oma muutosmyllerrykseni. Terapian jälkeen olo on ollut kuin pitkän ja raskaan tutkimusmatkan jäljiltä, ja olen ymmärtänyt muutosten koskeneen nimenomaan minua, ei muita.

Haluan tuoda esiin psykoterapian kuormittavuutta, sillä vaikka olen tietyssä mielessä sitä mieltä, että terapia tekisi hyvää kenelle tahansa, on hyvä tiedostaa, ettei se ole pelkästään helppoa ja kivaa. Terapian alkuvaiheet ovat useammille haastavia ja on tavanomaista, että siinä vaiheessa vointi jopa huononee. Vaikeiden asioiden käsitteleminen vie voimia, ja minulla notkahduksia aiheutti senkin tajuaminen, ettei elämäni ollutkaan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. Traumojen myöntäminen ja työstäminen sai minut näkemään tilanteeni ja itseni uudenlaisessa valossa. Terapian kuormittavuuteen voi varautua esimerkiksi siten, että pyrkii pitämään elämäntilanteensa mahdollisimman tasaisena ja suosii vastavuoroisia ja hyviä ihmissuhteita. Haastavuudesta on hyvä puhua myös terapeutin kanssa ja tuoda se yhdeksi käsiteltävistä asioista. On myös niin, että ei terapia koko ajan ole raskasta, vaan se on syklittäistä ja vaihtelee helpompien ja vaikeampien aikojen suhteen. En heti uudestaan lähtisi samanlaiseen useamman vuoden prosessiin, vaikka ajattelenkin raskaita terapiavuosiani antoisina.

Suurimmat oivallukseni

Parantunut itsetuntemus on lisännyt 
ymmärrystäni sen suhteen, kuka minä olen.

Terapian suurimmat läpimurtoni liittyvät omakuvaani ja ihmissuhteisiini, ja terapiasuhteessa pääsin peilaamaan omia kokemuksiani ja käsityksiäni hyvin monesta eri asiasta. Minun oli alkuun todella vaikeaa puhua omista asioistani ilman, että tunsin oloni itsekkääksi. Tästä seurasi havaintoni siitä, miten olinkaan ihmissuhteissani aina se toisista kiinnostunut osapuoli. Minun kuulumiseni jäivät toisten jalkoihin enkä useinkaan kokenut luontevaksi jakaa omista asioistani muille. Terapian aikana itsestä puhumisen taitoni vahvistui ja aloin nähdä sen tärkeäksi myös muissa ihmissuhteissani. Myös miellyttämisenhaluni tuli tarkastelun kohteeksi ja ymmärsin antavani aivan liikaa painoarvoa sille, mitä muut ovat minusta mieltä. Olen hyväksynyt itseni vain, jos olen saanut validaatiota toisilta, sillä oma suhtautuminen itseeni on ollut toissijaista ja arvottomuuden värittämää. Yhdistettynä korkeahkoon empatiaan olen ollut kuin magneetti ihmisille, jotka haluavat valjastaa tämän omiin tarkoitusperiinsä ja hyväksikäyttää minua väärillä tavoilla. Esimerkiksi kokemassani traumasuhteessa ja työuupumukseen johtaneessa esimiessuhteessa tällainen käytös on ollut näkyvissä. Olen aikaisemminkin tästä kirjoittanut, mutta parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä, joita tämän kaltaiset ihmiset yleisesti hyödyntävät osana manipulointiyrityksiään.

Terapiasuhde toi päivänvaloon myös sen, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Minulle oli uutta tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, minkä myötä pystyin tarkastella menneisyyttänikin uudessa valossa. Ymmärsin lapsuuteni sisältäneen vaikeita asioita, joilla on ollut suuri vaikutus siihen, miten näen itseni ja muut. Eräs merkittävin terapiassa saamani oivallus liittyy erillisyyden kokemiseen: minä olen erillinen ihminen kaikista muista. Minä en ole siskoni tai vanhempani. Myös vallinneet ihmissuhteeni näyttäytyivät minulle uudenlaisessa, realistisemmassa valossa. Olin hyväksynyt suhteissani paljon välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, sillä jostain syystä olin pitänyt sellaista luonnollisena ja hyväksyttävänä. Sen sijaan, että olisin nähnyt muissa parantamisen varaa, syyllistin itseäni ja etsin itsestäni vikoja. Liiallisesta syyllisyyden tunteesta eroon pääseminen on tuntunut huojentavalta: kaikki ei ole aina minun syytäni. Terapian myötä olen alkanut hahmottamaan rajojani ja asettamaan niitä myös muille ihmisille. Olen uskaltanut sanoa ei ja irtaantunut sellaisista ihmissuhteista, joissa ei ole aidosti mahdollista voida hyvin.

On ollut virkistävää pohtia syitä työkeskeisyyteni
ja suorittamiseni takana.

Pääsin myös ensimmäisiä kertoja elämässäni pohtimaan sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla ei ole ollut elämäni varrella ketään, kenen kanssa olisin asiaa pallotellut. Olin ajautunut vakavaan työuupumukseen osittain siksi, että arvotin työelämän ja työnteon varsin korkealla elämäni tärkeysjärjestyksessä. Suorittamisenhaluni kumpuamisen tarkastelu loi minulle uutta perspektiiviä siitä, miksi koen olevani arvokas vain tekojeni kautta. On ollut mielekästä saada laskettua työn merkitystä elämäni kärkisijoilta ja alkaa suhtautua sitä kohtaan vähemmän vakavasti. Se on tuonut elämääni paljon tilaa ja vähentänyt työhön liittyvää ahdistustani. Myös ylipäänsä se, että on tullut hyväksytyksi, on saanut minutkin suhtautumaan itseäni kohtaan arvostavammin. Itseäni kohtaan kokema häpeä on hälventynyt ja pystyn näkemään itseni uudenlaisessa, paljon positiivisemmassa valossa. Peilistä katsoo nykyisin takaisin paljon hyväksyvämmin ja lempeämmin itseensä suhtautuva ihminen, ei enää häpeänkyllästämä orjapiiskuri.

Terapian päätyttyä

Minulle terapian päättyminen ei ollut pelottava asia, sillä olin luottavainen omiin kykyihini selvitä eteeni tulevista tilanteista ilman terapeuttiani. Tiesin, että on aika laittaa käytäntöön kolmen vuoden oppini ja jatkaa elämääni. Terapian jälkeen vointini jatkoi kohenemistaan ja paikoitellen huomasin ihmetteleväni, että tältäkö suurimmasta osasta ihmisiä tuntuu? Olin voinut sen verran huonosti jo pidemmän aikaa, että olin turtunut olooni ja unohtanut, miltä kepeys ja toiveikkuus tuntuvat. Terapian päätyttyä tunsin oloni myös nuorekkaammaksi, mitä terapian alussa, sillä silloin tunsin itseni epämääräisellä tavalla vanhaksi ja väsyneeksi. Terapiassa opin realistisempaa ajantajua ja kolmen vuoden mittainen hoitoon sitoutumiseni opetti minulle pitkäjänteisyyttä ja parempaa sitoutumista pitkän aikavälin tavoitteisiin. Elämä on maraton, ei sprintti. En myöskään enää samalla tavalla pelkää edessä väistämättä siintäviä vaikeitakin aikoja ja kipeitä tunteita, sillä tiedän pystyväni selättämään ne. Vaikeat tunteet eivät vieläkään tunnu helpoilta, mutta siedän niitä paremmin ja tiedän niiden loppuvan aikanaan. Koska olen selvinnyt pitkästä terapiasta ja mahdottomalta tuntuneiden asioiden kohtaamiselta, tiedän pärjääväni jatkossakin. Terapian vaikutukset eivät näy positiivisena vain omassa olossani, vaan olen huomannut vaikutusten levinneen myös ihmissuhteisiini, parisuhteeseeni ja työkykyyni — yhtään liioittelematta, sanoisin pitäväni elämästäni enemmän kuin koskaan.

Terapian päätyttyä tuntui, että elämässäni alkoi uusi,
parempi aikakausi.

Terapian alussa muistan toivoneeni parantumista ja palaamista ennalleen. Terapian aikaansaama muutos on kuitenkin ollut sen verran kokonaisvaltainen, ettei paluuta vanhaan enää ole. Vaikka olen periaatteessa edelleen sama ihminen kuin terapian alkaessa, niin jollain syvemmällä tasolla olen sen verran muuttunut, että en enää tyystin tunnista itseäni reilu kolmen vuoden takaisesta minästä. Vaikutukset ovat varmasti kohdallani olleet positiivisia siksikin, että pääsin terapiaan oikea-aikaisesti: olin kyllästynyt tilanteeseeni, valmis ottamaan apua vastaan ja halusin työstää kokemuksiani. Kolmenkympin kriiseilykin jäi terapian ansiosta vähäiseksi. Jollain tapaahan psykoterapian vaikuttavuus tuntuu uskomattomalta, kun kyseessä on vain keskusteluun perustuvaa hoitoa. Kuitenkin se, että on tullut täysin varauksetta nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omana itsenäni on ollut minulle käänteentekevää ja luonut perustan uudenlaiselle olemiselle.

Törmäsin jokin aika sitten Einsteinin sitaattiin: ”The most important decision we make is whether we believe we live in a friendly or hostile universe.” Tämä kolahti minuun, sillä tajusin eläneeni maailmassa, joka näyttäytyi epäystävällisenä ja vihamielisenä. Terapian myötä olen kuitenkin alkanut näkemään maailmaa hieman uudelta kantilta ja alkanut pitämään ympäröivää todellisuuttani aiempaa enemmän hyvätahtoisena. Tämän kaltainen näkökannan muutos on osaltaan ollut mahdollistamassa parempaa vointianikin: ystävällisessä maailmassa on helpompaa voida hyvin. Pidän itseäni onnekkaana, että pääsin terapiaan, löysin itselleni soveltuvan terapeutin ja uskalsin työstää vaikeitakin asioita. Vaikka se ei ole aina ollut helppoa, niin se on pitkällä aikavälillä ollut hedelmällistä ja tälläkin hetkellä korjaan työni satoa kohentuneen mielenterveyden ja parantuneen hyvinvoinnin muodossa. Toivoisin jokaisen saavan kokea vastaavaa ja, vaikka tuetun kuntoutuspsykoterapian hakemisessa onkin omat koukeronsa, niin oman kokemukseni mukaan se on kyllä sen arvoista.

 

Terapiaprosessin tueksi:

• Asioiden käsittelyssä on hyvä lähteä liikkeelle rauhassa ja ajan kanssa. Luottamuksen rakentaminen sinun ja terapeutin välille ottaa oman aikansa.
• Nauti onnistumisista ja huomaa oma edistymisesi. Kirjoita ajatuksiasi ylös esimerkiksi päiväkirjaan.
• Terapiassa käyminen on raskasta ja se vie voimia – puhu terapeutillesi avoimesti myös terapiaan liittyvistä haasteista ja mahdollisista ongelmatilanteista.
• Vaikka vointisi tulee todennäköisesti heittelemään matkan aikana, niin luota prosessiin ja ole avoin muutokselle.
• Ota vastaan kaikki se hyvä, mitä terapialla on sinulle tarjottavaa, sillä olet sen ansainnut.

WhatsApp-johtaminen: some ja työelämä

Edeltävissä postauksissa olen tarkastellut some-tilieni poistoa ja sen vaikutuksia ihmissuhteilleni. Näkökulmat ovat olleet varsin henkilökohtaisia ja seuraavaksi tarkoitukseni onkin tarkastella somen vaikutuksia hieman laajemmalta kantilta. Sosiaalinen media ja erilaiset (etä)työtä helpottavat sovellukset ovat nimittäin tulleet osaksi työelämää eivätkä vaikutukset ole pelkästään positiivisia. Törmäsin jokin aika sitten tutkimukseen, jonka mukaan työntekijöiden työhyvinvointi oli heikointa silloin, mikäli työntekijän halu olla käyttämättä työkäytössä olevia älylaitteita ja some-tilejä työajan ulkopuolella oli ristiriidassa työnantajan näkemyksen kanssa. Vastaavasti työhyvinvointi oli paremmalla tolalla, jos häilyvämmät rajat laitteiden käytöstä olivat työntekijälle ok ja linjassa työnantajan asenteiden kanssa. Paljonhan puhutaan kouluissa tapahtuvasta älylaitteiden käytöstä, mutta työelämän kohdalla tätä puhetta kuulee harvakseltaan. Työturvallisuuskeskus on julkaissut oppaan someen liittyvästä työkäytöstä ja suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen. Tässä postauksessa tuon esiin omia kokemuksiani ja havaintojani, joita olen teeman tiimoilta tehnyt.

Somen tekemisestä osana työnkuvaa

Sairastuttaneessa työsuhteessa minun tehtävikseni lukeutui sosiaalisen median päivittäminen ja erilaisten julkaisujen tekeminen käynnissä olevista projekteista Facebookiin, silloiseen Twitteriin, Instagramiin ja LinkedIniin. Tuolloin käytin vielä itsekin somea, suhtauduin sitä kohtaan suhteellisen positiivisesti ja pidin ajatuksesta, että saisin työkokemusta viestintään ja markkinointiin liittyvistä osa-alueista. Projektien some-tilien päivittäminen oli yksi tehtävä lukuisten muiden tehtävien rinnalla ja työsuhteen edetessä kävi selväksi, että minun odotettiin tekevän näitä työhön liittyviä somepostauksia työajan ulkopuolella omalla puhelimellani ja tietokoneellani. Somettelua ei pidetty kovinkaan tärkeänä ja erityisesti esimiehen taholta kävi hyvin selväksi, miten vähäpätöisenä hän tätä osa-aluetta piti. Tekemiäni postauksia myös arvotettiin sen mukaan, kuinka monia alustojen käyttäjiä ne olivat tavoittaneet ja, kuinka paljon kävijävirtaa profiileissa tapahtui. Tuottamani päivitykset, jotka olivat tavanomaisen laadukkaita, tavoittivat hyvin heikosti muita käyttäjiä. Alhaisiksi jääneet numeeriset faktat toimivat siten (epä)onnistumisen mittana ja sain usein kuulla, kuinka heikosti suoriuduin näinkin helposta hommasta. Vasta näin jälkikäteen olen ymmärtänyt sen, miten näkyvyyttä haluavat yritysprofiilit lähes poikkeuksetta maksavat alustoille tämän saavuttamisesta. Se, että yksi ihminen puuhastelee erinäisiä somepostauksia ja toivoo parasta, ei vedä vertoja rahalle. Me budjetoimme someen pyöreät nolla euroa ja siksi toiminnalle asetetut tavoitteet olivat jo alkujaankin täysin epärealistisia ja saavuttamattomissa olevia. Kyse ei ollut minun huonoudestani tai osaamattomuudestani, vaan yksinkertaisesti siitä, ettemme pelanneet alustoilla menestymiseen vaadituilla säännöillä.

Somen parissa työskentely on toisille mieluista 
ja toisille vähemmän inspiroivaa.

Tänä päivänä suhtaudun hyvin varauksellisesti, mikäli työhöni kuuluu somen parissa työskentely tai minkäänlaisena somevastaavana toimiminen. Jos työehtosopimuksessani ei ole mainintaa somen sisältymisestä työtehtäviini, toimintaa ei ole määritelty työajan aikana tapahtuvaksi, tavoitteet ovat utopistisia eikä työnantaja tarjoa tehtävää varten perehdytystä ja tarvittavia välineitä (työpuhelinta ja -tietokonetta (joita en vapaa-ajallani käytä)), tulen tällaisesta tehtävästä järjestelmällisesti kieltäytymään. Jos somen työkäytöstä ei olla yhteisesti sovittu, pelisäännöt ovat epäselviä ja tekemisen raamit määrittelemättömiä, ei minun tarvitse niihin suostua. Työnantajien ei onnekseen tarvitse päätöstäni kavahtaa, sillä tekijöitä tällaisiin tehtäviin löytynee pilvin pimein ja ymmärtääkseni esimerkiksi tubettajan ura ja somen parissa työskentely on varsin haluttua nuorten keskuudessa.

Olen itse sitä mieltä, että työpaikan somen päivittämisestä tulisi maksaa erillistä some-lisää sen haitallisuuden vuoksi. Somen ja siihen tarvittavien erinäisten älylaitteiden käytön kun tiedetään vaikuttavan kielteisesti keskittymiskykyyn, aiheuttavan kuormitusta ja altistavan erilaiselle negatiiviselle vuorovaikutukselle kuten aiheettomalle kritiikille ja häiriköinnille. Samanaikaisesti paljon puhutaan työelämän muuttumisesta raskaampaan suuntaan, niin perustellusti voitaneen kysyä, että ollaanko tämän kaltaisista vaikutuksista sittenkään kovin tietoisia? Erityisen kriittisesti suhtautuisin työpaikan somepostausten tekemisiin omilla kasvoillani, sillä tuskinpa palkoissa on huomioitu ulkonäköön kohdistuvien kommentointien mahdollisia seurauksia. Lisäksi somen kautta leviävät viikoittaiset lokakampanjat ja boikotoinnit pitävät kasvottomia yritysprofiileja varpaillaan ja voivat ohjailla profiilien takana hääriviä työntekijöitä kohti hermoromahduksia ja sairaslomia. En ole kovin luottavainen, että työpaikkojen tarjoama tuki heidän virtuaalibrändinsä tekijöille on monissakaan tilanteissa riittävää.

Yritysten on pakko hyödyntää somea?

Toisekseen tuntuu, että somen myötä monissa työpaikoissa fokus on siirtynyt työn tekemisen sijasta virtuaalisen performanssin rakentamiseksi. Yhä harvempi yritys tai tekijä on somen ulkopuolella ja olipa kyseessä sitten kauppa, ravintola, terveyskeskus, koulu, harrastekerho, järjestö, valtionkonttori, hyvinvointialue tai monikansallinen yritys, niin somepreesenssi on taattua. Sosiaalisen median avulla on totta kai suhteellisen yksinkertaista tavoittaa suuri määrä ihmisiä ja markkinoida omia palveluita, mutta onko tämä aina ihan tarkoituksenmukaista? On totta kai ihan kivaa nähdä virtuaalisia joulutervehdyksiä esimerkiksi asuinalueeni hammashoitolasta tai katsoa sairaanhoitajia tiktok-tanssimassa, mutta vielä mukavampaa olisi saada ystävällistä ja asiallista hoitoa sitä tarvitessani. Samaten kuntosalini siivoustalkoista kertovien somepäivitysten sijasta saisin mieluummin ensiaputaitoja ja kylmäpusseja tilanteen niin vaatiessa ja esimerkiksi tatuointia ottaessa toivoisin toiminnan keskiössä olevan asiakaskohtaaminen ja itse lopputulos, eikä se, minkälaisen kuvan tatuoija saa someensa haltioitua. Sosiaalisen median pakottaminen työelämässä on vaikuttanut myös uravalintoihini ja aikoinaan haaveilemani ura toimittajan työstä on kauan aikaa sitten jo kuopattu. Nykypäivän toimittajien tehtäviksi tuntuu jäävän juttujen tekeminen siitä, mitä kukin on sanonut somessa ja kauhistella sanomatta jättämisiä. Somen myötä visuaalisuus on korostunut ja varsinaista journalismia, lähdekriittisyyttä ja asiatietoa on vastaavissa määrin leikelty.

On hyvä muistaa, että myös aikana ennen 
somea on ollut yrityksiä ja työpaikkoja.

Toisaalta myös se, että kaikki ovat eri some-alustoilla, voi kääntyä yrityksiä vastaan. Yritys, jolla on vähän seuraajia ja tykkäyksiä eri kanavilla, voi viestiä epäsuosiosta ja epäpätevyydestä, huonoudesta. Se voi saada asiakkaiden päät kääntymään ja valitsemaan toisin. Myös erilaiset negatiiviset arvioinnit voivat vaikuttaa valintaan, vaikka arvioinnit kertoisivatkin enemmän eriävistä makumieltymyksistä, subjektiivisista arvioista kuin objektiivisesti mitattavissa olevista asioista. Kuluttajana ja asiakkaana tämä on tietysti harmillista, sillä suosiota voivat niittää enemmänkin ”instagrammable”, someseksikkäät paikat kuin aidot helmet ja monissa yrityksissä taso voi tämän myötä tuntuvasti tippua toiminnan keskittyessä siihen miltä ulkoisesti näytetään. Ja kuten edellä totesin, suosiota on mahdollista pönkittää rahankin turvin. Tänä päivänä uskon, että sairastuttaneessa työsuhteessa tekemäni some-viestiminen työhön liittyneistä projekteista oli itse asiassa kyseisten projektien kannalta huonompi asia kuin se, ettei niitä olisi tuotu somessa esiin lainkaan. Somen välityksellä niistä välittyi hyvin heikko kuva vähäisten tykkäysten ja seuraajien takia, mikä on voinut vaikuttaa mielikuviin ja olla potentiaalisten asiakkaiden keskuudessa luotaan työntävä tekijä — kaikesta vaivannäöstä huolimatta. Tuloksellisempaa olisi voinut olla asiakkaiden kontaktointi perinteisimmillä tavoilla ja someen käytetyn ajan hyödyntäminen projektien eteenpäin viemiseksi. Tämänkin takia punnitsisin huolellisesti työnantajan roolissa sosiaalisen median hyödyt ja haitat, tarkastelisin sen välttämättömyyttä oman toiminnan kannalta ja loisin realistisen some-strategian vaikeidenkin tilanteiden varalle. ”Koska kaikki muutkin” ei välttämättä ole se paras perustelu somessa olemiselle.

Multitaskaaminen levisi työyhteisöihin

Sosiaalisen median ja erinäisten älylaitteiden tuleminen osaksi työelämää on vaikuttanut siihen, miten työtä tunnutaan tekevän yhä enenevissä määrin multitaskaamisen avulla. Multitaskauksella tarkoitetaan monen asian tekemistä yhtä aikaa, vaikka todellisuudessahan se ei aivan näin yksiselitteistä ole: ihminen pystyy keskittämään tietoisuuttaan vain yhteen asiaan kerrallaan ja siten tällainen monen asian samanaikainen tekeminen on todellisuudessa vain asiasta toiseen pomppimista. Kuormittuneisuuden ohessa keskeytykset, unohdukset, kiireen tuntu ja aikaansaamattomuuden kokemukset ovat multitaskaamisessa tavanomaista. Toimintaa värittää tietynlainen säheltäminen, sekavuus ja päättömyys. Työuupumuksessani ja työperäisen stressin huomattavassa kasvussa yksi tärkeä tekijä oli juuri multitaskaus. Sitä edesauttoi työtehtäviin liittyvä tietämättömyys ja epävarmuus, mikä näkyi siinä, että työtehtävien tärkeysjärjestys vaihtui nopealla tempolla, uusia tehtäviä tuli ennen kuin vanhat oli saatu hoidettua alta pois ja kaikkinensa tehtävien määrä oli täysin ylimitoitettua. Koska myös omat rajani olivat hyvin epäselvät ja esimies paineisti minua tekemään monta asiaa yhdenaikaisesti, koin multitaskaamisen ainoana oikeana tapana tehdä työtäni. Osaltaan tätä eskaloitti sekin, etten ollut rajoittanut erinäisiin älylaitteisiin tulevia viesti-ilmoituksia sähköposteista tai some-alustoilta ja siten kaikki ilmoitukset tulivat läpi keskeyttämään minun senhetkisen toimintani. Tuolloin pelkkä kilahdus uudesta sähköpostista nosti sykkeeni kattoon ja herpaannutti keskittymiseni työn alla olevasta tehtävästä toisaalle. Jostain syystä ajattelin, että minun tulee olla helposti saatavilla paitsi työaikana (etätyöskentely varmasti vaikutti tässä taustalla) myös vapaa-ajallani, mikä nykyisin tuntuu aivan järjettömälle ja sellaiselle, johon en enää mistään hinnasta suostuisi.

Työelämän pirstoutuminen varsin hetkiseksi on varmasti aiheuttanut sen, että yhä useammasta työyhteisöstä löytyy ADT:sta kärsiviä ihmisiä. Itseaiheutettu keskittymishäiriö lienee yksi eniten kasvavista ammattitaudeista, jonka synnyssä multitaskaamisella on roolinsa. On myös niin, että mitä enemmän ADT-ihmisiä työpaikoilla on, sen normaalimpaa keskittymiskyvyttömästä työskentelystä tulee ja sen epänormaalimpaa asioihin paneutumisesta ja rauhallisesta monotyyppisestä työskentelystä tulee. Minun tapani kirjoittaa esimerkiksi tätä blogipostausta on sellainen, että vain tekstitiedosto on tietokoneellani avattuna, puhelin ei ole kanssani samassa huoneessa ja kirjoitan täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ulkopuolisen silmin varsin tylsää ja epäkiinnostavaa siis, työelämässähän pitää olla säpinää, liikettä ja tempoilevia tilanteita? Omat vahvuuteni liittyvät ajatteluun, asioihin syventymiseen ja some-alustojen maksimisanamääriä pidempien tekstien tuottamiseen. Valitettavan usein olen kokenut näiden olevan taitoja, jotka istuvat huonosti tämän päivän työelämään ja, jotka voivat kiireisessä työyhteisössä vaikuttaa liian staattiselta tekemiseltä. Työelämä, joka arvottaa multitaskaamista ja kiirettä voi suhtautua ajatteluun ajanhukkana, asioihin syventymiseen tarpeellisen toiminnan vastakohtana (AI hoitaa) ja pitkästi kirjoittamiseen turhana työnä, kun ei tekstejä kuitenkaan kukaan jaksa loppuun asti lukea. Monissa työyhteisöissä voitaisiinkin mielestäni katsoa peiliin, kirkastaa yhteisössä vallitsevat arvot ja päättää toimia kyseisten arvojen mukaisesti.

Työelämässä tulisi olla tilaa myös 
älylaitteettomille työtavoille.

Tätä nykyä suhtaudun multitaskaamiseen ja työn takia keskittymishäiriön saamiseen luonnollisestikin hyvin kielteisesti. Tiedän kokemuksesta, että oman toiminnan muuttamista voi olla hyvin vaikea tehdä, jos ympäristö paineistaa toimimaan toisin. Omalla kohdallani muutos on lähtenyt asian tiedostamisesta ja tietoisesta valinnasta pyrkiä työskentelemään minun hyvinvointiani parhaiten tukevalla tavalla. Turhista tehtävistä kieltäytyminen ja tehtävien priorisointi ovat opittavissa olevia taitoja ja aikaisemmasta postauksestani liittyen älylaitteiden hallintaan voi saada vinkkejä työelämääkin ajatellen. Myös työnantajaan tulisi voida olla hyvin matalalla kynnyksellä yhteydessä ja esimerkiksi epäselvissä työtehtäviin liittyvissä tilanteissa vaatia selvitystä tavoitteista ja siitä, mitä työntekijän odotetaan tekevän päivä- ja viikkotasolla. Jos epäselvyyteen ei saada selvyyttä esimerkiksi työn itsenäisyyteen vedoten, harkitsisin hyvin tarkkaan työnantajan soveltuvuutta itselleni. Työnantaja on velvollinen huolehtimaan työturvallisuudesta enkä näe, että ympäristö, joka paineistaa kohti multitaskaamista, on tekijöillensä kovinkaan turvallinen ainakaan kognitiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

WhatsAppissa johtamista

Postaukseni otsikko WhatsApp-johtamisesta liittyy erääseen työkokemukseeni, joka tapahtui vuosia sitten. Työskentelin opintojeni ohessa viikonloppusiivoojana erässä siivousfirmassa reilu puolen vuoden ajan. Työhaastattelutilanteessa minulta kysyttiin käytänkö WhatsAppia ja minun vastatessani myöntävästi, esimies kertoi sitä käytettävän tiedonvälitystä varten. Tämä kuulosti minusta vaarattomalle enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. Aloitettuani työt ei mennyt aikaakaan, kun minut oli jo lisätty WhatsAppissa useisiin eri ryhmiin. Ryhmiä oli luotu muun muassa yleisiä asioita, koulutuksia, tarviketilauksia ja työhyvinvointipäiviä varten: ryhmä per asia. Olin muistaakseni lisättynä kahdeksaan (!) eri wa-ryhmään ja siten älypuhelimeni piippasi aamusta iltaan jatkuvalla syötöllä työhön liittyvistä asioista. Minä työskentelin viikonloppuisin, mutta viestejä tulvi tietoisuuteeni oikeastaan nimenomaan silloin, kun en ollut töissä. Jos toisella puolella kaupunkia olevasta siivouskohteesta oli pesuaine loppu, sain siitä tiedon, jos toinen työntekijä oli unohtanut laittaa tuntilapun ajallaan, sain siitä tiedon, jos henkilöiden x ja y toivottiin suorittavan vaaditut koulutukset, sain siitä tiedon ja niin edelleen. Ryhmissä oli myös vallallaan ilmapiiri, jossa esimiesasemassa olevat henkilöt saivat antaa palautetta ja kritiikkiä, mutta työntekijöiden kohdalla vastaavaa toimintaa nimitettiin ryhmien ilmapiirin heikentämiseksi ja turhaksi negatiivisuudeksi. Esimies vastasi hänelle mieleisiin kysymyksiin nopealla tahdilla, mutta viiveellä (tai vastaamatta jättämisenä) sellaisiin, jotka saivat hänet näkymään huonossa valossa.

Yhtään vähättelemättä siivoustyötä, niin itse työn kannaltahan tällainen viestiminen oli täysin turhaa. Siivoustyötä tehdään pitkälti yksin, läsnä ollen ja ilman puhelimia, niin sitäkin vasten tällainen viestikeskeisyys tuntui varsin erikoiselta. Esimerkiksi tarviketilausten hoitaminen WhatsAppissa oli heikkoa, sillä yksittäiset tilausviestit hukkuivat viestitulvaan. Tästä seurasi se, että tarvikkeet jäivät usein toimittamatta ajallaan, mikä taas heikensi työstä suoriutumista. Työnantaja ei myöskään tarjonnut työpuhelimia eli viestimisen odotettiin tapahtuvan henkilökohtaisten puhelimien välityksellä. Jouduin puolessa välissä työsuhdettani ostamaan (omalla rahallani) työkäyttöön prepaid-liittymän, jota käytin vanhalla puhelimellani, yksinkertaisesti helpottaakseni työn ja vapaa-ajan rajaamista. WhatsAppin hyödyntäminen ja useiden eri ryhmien luominen on varmasti työnantajan näkökulmasta vaikuttanut simppeliltä ratkaisulta ja sellaiselta, jonka avulla useiden alaisten hallitseminen helpottuu. Työnantaja todennäköisesti halusi päästä itse helpolla ja toteuttaa johtamistaan kerralla kaikille menetelmällä. Valitettavasti tällainen aidan alta meneminen myös näkyi, sillä työhön perehdytys oli riittämätöntä, tosipaikan tullen esimieheen sai huonosti yhteyden, vuorovaikutuksessaan hän oli töksäyttelevä ja stressaantuneen oloinen ja kasvokkaisista tapaamisista aina myöhässä. Mielestäni johtamisen ei oikeastaan edes kuulu olla helppoa (silloinhan siihen pystyisi kuka tahansa) ja tämän kaltaisten nopeiden nykyaikaisten ratkaisujen hyödyntäminen ei useinkaan ole oikotie onneen.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten yleistä tämän kaltainen viestintäalustojen ”hyödyntäminen” työelämässä onkaan. Oman kokemukseni mukaan se ei tosiaankaan ole yleistynyt vain valkokauluksellisissa töissä, vaan myös niissä matalamman tason töissä. Tällä tarkoitan töitä, joissa itse työn tekemisen kannalta ei sosiaalisella medialla ja älylaitteilla ole minkäänlaista roolia. Jos kokemukseni ei ole vain yksittäistapaus, niin mielestäni on aivan turha ihmetellä uupumistapausten kasvua läpi ammattikuntien. Psykososiaalinen työhyvinvointi tulee varmasti vaarantumaan myös perinteisemmissä duunariammateissa, mikäli työhön liittyvää viestintää toteutetaan rajattomasti some-kanavien ja henkilökohtaisten älylaitteiden välityksellä. Minä en tuolloin tiennyt kaikkea sitä, mitä nykyisin tiedän enkä siksi ”uskaltanut” kyseisistä WhatsApp-ryhmistä irtaantua. Tärkeä tekijä työsuhteen päättämiselleni oli kuitenkin juuri tämä WhatsAppin välityksellä tapahtuva kuormittuminen ja työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen – työssä, jossa tällaisen ei tulisi alkujaankaan olla ongelma.

Minä opin tästä sen, että en enää jatkossa tule antamaan työnantajille minun WhatsAppiani tai yhtään mitään muitakaan some-tilejä. En ole tällaiseen velvoitettu. Asiasta voidaan toki neuvotella, mikäli työnantaja tarjoaa työpuhelimen ja viestiminen tapahtuu tämän välityksellä työajan puitteissa. Tällaisista seikoista on hyvä keskustella jo työhaastattelun aikana ja epäselvyyksien varalta tehdä käytäntöjä koskevia kirjauksia työehtosopimukseen. Näin vältetään väärinymmärrykset puolin ja toisin ja ollaan enemmän varmoja siitä, että asioista ollaan samalla aaltopituudella.

Yhteisöllisyyden sijasta oman identiteetin rakentamista?

Työpaikoilla, joissa some on keskeisessä 
roolissa, voidaan vieroksua henkilöitä, jotka 
eivät näillä alustoilla ole.

Olen miettinyt sitäkin, josko sosiaalisen median leviäminen työelämänkin puolelle on ollut yksi yhteisöllisyyttä rapauttava tekijä. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan yksilöllisiä identiteettejä ja työ voi toimia yhtenä rakennusaineena henkilökohtaiselle brändille. LinkedIn on hyvä esimerkki alustasta, jossa tämä konkretisoituu ja, jossa työyhteisöstä tulee väline minä-hengen nostattamiselle me-hengen sijasta. LinkedInissä tuodaan esiin henkilökohtaisia saavutuksia, hehkutetaan omaa työpanosta ja välitetään itsestä kuvaa erinomaisena työntekijänä. Näkökulma on usein omassa kyvykkyydessä eikä kollegaaniudelle tunnu jäävän tilaa. Minun on vaikea nähdä, että tällainen oman itsen esiin tuominen ainakaan lisäisi yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemuksia. Enneminkin toiset voivat näyttäytyä kilpailijoina ja esteinä omille etenemismahdollisuuksille. Toisekseen tämän kaltaisten työhön keskittyvien alustojen leviäminen on voinut lisätä työkeskeisyyttä ja saada ihmiset entistä enemmän arvottamaan työn merkitystä omalle olemassaololleen. Ammattitiedoista on tullut aiempaa julkisia ja useimmista ihmisistä on mahdollista selvittää muutamalla klikkauksella, mitä he työkseen tekevät. Työn kannustimena voikin toimia tällainen, aiempaa virtuaalisempi sosiaalinen paine, jossa esimerkiksi työttömyys näyttäytyy suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena. Työnantajille tämä on tietenkin ihan hyvä juttu: he saavat työntekijöiltä paitsi työpanosta, myös firmalleen näkyvyyttä näiden alustojensa kautta (olettaen, että työntekijät pysyvät ruodussaan eivätkä päästele sammakoita suustaan). Työelämässä tuntuukin olevan kasvavissa määrin yleisesti hyväksyttyä markkinoida paitsi itseä myös omaa työtään henkilökohtaisilla some-alustoilla ja jakaa seuraajille tietoa työhön liittyvistä osa-alueista. Työnhakijana ollessani minua on myös kehotettu liittymään LinkedIniin viranomaisten toimesta, sillä kuulemma työllistyminen voi hankaloitua ilman siellä mukanaoloa. On mahdollista, että siellä ilmoitetaan monipuolisemmin avoimia työpaikkoja muihin työnhakukanaviin verrattuna, mutta itseni on vaikea uskoa tällaisten paikkojen olevan somettomille henkilöille niitä parhaiten räätälöityjä.

Tekoäly ja työelämä

Myös tekoälyn hyödyntäminen on lisääntynyt työelämässä ja, vaikka se sisältää paljon mahdollisuuksia, niin siinä on myös haittapuolensa. En itse haluaisi olla työssä, jossa työssä vaadittava osaaminen kaventuu vain oikeiden kysymysten muotoilemiseksi ja esittämiseksi AI:lle. Tällainen tuntuisi itsestäni oman osaamisen aliarvostamiselta ja useiden koulutusvuosien hukkaan heittämiseltä. Varmasti minä voisin tätä blogiakin tehdä niin, että tekoäly kirjoittaisi tekstit puolestani, mutta jäisikö minulle itselleni silloin käteen mitään? Blogin pitäminen ja työn tekeminen on minulle myös itseni haastamista, toteuttamista ja oman osaamiseni hyödyntämistä enkä usko tällaisen olevan mahdollista silloin, kun mennään helpoimman kautta ja saadaan vastaukset suoraan koneelta. Blogini teksteissä en hyödynnä enkä tule hyödyntämään tekoälyä lainkaan.

Rajojen hakemista

Minun suhtautumiseni sosiaaliseen mediaan ja älylaitteisiin voi kuulostaa radikaalilta ja suhteellisen konservatiiviselta. Olen joutunut oppimaan omia rajojani kantapään kautta ja tullut tietoiseksi siitä, ettei rajojeni sisälle mahdu liiallinen määrä ärsykkeitä ja viestintävälineitä. Niin kauan kun keskustelu kiertää kehää esimerkiksi sen suhteen, saavatko oppilaat käyttää tunneilla älypuhelimia, onko ok GPS-paikantaa perheenjäseniä 24/7 tai tulisiko kuollut henkilö herättää virtuaalisesti takaisin henkiin, niin näen, että jää yksilön harteille tehdä omia rajoja kunnioittavia päätöksiä digilaitteiden suhteen. Tulee varmasti menemään vielä vuosia ennen kuin työelämässä herätään sosiaalisen median ja älylaitteiden haitallisiin ominaisuuksiin ja siksikin yhteisiä pelisääntöjä saataneen odotella. Vaikka yhteinen etu on varmasti se, että työstä palaudutaan työpäivän päätteeksi, minun on vaikea nähdä yhdenkään työnantajan oma-aloitteisesti ehdottavan työn ronskia rajaamista virtuaali- ja reaalimaailman tai työ- ja vapaa-ajan välillä. Sillä on hyötyjänsä, että työhön liittyvää sosiaalista mediaa ja työpuhelimia käytetään työajan ulkopuolella — enkä valitettavasti usko, että työhyvinvointisi ja jaksamisesi näihin lukeutuu. Minusta onkin tärkeää, että työelämään liittyvää virtuaalipuolta hyödynnetään sille tarkoitettuna aikana ja pidetään huoli siitä, ettei sen tarvitse lipua osaksi vapaa-aikaa.

 

Mikäli olet työpaikallasi somevastaavan roolissa, voi olla hyödyllistä muistaa seuraavat asiat:

• Uudessa tehtävässä on helpompi lähteä liikkeelle, jos toimintaan saa edes jonkinlaisia suuntaviivoja. Omaa luovuutta on tämän jälkeen helpompi toteuttaa.
• Sosiaalisen median päivittäminen on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työtehtävä ja sille tulee löytyä tarvittava aika työpäivien aikana.
• Työnantajan tulee järjestää työntekijän käyttöön työssä tarvittavat välineet, ja sometyössä tällaisia ovat esimerkiksi älypuhelin, tabletti ja/tai tietokone.
• Sometyöntekijänä toimimisen ei tarvitse tarkoittaa 24/7 saatavilla oloa, vaan myös sinulla on oikeus rajata älylaitteiden ilmoituksia ja suunnitella työpäiväsi niin, että aikaa jää keskittymistä vaativiin tehtäviin ja häiriöttömille hetkille. Kotiin ei töitä kannata viedä.
• Jos saat työstäsi ulkonäkökeskeisiä kommentteja, on hyvä muistaa, ettei niillä ole tekemistä sinun osaamisesi ja työtaitojesi kanssa.
• Työntekijällä on oikeus saada apua työkykynsä tukemiseksi: työnantajalla on lakisääteinen velvoite tämän toteuttamiseksi.