Seurasiko työuupumusta masennus?
Työuupumuksen ja masennuksen suhde tuntuu jakavan mielipiteitä. On koulukuntia, joissa masennuksen ajatellaan aiheuttavan työuupumusta, toisaalla taas nähdään, että ihminen masentuu työuupumuksen jälkimainingeissa sekä kolmannessa, että työuupumus ja masennus ovat yhtä ja samaa asiaa. Koska työuupumus ei ole diagnoosi sinänsä, siihen sairastunut saa useimmissa tapauksissa masennuksesta diagnoosin, ja siten myös työuupumuksen hoito on hyvinkin yhtenevä masennuksen hoidon kanssa esimerkiksi masennuslääkkeiden ja keskusteluavun muodossa. Myös työuupumuksen oirekirjo on pitkälti yhtenevä niin masennuksen kuin väsymysoireyhtymän kanssa. Depressiosta ja sen oirekirjosta löytyy kattavasti tietoa Käypä hoidon sivuilta ja Mielenterveystalon sivuilta. Tarkat diagnoosikriteerit suosittelen lukemaan mainituilta sivuilta, keskityn tässä kirjoituksessa omiin kokemuksiini.
Diagnosoinnista
Yleisesti työuupumuksen varmistamiseksi noudatetaan kolmen pääoireen löytymistä ja näistä erityisesti kaksi viimeistä kytkevät sairastumisen työperustaiseksi:
- Uupumusasteinen väsymys
- Kyynistyminen työtä kohtaan
- Ammatillisen itsetunnon heikentyminen
Kyynistymistä työtä kohtaan voi lähestyä myös selviytymiskeinona: ihminen siten suojelee itseään mahdollisilta tulevilta pettymyksiltä. |
Työuupumusta
arvioidessa esimerkiksi työpsykologin vastaanotolla käytetään erilaisia
kyselylomakkeita uupumusasteen määrittämiseksi ja työkyvyn arvioimiseksi.
Kyseisessä BAT-lomakkeessa arvioidaan uupumusasteisen väsymyksen ja henkisen
etääntymisen määrää työstä, kognitiivisten toimintojen ja tunteitten hallinnan
häiriöitä sekä toissijaisten oireiden määrää ja laatua psykologisen
pahoinvoinnin ja psykosomaattisten oireiden suhteen. Väittämät ovat selkeästi
sidottu työhön: ”En ole kiinnostunut enkä innostunut työstäni”, ”Teen virheitä
työssäni, koska en pysty ajattelemaan selkeästi”, eli lähtökohtaisesti
oletuksena on, että arvioitavan asiakkaan oirehdinta voidaan kytkeä työstä
johtuvaksi. Sen sijaan masennusta mittaavat kyselylomakkeet ovat hyvin
yleisellä tasolla tehtäviä kartoituksia (toki näitä löytyy valtava määrä
erilaisia), joissa erityisesti tunnepuolen haasteiden selvitys on keskiössä.
Lomakkeissa ei tehdä oletuksia masennuksen taustalla olevien syiden
selvittämiseksi.
Minun
hoitopolkuni oli siinä mielessä eriävä, että en missään vaiheessa ollut
työterveyshuoltoon perehtyneet ammattilaisen luona enkä kuulunut työterveyshuollon
piiriin. Minulle ei suoranaisesti tehty edellä mainitun kaltaisia kyselyjä etenkään
työuupumusasteen mittaamiseksi. Hakeutuessani hoitoon työuupumukseni eskaloiduttua
jo hyvin pahaksi, minua on ennemminkin haastateltu masennusta mittaavien
lomakkeiden kysymysten kautta ikään kuin apukysymyksinä, sillä virallista
diagnoosia depressioista minulla ei ole. Koska kysymykset ovat hyvin
abstrakteja, eikä ne käsittele sairastumiseen johtaneita tekijöitä,
sairastumiseni työperustaisuus jäi tunnustamatta. Tämä lisäsi
hämmentyneisyyttä tilanteestani ja on varmasti yksi tekijä sille, miksi sain
oikeanlaista apua melko myöhään ja, miksi toipumiseni oli verrattain verkkaista.
Olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä. Näen tämän näin jälkikäteen viisastuneena
harmillisena, sillä työuupumuksen ollessa pahimmillaan, olisin saanut kyseisestä
burn out kyselystä likimain täydet pisteet. Tulevaisuudessa aion ehdottomasti
jo etukäteen täyttää osaltani kyseisen BAT-lomakkeen hakeutuessani terveydenhuollon
piiriin, mikäli oirehdintani viittaisi työuupumuksen uusiutumiseen. Tällöin
saisin todennäköisemmin paremmin kohdennettua apua sairastumiseni hoitoon.
Onko sillä merkitystä, onko kyseessä työuupumus vai masennus?
Ajattelen
niin, että diagnoosi on vain sanoja paperilla, kielellinen ilmaisu ihmisen juuri
sen hetkisestä terveydentilanteesta. Diagnoosi kertoo ihmisestä pienen
murto-osan. Erotusdiagnostisesta näkökulmasta ei ole merkitystä lukeeko
paperilla työuupumus vai masennus, sillä oirehdinta on likimain identtistä ja hoitopolku
samantapainen. Länsimainen lääketiede keskittyy oireisiin, ei oireiden
aiheuttajaan. Työuupumusta ei nähdä erillisenä sairautena ja, jos nähdäänkin, kietoutuu
se masennuksen kanssa muna vai kana tyyppiseen jaotteluun. Kumpi tuli
ensin, työuupumus vai masennus?
Ilman asianmukaista hoitoa masennus voi herkästi kroonistua ja tulla osaksi ihmisen minäkuvaa. |
Yksi peruste työuupumusdiagnoosin antamattomuudelle on se, että sen hoitaminen itsessään on samankaltaista kuin masennuksessa. Tätä ajatusta voi mielestäni kääntää niinkin päin, että kenties työuupumusdiagnoosin voisikin antaa juuri siksi, että hoitokäytännöt ovat samanlaisia kuin masennuksessa ja siten jossakin määrin tutkittuja ja turvallisia. Toisaalta ajattelen myös, että sairausidentiteetin muodostumisen kannalta diagnoosilla on merkitystä. Tiedetään esimerkiksi, että monista sairauksista kuten masennuksesta voidaan toipua sitä paremmin, mitä nopeammin tilanteeseen puututaan. Hoitamattomana masennus voi herkästi kroonistua ja tulla ikään kuin osaksi ihmisen minäkuvaa, jolloin luonnollisesti paranemisprosessi voi entisestään olla haastava. Jos ihmiselle pääsee muodostumaan itsestään sairausidentiteetti (pitkäaikaissairauksissa tämä voi sinänsä olla positiivista mielekkään elämän kannalta) tarkoittaa se sitä, että paranemisesta tulisikin ikää kuin uhka eheälle minäkuvalle ja edessäpäin voisi siintää kipeä identiteettikriisi. Ihminen on luonteeltaan mukavuudenhaluinen, joten tämän kaltaiseen prosessiin ei välttämättä hevin haluta lähteä – tämä taas tarkoittaa toipumisen lykkääntymistä ja viivästymistä.
Tarkoitukseni
ei tässä ole syyllistää tai sanoa, että esimerkiksi masennuksesta voisi toipua
tahdonvoimalla, vaan kenties haastaa sitä ajattelumallia, ettei diagnoosilla
olisi väliä. Jos henkilö on esimerkiksi sairastunut työuupumukseen
työpaikkakiusaamisen takia ja hän saa oireiden perusteella masennusdiagnoosin,
eikö tässä lyödä lyötyä entisestään? Psykologisessa mielessä ihmiselle välittyy
tällöin mielikuva siitä, että hän on sairas eikä niin, että sairas
yhteisö olisi sairastuttanut hänet. Olisi mielenkiintoista saada tutkimustietoa
siitä, onko työuupumukseen sairastuneiden henkilöiden toipumisen ajallisessa
kestossa eroja sen suhteen, saivatko he työuupumus- vai masennusdiagnoosin.
Uskallan väittää, että paremmin toipuvat he, jotka saavat työuupumusdiagnoosin.
Tällöin toipuminen voi päästä rivakammin käyntiin, kun sairastumiseen liittyvät
tosiasiat on tunnistettu, ihmistä on kuultu ja työperustaisuus tunnustettu. Yksilön
sairausidentiteetin näkökulmasta ajateltuna näen, että diagnoosilla täten on
merkitystä työuupumus vai masennus tyyppisessä pallottelussa ja toisaalta tulevaisuuden
utopiassa työuupumusdiagnooseista aiheutuisi työnantajille sanktioita, jolloin työuupumuksen
diagnoosiksi saaminen olisi jo koko työelämän hyvinvoinnin kannalta keskeistä.
Yhtenäistä oireidenkirjoa
Työuupumuksessa sairastumisen syyt voivat olla helpommin tunnistettavissa kuin masennuksessa. |
Masennukseen liittyy usein se, että ei oikein osaa paikallistaa mitään yksittäistä syytä sille, miksi psyykkinen hyvinvointi on heikolla tolalla. Olo on kehno ilman mitään tiettyä syytä. Minä sen sijaan tunnistin työstressin ja huonon työilmapiirin terveyttäni nakertaviksi tekijöiksi ja hakeutuessani terveydenhuollon piiriin työsuhteeni oli vielä voimassa. Lääkärillä käydessäni minulta kysyttiin, olenko masentunut, mutta vastatessani kieltävästi, lääkäri ei asiasta enempää tiedustellut tai avannut masennuksen monia ilmenemistapoja. Näin ollen lääketieteen silmissä en ollut masentunut.
Monet
työuupumukseni ja siitä toipumisen aikaan ilmenneet oireet olivat yhteneviä
masennuksessa oireiden kanssa: mm. tunteiden säätelyn vaikeudet, vireystilojen
vaihtelut, väsymys, univaikeudet, syyllisyyden ja häpeän kokemukset, itsetunnon
lasku ja keskittymiskyvyn puute. Toisaalta oireet ovat yhteneviä muidenkin
psyykkisten sairauksien kuin työuupumuksen ja masennuksen kanssa. Varmaa on
kuitenkin se, että oirehdinta jatkui melko kauankin huolimatta siitä, että sairastuttanut
työsuhde päättyi. Tämä ei ole tavatonta, sillä monista psyykkisistä
sairauksista ml. työuupumuksista toipuminen vie aikaa.
Minulla
säilyi arjen toimintakyky verrattain hyvänä. Pääsin ylös sängystä, harrastin
liikuntaa, huolehdin yleisterveydestäni ja pikkuhiljaa aloin tekemään käytännön
asioita tulevaisuuden suuntieni suhteen. Vointini suhteen oli vaihtelua
toipumiseni edetessä ja toiset päivät olivat helpompia kuin toiset. Työkykyni
sen sijaan oli huomattavan alhainen, mikä näkyi korkeana stressiherkkyytenä,
keskittymiskyvyn puutteena, palautteen ja konfliktien pelkona sekä haluttomuutena
altistaa itseäni uusiin työyhteisöihin. Ihmispaljous ja sosiaalisuus veivät
voimiani huomattavasti ja paikoitellen olin hyvin synkissä vesissä. Olen tosin luonteeltanikin melko melankolinen, joten en osaa sen suhteen arvioida,
oliko siinä tuolloin poikkeavuutta.
En missään
vaiheessa syönyt psyykenlääkkeitä ja tämä oli minulta tietoinen, harkittu
päätös. Olin varma, että oloni kohenisi työsuhteen päätyttyä, keskusteluavun piiriin
pääsemisellä sekä terveellisillä elämäntavoilla. Pidän itse hieman
kyseenalaisena sitä, että likimain vartin tapaamisen perusteella määrätään loppuelämän
ajan syötäväksi lääkkeitä ja, että niistä aiheutuvat mahdolliset
sivuvaikutukset saatetaan herkästi kääntää johtuvan sairaudesta, johon
lääkkeitä syödään. Kaipailisin itse enemmän rehellistä puhetta lääkkeiden hoitovasteista
ja ilmenevistä sivuvaikutuksista. Psyykenlääkkeet kuitenkin vaikuttavat
aivotoimintaan, jonka tiedetään olevan ihmiskehon monimutkaisin elin. Lääkkeiden
suhteen on hyvä muistaa konsultoida aina lääkäriä.
Masennuinko minä?
En osaa sanoa
ajallisesti, mikä on sellainen rajapyykki, että työuupumus vaihtuu
masennukseksi. En tiedä, onko sellaista edes, vaikka kovasti tästä tunnutaan
olevan varmoja, että näin ennemmin tai myöhemmin tulee käymään. Riskiä lienee
lisää se, mikäli työuupumukseen johtaneita asioita ei tule käsitellyksi (tai
muita menneisyydessä vaikuttaneita asioita), jolloin ne voivat jäädä mielen
perukoille kummittelemaan. Itsen liika syyllistäminen sairastumisesta ja
työperustaisuuden unohtaminen voivat toimia masennusta edistävinä tekijöinä
samoin kuin huoli tulevaisuudesta esimerkiksi muuttuneiden työkuvioiden ja laskeneen
työkyvyn takia. Olen myös ymmärtänyt, että työuupumuksen uusiutumisen riskiä
nostaa se, mikäli palaa takaisin sairastuttaneelle työpaikalle erityisesti
silloin, jos työnantajan puolelta työhyvinvointia tukevia muutoksia ei tehdä.
Pitäisin luonnollisena reaktiona sitä, josko tällaisissa tilanteissa masennuksenkin
riski kasvaa.
Mielenterveydenhaasteiden lisääntyminen ja pahanolon arkipäiväistyminen kertovat mielestäni jotain vallitsevasta yhteiskunnastakin. |
Olen lukenut jostain, että maailman väestöstä kolmasosa sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Tätä tietoa vasten pidän melko todennäköisenä, että kokemani on hyvin voinut olla masennustakin. Uskon kuitenkin myös, että masennus on jotain, mitä ihmislajissamme on aina ollut mukana. Toisilla masennus voi puhjeta herkemmin kuin toisilla, mutta kenties jokaisella löytyy siihen tietynlainen alttius. Voi olla niin, että olemme nykyisin enemmän kärsimättömiä masennuksen selättämiseksi ja toisaalta innokkaampia määrittelemään elämään kiinteästi kuuluvia negatiivisia tunteita sairaudeksi. Erityisesti nykyisin, kun vointini on jo huomattavasti kohentunut ja pahimmat aallonpohjat ovat toivon mukaan takanapäin, minun on helpompi reflektoida kokemaani ja tarkastella sitä masennusjakson kaltaisena episodina. Minulta puuttui tuolloin positiivisen värähtelyn taajuus valikoimastani, ilon tunteet olivat vähissä ja mieli tuntui jähmeältä kaikessa synkkyydessään. Onnekseni toimintakykyä riitti oman hoidon järjestämiseksi, mikä diagnoosista riippumatta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus mielenterveyssairauksissa. Keskusteluapu alkoi tuottaa tulosta ja käänne parempaan tuntui tapahtuvan miltei yhtäkkisesti, vaikka todellisuudessa tie on ollut kivinen ja vaatinut paljolti psyykkistä työskentelyä, elämän läpikäymistä ja omien arvojen kirkastamista. Tämäkään ei silti poista sitä, ettenkö olisi ollut työuupunut ja, etteikö sairastumiseni lähtölaukaus olisi ollut työperustainen.
Työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta summa summarum:
- Hae apua! Hoitoon hakeutuminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista olivat sairastumisen syyt mitkä tahansa.
- Kuulostele omaa vointiasi. Voit ottaa terveydenhuollon käynnillesi tueksi mukaan etukäteen täytetyn oirearvion, kyselylomakkeen epäiltyä sairauttasi koskien ja/tai muistilapulle kirjatun oirelistauksesi. Tällöin haluamasi asiat tulevat varmemmin esitetyiksi, eikä lääkäri/hoitaja vie keskustelua sinun kannaltasi liiaksi sivupoluille.
- Vaadi hoitoa ja tiedustele vaihtoehtoja. Pohdi etukäteen, minkälaista hoitoa mieluiten haluaisit ja ole valmis sitä napakasti itsellesi vaatimaan. Lääkärit harvoin tyrkyttävät keskusteluapua tai kertovat lääkkeiden haittavaikutuksista.
- Keskity nykyhetkeen. Diagnoosi on sen hetken kuvaus tilanteestasi, mutta mikä sinun vointisi juuri nyt on? Voit kokeilla kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä nykyhetken saavuttamisen tueksi.
- Älä soimaa itseäsi! Jokainen sairastuu joskus eikä se ole maailmanloppu. Kenties kokemus paljastaa itsellesi sinusta jotain uutta, voitko lähestyä sairastumista oppikokemuksena?
- Olet enemmän kuin sairautesi. Sairaus, pitkäaikainen tai ohimenevä, on vain yksi osa sinua eikä se määritä sinua kokonaisuudessaan! Ensi kerralla, kun esittelet itsesi toiselle, jätä mainitsematta terveystilanteesi ja keskity esimerkiksi luonteenpiirteisiisi, joista olet ylpeä.
Kommentit
Lähetä kommentti