Erityissisaren varjoissa varttuminen
Viimeisimmässä traumoja käsittelevässä kirjoituksessa toin esiin haastavan sisarussuhteeni, joka liittyy minua kaksi vuotta vanhempaan isosiskooni. Suhteemme on ollut täynnä ristiriitaisuuksia ja hänen vaikeahko neuropsykiatrinen oirehdintansa on värittänyt minunkin kasvua lapsesta aikuiseksi. Keskityn tässä kirjoituksessa avaamaan tätä kuviota syvemmin. Tarkoitukseni ei ole tilittää lapsuudestani katkerasti tai vierittää syntipukin roolia siskolleni, vaan tuoda asioita mahdollisimman kattavasti esiin. Olisin itse kaivannut vertaistukea ja olen iloinen, mikäli tekstini päätyy edes yhden samankaltaisessa perhetilanteessa olevan henkilön luettavaksi. Tekstillä on pituutta, joten suosittelen lukemaan sen ajan kanssa.
Nepsy-lapsi ja vanhemmuus
Isosiskon lisäksi lapsuuden
perheeseeni kuului viitisen vuotta nuorempi veli ja vanhemmat, äiti ja isä. Ainoastaan
isosiskollani oli havaittavissa neuropsykiatrista oirehdintaa ja huolimatta
siitä, että piirteisiin liittyy voimakas perinnöllisyys, en tunnista niiden
ilmenemistä vanhemmistani, veljestäni enkä itsestäni. Myöskään lähisuvussa
samankaltaisuutta ei mielestäni ole havaittavissa. Siskollani kävikin
geenilotossa huono tuuri ja kenties muilla pimennossa olevat geenit tulivat
hänelle näkyviin. Perinnöllisyyden lisäksi nepsy-oireita voi ilmetä
ympäristötekijöiden ja esimerkiksi synnytyskomplikaatioiden seurauksena. Tarkan,
yksittäisen syyn löytäminen oireiden ilmenemiselle on mahdotonta.
Erityislapsiperheiden tukemisessa on parantamisen varaa. |
Lapsen saamisesta seuraa aina iso elämänmuutos ja
varmasti jokainen tuore vanhempi on jossain muodossa uuden äärellä. Tilanne
herättää tunteita laidasta laitaan, oli lapsi sitten helppo tai vaikea. Koska
vanhemmillani ei itsellään ole nepsy-piirteitä, olen varma, että siskoni
syntymä on asettanut heidät varsin haastavan tilanteen äärelle monelle tapaa.
He ovat saaneet esikoisen, jonka käytös ei ole suoranaisesti herättänyt
tuttuuden tunnetta tai ollut sanalla sanoen, helpoimmasta päästä. En tiedä,
miten tuoreita vanhempia tänä päivänä tuetaan, mutta sen tiedän, ettei ole
olemassa minkäänlaista koulutusta tai varautumisopusta siihen, miten olla
vanhempi lapselle, joka ei sitten ehkä olekaan ihan sellainen kuin odotettiin.
Asia on tabu eikä vanhempi saisi sanoa odottaneensa lapsesta tietynlaista eikä
varsinkaan sanoa katuvansa saaneensa lapsia. Minä en tiedä, miten vanhempani
suhtautuvat tällaiseen ajatukseen, mutta sen kuvan perusteella, mikä minulle on
muotoutunut, uskon, että he olisivat harkinneet kahteen kertaan lastensaamista,
mikäli heillä olisi ollut kyky nähdä tulevaisuuteen.
Vanhemmillani ei ollut tapana puhua
vaikeista asioista, mikä on melkoisen huono ominaisuus tilanteessa, jossa yksi
lapsista on erityislapsi. He jäivät yksin ihmettelemään, miksi siitäkin
huolimatta, että lapsi näyttää ja käyttäytyy periaatteessa ihan terveellä
tavalla, kehitys on verkkaampaa ja tunne siitä, ettei kaikki ole ihan
kohdillaan, voimistuu. Vaikeat tunteet ja epäonnistumisen kokemukset tulivat
osaksi arkea. Luulen, että minun syntymäni kaksi vuotta myöhemmin varmisti
heidän epäilyksensä paikkaansa pitäviksi ja toimi liikkeelle panevana tekijänä
hakea vastauksia terveydenhuollon piiristä. Apua ei kuitenkaan noin varhaisessa
vaiheessa annettu (vasta sitten, kun koulunkäyntiin liittyvät ongelmat tulivat
näkyviin) ja lopputulemana lienee enemminkin ollut se, että vanhempieni
vanhemmuustaidot asetettiin kyseenalaisiksi. Tämä lienee lisännyt vaikeiden
tunteiden negatiivista kierrettä entisestään.
Lukihäiriöön takertumista
Siskoni ei tietääkseni saanut
lapsuudessa mitään muuta diagnoosia kuin lukihäiriön. Kaikenlaiset tukitoimet myönnettiin
ja kohdennettiin nimenomaan lukihäiriön hoitoon. Hän kävi muun muassa vuosia
toimintaterapiassa, suoritti koulunsa pienluokalla ja hänellä oli erinäisiä
tukihenkilöitä vuosien varrella. Millään näistä toimista ei kuitenkaan ollut
mainittavaa vaikutusta hänen käytökseensä ja vaikutukset koulunkäyntiin olivat
suhteellisen minimaalisia hänen päästessä vuodesta toiseen nipin napin luokalta.
Kerron tuonnempana tarkemmin hänen oireidenkirjosta, mutta oma arvioni on,
ettei mene kovin kauas todellisuudesta, jos sanoo hänen kärsineen vaikeasta
ADHD:sta, autismikirjon häiriöstä sekä uhmakkuus- ja käytöshäiriöstä. Arvioin
hänen kärsineen nimenomaan nepsy-piirteistä eikä mielenterveyspuolen asioista
siksi, että ne olivat kehityksellisiä ja säilyivät samankaltaisina vuodesta
toiseen – mielenterveysongelmat ovat luonteeltaan enemmän ohimeneviä.
Vanhempanikin epäilivät siskoni
kohdalla kyseessä olleen jotain muutakin kuin dysleksiaa ja häntä vietiin
useampia kertoja eri lääkäreille tutkimuksiin. Siskoni oirehdinta oli laajempaa
kuin kirjoittamisen ja lukemisen vaikeutta ja sitä ilmeni paljolti kotioloissa.
Kumpikaan vanhemmistani ei ollut lääketieteen tai tautiluokitusten asiantuntija
eikä tuolloin yli kaksikymmentä vuotta sitten ollut esimerkiksi somea. Lääkärin
sana oli laki eikä heidän mukaansa siskoni käytös vastannut neuropsykiatrisia
tai mielenterveydellisiä diagnostisia kriteerejä. Lukihäiriön katsottiin
riittävän ja laajempi, monimuotoisempi oirehdinta jäi jostain syystä pimentoon.
Samanaikaisesti terveydenhuollossa sysättiin vastuuta koululle ja koululta
terveydenhuollolle.
Kaksikymmentä vuotta sitten
tietoisuus nepsy-asioista on ollut vähäinen verrattuna siihen, mitä se
(toivottavasti) tänä päivänä on. Palvelujärjestelmä ei tunnistanut ongelmaa,
diagnooseja annettiin varsin maltillisesti ja perheet jäivät pitkälti oman
onnensa varaan. Arvelen, että tilanne on edelleen näissä asioissa paikoitellen
huono ja avun saamiseksi on liiaksi tuurista kiinni, minkälainen lääkäri
kohdille osuu. Nepsy-oireet eivät välttämättä ole päälle päin näkyviä ja
haasteet ilmenevät usein kotioloissa eikä vartin mittaisella lääkärikäynnillä.
Myös sukupuolittuneet asenteet voivat hankaloittaa oireiden havaitsemista. Neuropsykiatristen
haasteiden ilmeneminen ei noudata samaa kaavaa tytöillä ja pojilla, ja oireet
ja diagnosointi voivat tästä syystä juuri tytöillä jäädä herkemmin
tunnistamattomiksi. Siskoni tapauksessa vanhempiani ei uskottu tämän
villiydestä tai toistuvista raivokohtauksista, sillä kyseessä oli
vaahtosammuttimen kokoinen tyttö, joka käyttäytyi tutkimuksissa varsin
tavanomaisesti, jopa ujosti. Tytöt ei riehu tai raivoa. Siskoni
tapauksessa painoarvoa toi sekin, että perheessä kukaan muu ei oirehtinut ja,
siksi perinnöllisyyden todentaminen jäi heikoksi. Syyttävä sormi kääntyi toistuvasti
vanhempieni suuntaan – ympäristössä ja kasvatustavoissa lienee parantamisen
varaa.
Ei diagnoosia, ei ongelmaa
Koska sisareni käytös ei lääkäreiden mukaan vastannut diagnostisia kriteerejä, hänen arvioitiin käyttäytyvän tahallisesti huonosti. |
Sillä, että siskoni jäi ilman
diagnooseja, oli kauaskantoisia seurauksia ihan jo siksi, että hän tippui
ulkopuolisen avun piiristä. Tukitoimet jäivät vähäisiksi ja oikeudet joihinkin
etuuksiin jäivät pois. Vanhempani väsyivät avun hakemiseen, toistuviin
vesiperiin siitä, ettei mitään löydetty ja siihen, ettei heitä kuultu.
Varsinkin isäni alkoi uskoa, ettei siskollani sitten ole mitään ja luottaa
siihen, että tämä voisi muuttaa käytöstään. Tarvittaisiin vain oma halu. Tämä
loi kiilaa vanhempieni väliin, sillä äitini näki, ettei siskoni mahda itselleen
mitään. Toki molempien linjaukset olivat useasti koetuksella ja vaihtelivat
tilanteiden mukaan. Diagnoosin turvin siskoni käytöksestä olisi kenties ollut
helpompi puhua ulkopuolisille, sillä se olisi toiminut ikään kuin selittävänä
tekijänä. Osa sukulaisista ei halunnut olla kanssamme tekemisissä, osa jakeli
vanhemmilleni kasvatusvinkkejä tietämättä kokonaiskuvaa ja osa toi näkyvästi
esiin sen, ettei ole kiinnostunut kuulemaan siskoni tai meidän muiden asioista
mitään. Harvassa olivat ne, jotka hyväksyivät siskoni tai perheemme
sellaisenaan tai ne, jotka olisivat tarjonneet apua tai tukea. Lapsuuden
kokemukseni ovat muovanneet maailmankatsomustani ja olen pienestä asti nähnyt
sen, kuinka huonosti erilaisuutta siedetään. Lapset ja aikuiset havaitsevat
herkästi, mikäli toinen on vähänkään erilainen kuin itse, kuin valtaväestö. Erilaisuuden
puolesta puhutaan tänä päivänä ehkä enemmän kuin ennen, mutta näkisin, että on
vielä pitkä matka puheista tekoihin.
Kaiken tämän seurauksena perheemme
alkoi entistä enemmän larpata tavallista perhettä ja siskoni erityisyys jäi
taka-alalle, asiaksi, josta ei puhuttu. Meitä kasvatettiin tasapäistämisen
periaatteella ja korostettiin sitä, kuinka kaikessa tehdään tasajako. Puheet
olivat kuitenkin aina ristiriidassa tekojen kanssa ja oli päivänselvää, että
siskoani kohdeltiin eri tavoin. Hän sai erivapauksia, huomiota ja tukea enemmän
kuin muut, enemmän kuin minä. Hän oli esimerkiksi ruuan suhteen nirso, joten
ruuaksi oli riitojen välttämiseksi aina sellaista, mitä siskoni söisi. Sillä ei
ollut väliä, pidinkö minä siitä vai en. Televisiosta katsottiin hänen haluamia
kanavia eikä hänen tarvinnut muiden tavoin pukea esimerkiksi kauluria ulos
lähdettäessä. Paljon asioita tehtiin hänen ehdoillaan ja hänen mieltymyksensä
edellä. Näitä olisi varmasti ollut helpompi ymmärtää, mikäli olisi tuotu
ilmi syyt toiminnan taustalla.
Olen jostain lukenut, että mitä
pienempi ikäero saman sukupuolisilla sisaruksilla on, sen todennäköisempää
sisarkateus on. Tiedän, että myös meidän perheessämme oli sisarkateutta: minä
olen ollut kateellinen siskolleni hänen saamastaan huomiosta ja hän kenties
minulle minun koulumenestyksestäni. Tämä siitäkin huolimatta, että meitä
muistuteltiin siitä, kuinka kateus on sairaus. Olen myös kokenut
kateuden tunteesta huonoa omatuntoa, sillä minulle on aina ollut jollain tapaa
itsestään selvää, ettei siskoni ole kuin muut. Olen tiennyt, että hänessä on
piirteitä, jotka eivät vastaa yhteiskuntakelpoista ja, että hänen
käytöksensä eroaa voimakkaasti muista tapaamistani ihmisistä. Tästä ei tosin
saanut puhua, kaikenlaiset yritykset hyssyteltiin hiljaisiksi ja jäin tietoni
kanssa yksin, mikä näin jälkikäteen on tuntunut erityisen pahalta. Vanhempani
eivät ole koskaan käyneet minun kanssani minkäänlaista keskustelua siskoni
erityisyydestä – he ovat korkeintaan todenneet, että hän nyt vain on
tuollainen tai, että kyllä se siitä. Vastaavassa tilanteessa olevia
kehottaisinkin rohkeasti puhumaan ja kertomaan erityislasten sisaruksille
heidän ikätasoisella tavalla, mistä on kysymys. Mikä sisarusta ”vaivaa”, miksi
hän käyttäytyy niin kuin tekee ja, mitä kenties terve sisarus voi tehdä
tilanteessa omilta osin. Tämä voi lisätä ymmärrystä toista kohtaan ja vähentää
luuloja esimerkiksi siitä, että toinen tekisi kiusallaan asioita. Lapset
tietävät yllättävän paljon asioita ja ovat usein varsin hyvin kartalla siitä,
missä mennään, eivätkä kertomasi asiat todennäköisesti tule hänelle täytenä
yllätyksenä. On myös hyvä muistaa, ettei nepsy-piirteet välttämättä näy
ulospäin, mikä voi entisestään hämmentää ”terveitä” sisaruksia ja lisätä
tarvetta tiedonsaannille.
Oireidenkuvaa
Avaan seuraavaksi siskoni oirehdintaa
siltä osin kuin tiedän. En luonnollisestikaan tiedä kaikkea enkä ole nähnyt
esimerkiksi lääkäreiden arviointeja. Lapsena siskoni on ollut varsin haastavalla
temperamentilla varustettu ja vaatinut paljon hoivaa ja huomiota osakseen. Tiedän,
ettei haastava temperamentti ole sairaus, mutta tiedän myös, että hän on ollut
temperamentiltaan hyvin erilainen kuin kumpikaan vanhemmistani, mikä on
osaltaan lisännyt kuormitusta ja turhautumista siitä, miten toimia. Hän on
kehittynyt hieman ikätasoaan jäljessä ja tämän myötä hänen koulunkäyntinsä
aloittamista viivästytettiin vuodella. Lukihäiriö hankaloitti hänen
koulunkäyntiänsä eikä hänellä riittänyt keskittymiskyky tai mielenkiinto
tuntien seuraamiseen. Asioiden hahmottaminen tuotti suuria vaikeuksia. Hän ei
pärjännyt tavallisella luokalla, vaan jo ensimmäisen vuoden aikana hänet
siirrettiin pienluokalle ja hänellä oli koulunkäynninohjaajia tukenaan
kouluvuosien ajan. Oppitulokset olivat vaisuja, hän pääsi toistuvasti rimaa
hipoen luokalta, lintsailut olivat tavanomaisia enkä usko, että hän koki
onnistumisen tunteita kouluun liittyen juuri koskaan. Peruskoulun jälkeen hän
ei ole opiskellut.
Siskoni oli myös tapaturma-altis ja joutui useasti päivystykseen paikattavaksi. |
Koska hän oli ala-asteen pienluokalla
ja yläasteen tarkkisluokalla (nykyisin nämä taitavat kulkea erityisluokkina),
ei hänen luokillaan paljoa muita tyttöjä ollut. Osittain tästä syystä ja
osittain siitä, ettei siskollani yksinkertaisesti ollut ihmissuhdetaitoja,
kaverisuhteet jäivät olemattomiin tai ne olivat maksimissaan viikon pituisia. Siskollani
oli haasteita aggressiivisen käytöksen kanssa ja useasti koululta oli tullut
tietoa, että hän on lyönyt toisia luokkalaisia. En usko, että hän kuitenkaan
ketään varsinaisesti kiusasi eikä hän toisaalta ollut kiusattukaan. Hän ei vain
jollain tapaa soveltunut luokassa olemiseen ja toimimiseen. Samantapaista
käytöstä oli myös kotioloissa ja hän onkin ainut ihminen, jonka kanssa olen
koskaan varsinaisesti tapellut riitojen eskaloiduttua hänen kanssaan
joskus fyysiseksikin. Häneltä on puuttunut taito asettua toisen asemaan eikä
hän osaa lukea sosiaalisia vihjeitä tai tilanteita. Toisen ihmisen
mielenliikkeet, tunteet ja sanaton viestintä ovat hänelle tuntematonta.
Auktoriteettien (opettajia, vanhempia
ym.) totteleminen ei kuulunut hänen tapoihinsa, mikä entisestään haastoi hänen
sopeutumistaan erilaisiin ympäristöihin. Riidat kehkeytyivät kotioloissa usein
juuri siitä, ettei siskoni suostunut tekemään jotakin hänelle osoitettua
kotityötä toistuvista pyynnöistä huolimatta. Tämän kaltainen tekemätön kotityö
saattoi sitten siirtyä minun tehtäväkseni. Riitoja syntyi paljon myös siitä,
ettei hän halunnut lopettaa tietokoneella olemista ja pelaamista eikä
noudattanut sovittuja aikarajoja. (Voin vain kuvitella, minkälaista vääntöä
nykyajan perheissä käydään näistä asioista ruutujen yleistyttyä.) Hän ei
noudattanut nukkumaanmenoaikoja, mistä seurasi joka-aamuiset raivarit
aikaisista herätyksistä ja pakosta lähteä kouluun. Siskoni oli paitsi
riidanhaluinen myös hyvin itsepäinen, ja haluton huolehtimaan hygieniastaan.
Suihkussa hän ei halunnut käydä tai jos kävikin, hän oli siellä toista tuntia.
Hampaitaan hän ei harjannut eikä käyttänyt silmälasejaan. Hän saattoi yhtenä
päivänä leikellä hiuksensa muutaman sentin mittaisiksi ja toisena saksia hänen
vaatteensa riekaleiksi, muodikkaammiksi. Useampina jouluina hän kävi
etukäteen avaamassa kaikki joululahjat paketeista, penkoi muiden kaappeja, luki
minun päiväkirjojani ja kysyttäessä kiisti aina kaiken. En tiedä valehteliko
hän tietoisesti, mutta useimmiten hänen sanaansa ei voinut luottaa. Kaikesta
tästä seurasi se, että riidat olivat likimain päivittäisiä ja arjessa kulki
jatkuvasti mukana tietynlainen negatiivisuus.
Hän ja minä
Siskoni ja minun välinen suhde
huononi ajan myötä, alkujaan olimme tiiviisti tekemisissä. Meillä oli pieni
ikäero ja leikimme alle kouluikäisinä paljon yhdessä. Hän oli aina
lähettyvillä, olimme samoissa hoitopaikoissa ja jaoimme saman huoneen. Meitä
puettiin samalla tavalla ja kuvista päätellen olemme viihtyneet toistemme
seurassa. Minulla ei luonnollisesti ole noilta ajoilta juurikaan muistikuvia
enkä muista huomanneeni siskostani eroavaisuutta tuolloin. Siskoni on ollut
kaksivuotias minun syntyessä, mikä on tarkoittanut sitä, että hänellä on ollut
uhmaikävaihe alkamassa. Hänelle minun syntymäni on ollut kriisi ja se on myös
voinut lisätä hänen uhmakkuuttaan. Tämä on tietysti vaikuttanut siihen, missä
määrin olen saanut aikaa vanhemmiltani ja, miten minua on hoidettu. Voi olla,
että olen jo ensimmäisien vuosien aikana oppinut hillitsemään itseäni ja
olemaan helpommin hoidettavissa, sillä olen tajunnut, että kilpailen hoidosta
vaativamman tapauksen kanssa. Voi myös olla, että olen temperamentiltani ja
persoonallisuudeltani ollut helpompi. Ensimmäiset vuodet ovat
merkittävässä roolissa sille, minkälaisen suhteen lapsi muodostaa vanhempiinsa,
minkälaiseksi kiintymyssuhde muodostuu ja, minkälaiseksi lapsi arvioi ulkoisen
todellisuuden. Voi olla, että minun ensimmäiset vuoteni ovat olleet paitsi
vanhempieni värittämät, myös sellaiset, joissa siskollani on iso rooli.
Käännekohta siskosuhteessani oli
koulunkäynnin aloittaminen. Niin hänen koulunkäyntinsä alkaminen kuin minunkin.
Hänen siksi, että koulunkäynti vaikeutti siskoni oireita, mikä lisäsi
eskalaatioita kotioloissa ja sai minut siten suhtautumaan häneen entistä
varautuneemmin. Minulla koulunkäynnin alkaminen laajensi elämänpiiriäni. Aloin
saamaan koulukavereita ja vertailukohteeni lisääntyi siitä, mikä on tavallista
ja mikä ei. Tästä seurasi, että aloin tehdä pesäeroa siskooni. En enää halunnut
pukeutua samalla tavalla hänen kanssaan enkä halunnut, että meistä puhutaan
monikkona. (Meitä puettiin samankokoisuuden ja -ikäisyyden vuoksi kuin kaksosia
ja harvemmin meistä puhuttiin ns. yksilöinä.) En sietänyt sitä, että hän matki
minua joissain asioissa ja pyrin jatkuvasti tekemään asioita toisin kuin hän. Minua
nolotti se, että siskoni oli pienluokalla ja vain yhtä luokkaa ylempänä, vaikka
hän oli minua kaksi vuotta vanhempi. Hän ei tosin ollut samassa koulussa
kanssani, mistä seurasi se, että aloin salailemaan muilta sitä, että minulla on
sisko. En puhunut hänestä ja saatoin vaieta, jos puhe jostain syystä kääntyi
sisaruksiin. Kutsuin harvoin ketään luokseni kotiin: en halunnut kenenkään
näkevän perheemme dynamiikkaa ja siskoni käyttäytymistä. Näin kavereita ulkona
tai heidän luonaan. Läpi kouluvuosien pahin pelkoni olikin, että minua
aletaan kiusaamaan siskostani. Näin ei koskaan tapahtunut, mutta pidän näin
jälkikäteen ajateltuna valitettavana sitä, minkä määrän huolta olen tilanteesta
joutunut kantamaan. Ei 10-vuotiaan tulisi prosessoida asioita tuossa määrin.
Koulunkäynnistä muotoutui minulle pakokeino ja asia, jonka osasin siskoani paremmin. |
Suhdettamme hiersi sekin, että minä
olin hyvä koulussa. Opin lukemaan ja kirjoittamaan vaivatta ja pärjäsin hyvin
eri kouluaineissa. Pidin koulunkäynnistä enkä ymmärtänyt siskoni tapaa
suhtautua siihen niin negatiivisesti. Minä olin siskolleni hikke ja hän
minun silmissäni tyhmä. Kitkaa aiheutti sekin, että urheilin paljon ja
olin sporttinen, toisin kuin siskoni, joka vihasi kaikkea liikuntaa ja
vietti vapaa-aikansa lähinnä tietokoneella pelaten. Suorittamisesta tuli minun pakokeinoni kotioloista
ja arjesta, keino pitää itseäni kiireisenä. Tein illat läksyjä, huolehdin
kokeisiinlukemiset säntillisesti ja harrastin lisäksi urheilua useita kertoja
viikossa, kävin leireillä ja kilpailuissa ja niitin jonkun verran menestystäkin
lajin parissa. Koulunkäynnistä ja urheilusta pitäminen on voinut olla
minun tapani sanoutua irti ja kapinoida siskoani vastaan. Olen halunnut pärjätä
ja suoriutua hyvin, sillä olen pelännyt, että tekemättä näin, minusta tulisi
kuin hän. Olen halunnut näyttää vanhemmilleni, että emme ole samanlaisia, ja
yrittänyt saada jonkinlaista hyväksyntää ja tunnustusta suoritusten kautta.
Tiedän, että onnistumisistani oltiin iloisia, mutta tiedän myös, että ne
toimivat muistuttavina tekijöinä siitä, ettei siskoni tule koskaan yltämään
samanlaisiin saavutuksiin. Siksi tunnustuksen saaminen ja onnistumisista
nauttiminen on aina jäänyt puolitiehen – mikä on entisestään lisännyt
suorittamisenhaluani.
Vanhempani erosivat ollessani
14-vuotias ja, vaikka erityislasten perheissä erot ovat tavanomaisia, en enää
tänä päivänä syytä erosta siskoani. Tiedän, että syitä on monia. Eron myötä
siskoni käytös kuitenkin eskaloitui jo valmiiksi hankalan murrosiän päälle.
Asuimme äitini kanssa ja siskon ja äidin väliset yhteenotot lisääntyivät.
Riitoja oli paljon. Ehdimme asua vuoden verran tällaisilla järjestelyillä ennen
kuin siskoni huostaanotti itse itsensä. Jonkin (monista) riidan
päätteeksi hän teki itsestään ja äidistäni lastensuojeluilmoituksen, minkä
myötä hän siirtyi asumaan lastensuojelulaitokseen. Hän asui siellä
täysi-ikäistymiseen asti. Tilanne oli minullekin jossain määrin kuumottava,
sillä en tiennyt, mitä minulle tapahtuisi ja, saisinko enää asua silloisessa
kodissani. Pelkäsin samaiseen laitokseen joutumista. Olen vasta nykypäivänä
kyennyt ymmärtämään, kuinka kuormittava tämä vaihe minullekin on ollut. Jo
pelkästään vanhempien eroaminen on vaikea asia teini-ikäiselle puhumattakaan
epäselvyydestä siitä, missä sitä jatkossa asuu. Tilanne kuitenkin laantui ja
lukuun ottamatta siskoni muuttoa, mikään muu ei muuttunut. Olin lopulta
helpottunut hänen muutostaan, enkä tuon jälkeen ole enää asunut siskoni kanssa
saman katon alla. Lastensuojeluilmoituksen seurauksena muistan, että kävimme
jonkinlaisessa perhetapaamisessa sosiaalipuolen toimistolla siten, että
paikalla oli äitini, siskoni ja minun lisäksi perhetyöntekijä. Tilaisuudessa
käsiteltiin sen hetkistä tilannetta ja etsittiin keinoja välien parantamiseksi.
Ajankohta ei kuitenkaan olisi voinut olla huonompi, sillä vihasin siskoani
tuolloin enemmän kuin koskaan. En ymmärtänyt minun osuuttani tapaamisessa ja
koin, että minusta yritettiin tehdä syypäätä siskoni muutolle. Tapaaminen jäi
ainokaiseksi ja näin jälkikäteen voisin ajatella sen olleen tarpeellinen,
mikäli se olisi tapahtunut useita vuosia aikaisemmin.
Häpeää, vihaa, sääliä, syyllisyyttä
Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että
minä häpesin siskoani. Häpesin kaikkea hänessä, hänen olemustaan, tapoja ja
käyttäytymistä. Häpesin sitä, että olimme sisaruksia ja meidän oletettiin
olevan samanlaisia. Häpesin sitä, miten hän käyttäytyi kuin olisi pikkusiskoni
ja sitä, miten hän näytti paljon ikäistään lapsenomaisemmalta. Häpesin sitä,
miten ihmiset aina tuijottivat häntä ollessamme ulkona. Jostain syystä hän
erottui väkijoukosta ja niin toiset lapset kuin aikuiset tuijottivat häntä missä
tahansa olimmekaan. Häpesin sukulaisten katseita ollessamme vierailuilla ja ääneen
sanomattomia reaktioita siskoni käytökseen. En halunnut näyttäytyä hänen
kanssaan missään enkä halunnut häntä yleisöksi mihinkään tilaisuuksiin. Olisin
mieluummin ollut pitämättä esimerkiksi ylioppilasjuhlani, sillä minua ahdisti
tieto siitä, että siskoni tulee koululle ja lopulta juhliin sukulaisten kanssa
saman katon alle. Jos jotain positiivista täytyy sanoa, niin onneksi tuolloin
kaksikymmentä vuotta sitten ei ollut somea, eikä minun täytynyt
julkisesti esiintyä siskoni kanssa yhtään enempää kuin oli tarpeen.
En ole myöskään vihannut ketään yhtä
paljon kuin siskoani. Vihasin sitä, miten hän sai aina tahtonsa läpi ja, miten
tuntui, että häntä paapottiin siitäkin huolimatta, että hän oli jatkuvasti
haastamassa riitaa. Mikäli riitelin hänen kanssaan, minä olin aina se, jonka
tuli viisaampana osata lopettaa. Vanhemmat kehottivat minua luovuttamaan ja
antamaan periksi riippumatta siitä, olinko ollut oikeassa vai en tai, oliko
suuttumukselleni aihetta vai ei. Minusta kasvatettiin kirjaimellisesti kiltti
ja helppo tyttö, siksi, että se oli perheemme kontekstissa helpointa. Vihasin
sitäkin, että en saanut vihata. Minun tuli ymmärtää siskoani ja sitä, että hän
nyt vain on tuollainen. Minä opettelin olemaan olematta vaivaksi,
nielemään kiukkuni ja olemaan näyttämättä negatiivisia tunteita siksi, että
perheessä oli jo yksi, joka toteutti näitä kahden ihmisen edestä. Siinä
missä siskollani oli ulospäin suuntautuvaa vihaa ja raivoa, minulla se kääntyi
sisäänpäin ja kohdistui itseäni kohtaan. Siskoni ei myöskään välittänyt yhtään,
mitä muut olivat hänestä mieltä. Hän teki juuri niin kuin itse halusi. Jos hän
ei halunnut mennä kouluun, hän ei mennyt. Jos hän halusi värjätä hiuksensa
mustiksi, hän värjäsi. Olen itse ollut käytännössä tällaisen käytöksen
vastakohta: tarkkaillut jatkuvasti muita ja muiden reaktioita muokatakseni omaa
käyttäytymistä muiden silmissä hyväksyttävämmäksi. Niin kauan kuin muistan,
olen pyrkinyt välttämään minkäänlaista pahennusta aiheuttavaa käytöstä. Tämä
kaikki on tapahtunut itseni kustannuksella ja elämääni on määrittänyt pitkälti
muiden miellyttäminen, josta olen kirjoittanut enemmän täällä. Minun ei ole tänä päivänä vaikea nähdä syyseuraussuhteita sille, miksi
olen mahdollisesti ollut varsin riskialtis työuupumaan tai masentumaan.
Jollain tapaa olen myös aina kantanut
mukanani säälin tunnetta. Olen säälinyt siskoani, vanhempiani, veljeäni, koko
perhettäni. Vasta viime aikoina olen voinut myöntää säälineeni myös itseäni ja
sitä, mistä olen jäänyt paitsi. Minulla ei ole ollut tavallista isosiskoa,
kovinkaan onnellista ydinperhettä tai sukua, johon turvautua. Olen pitänyt
lapsuuttani aivan tusinatavarana ja sellaisena, jossa ei ole mitään erikoista,
mutta nykyisin kykenen jo näkemään sen sisältäneen asioita, jotka eivät tapahdu
kaikille ja, jotka eivät ole vain ja ainoastaan helppoja. Sääli on ollut tunne,
jota olen eniten heijastanut muihin ihmisiin ja kokenut periaatteessa ketä
tahansa kohtaan sääliä huolimatta siitä, kuinka hyvin tällä olisi asiat.
Kokemani sääli ei ole voivottelun tai ylemmyydentunteen kaltaista, vaan
enemmänkin jonkinlaista surumielisyyttä ihmisenä olemista kohtaan. Tunne on
varmasti ohjannut myös uravalintojani. Koska minun on aina ollut vaikea nähdä
itseäni lapsuudenoloista kärsijänä, säälintunne on hälventynyt pystyttyäni
myöntämään sen, että myös minulla on menneisyyden taakkani kannettavana.
Erityissisar herättää terveissä sisaruksissa tunteita laidasta laitaan ja niitä olisi ensiarvoisen tärkeää päästä purkamaan aikuisen kanssa. |
Kaikesta tästä olen kantanut
valtavasti syyllisyyttä läpi aikuisiän ja miettinyt, onko minun sallittua
hävetä, vihata ja sääliä omaa siskoani. Eikö tällainen ole valtavan itsekästä? Olenko
minä hävennyt häntä siksi, että olen pelännyt muiden ihmisten reaktioita tai
sitä, että minua aletaan kiusaamaan? Olenko vihannut häntä siksi, että olen
itse jäänyt huomiotta ja, jos näin on, onko vihan tunne ylimitoitettua? Olenko
aidosti säälinyt häntä vai enkö vain ole sietänyt heikkoutta? Onko minun
käytökseni pahentanut siskoni tilannetta – jos minä olisin ollut hänen
puolellaan ja puolustanut häntä tarvittaessa, olisiko hän voinut paremmin? Syyllisyyden taakka ei ole vain itse itselleni
asettama, vaan myös vanhempani antoivat minun ymmärtää, ettei minun tekemä
pesäero ollut hyvä asia. Mitään varsinaisia tekoja tilanteen parantamiseksi he
eivät kuitenkaan tehneet. Vanhempani eivät kertaakaan yrittäneet parantaa minun
ja siskoni välisiä välejä, enkä usko, että he olisivat edes osanneet. Tänä
päivänä näen vanhempieni toimet kohtuuttomina, sillä olen itsekin ollut
tuolloin vasta lapsi. Minä olen toiminut niillä välineillä, mitä minulla on
ollut käytössä ja pyrkinyt tekemään sen hetkisessä tilanteessa parhaani. Minä
olen ollut vain pieni tekijä siskoni käyttäytymisen taustalla.
Yksin jäämistä
Kaikkien näiden vaikeiden ja
ristiriitaisten tunteiden kanssa olen jäänyt yksin. Kukaan ei koskaan
lapsuudessani kysynyt minulta mitään perhetilanteestamme enkä ole puhunut
näistä vasta kuin aikuisiällä. Olen kantanut valtavan määrän tunnekuormaa
mukanani asioista, joille en ole voinut tehdä mitään ja, jotka ovat olleet
täysin minusta riippumattomia. Jouduin liian nuorena liian isojen asioiden ja
kysymysten äärelle, ja sitä myöten joutunut varttumaan turhan nopeasti.
Pikkusiskon aseman sijasta minua puskettiin isosiskon rooliin ja minut nähtiin
vanhempana, mitä todellisuudessa olinkaan. Minun tuli olla järkevä ja
aikuismainen lapsi. Siskoni käytös muovasi käyttäytymistäni ja, koska siskoni
oli vaikea, minun piti olla helppo. En vaivannut vanhempiani omilla asioillani
enkä halunnut aiheuttaa heille huolta minusta. Pärjäsin omillani jo hyvin
pienestä asti.
Vanhemmillani meni kaikki resurssit
siskoni kanssa pärjäämiseen ja, koska minulla meni ulkoisesti hyvin, he eivät
osanneet havaita minua tai tarpeitani. Jäin loppu viimein varsin
näkymättömäksi ja tuntemattomaksi vanhemmilleni. Olen aina ajatellut, että
en saanut ulkopuolista tukea siksi, että en sitä tarvinnut enkä olisi siitä
siten hyötynyt. Nykyisin ajattelen, ettei se, että itse muokkasin
käyttäytymistäni helpompaan suuntaan, poistanut tarvettani aikuisilta
saadusta tuesta ja turvasta. Aivan kuten kuka tahansa, myös minä olisin
hyötynyt ulkoapäin tulevasta validaatiosta ja vahvistuksesta siitä, että
kelpaan sellaisena kuin olen. Todennäköisesti olisin hyötynyt tällaisesta tavanomaista enemmänkin.
”Minulla ei ole oikeutta”
Oikeutuksen teema liittyy vahvasti
osaksi lapsuuden kokemuksiin, sillä olen kautta aikojen ajatellut, ettei
minulla ole oikeutta valittaa perheoloistani. Minä olin se, jolla oli asiat
hyvin ja, joka pärjäsi ilman oireidenkirjon tuomia haasteita. Voinko edes
ajatella kasvaneeni erityissisaren varjoissa? Onko jollain tapaa
moraalisesti hyväksyttävämpää puhua kasvaneensa esimerkiksi menestyjän
varjoissa kuin sellaisen, jonka terveys on sinua heikompi? Suurin oivallus,
jonka olen asian tiimoilta tehnyt, on se, etten minä voi tietää, millä tavalla
sisarukseni ovat lapsuutensa kokeneet. Voin tietää ainoastaan sen, miten minä
olen asian kokenut ja pitää sitä yhtä arvokkaana. Minulla on oikeus nähdä asiat
niin kuin ne olen kokenut. Samanlainen kasvuympäristö ei tee sisaruksista
samanlaisia, vaan se enemminkin erilaistaa heidät. He reagoivat ympäristöön
eri tavalla ja vastaavasti ympäristö reagoi heihin eri tavoin. Kyse on myös
tunnepuolen asioista, jotka ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä tai
helposti määriteltäviä.
Olen miettinyt sitäkin, kuinka
siskoni on luultavasti pelastanut nimenomaan hänen nepsy-piirteensä. Hän
ei välttämättä huomannut niitä pitkiä katseita, tuijottamisia,
silmienpyörittelyitä, päänpudisteluita tai paheksuvia kielennaksutteluita,
joita hän sai osakseen niin sukulaisten kuin ventovieraiden toimesta. Kenties
hänelle ne ovat olleet vain eleitä ilman sen suurempia sosiaalisia vihjeitä. En tule tätä tietämään muilta osin kuin siltä, että minulta ne eivät
menneet huomaamatta ja olen hänenkin puolestaan tuntenut niistä huonoa mieltä.
Olen tietoisesti ollut kirjoittamatta
veljeni roolista, sillä olen halunnut keskittyä siskoni ja minun suhteeseen. Koska
hän on siskoani seitsemän vuotta nuorempi, mikä on varsinkin lapsille iso
ikäero, hän on ollut hieman erillään tästä kaikesta. Minua ja siskoani niputettiin
yhteen, veljeni sai olla enemmän erillinen oma itsensä. Hänen kauttaan minulle
on kuitenkin tullut näkyväksi se, mistä olen jäänyt paitsi.
Vanhempani tulivat parhaiten toimeen juuri veljeni kanssa ja hän sai osakseen
sellaista vanhemmuutta, joka parhaiten tuki hänen hyvinvointiaan. Veljeni
kautta olen ymmärtänyt, ettei vanhemmiltani puutu kasvatustaitoja tai kykyä
olla läsnä lastensa elämässä. Minun on ollut helpompi ymmärtää perheemme
kokonaisdynamiikkaa ja kirjoittaa kaikki tämä siksi, että veljeni kautta myös minun
roolini on selkeytynyt. Vaikka on tuntunut pahalta huomata minun jääneen aikuisilta
saatavasta tuesta jossain määrin paitsi, olen ymmärtänyt, ettei se varsinaisesti
johdu siitä, kuka minä olen tai siitä, millainen olen lapsena ollut. Tilannetekijöiden
määrä on yksiselitteisesti vain voinut olla liian suuri. Veljeni ja siskoni
suhde on aina ollut hyvin olematon, mutta olen iloinen minun ja veljeni
välisestä suhteesta, jonka olemme onnistuneet rakentamaan olosuhteissa, joissa tällainen ei ole itsestäänselvyys.
Lopuksi
En halua ajatella asioista liian nihilistisesti, vaan uskoa, että oikeanlaiset ja oikeaan aikaan kohdennetut tukitoimet voivat tehdä muutoksia yksilöiden ja perheiden elämiin. |
Siskoni, ja siinä samassa koko perhe,
jäi pitkälti tukiverkostojen ulkopuolelle. Minulla ei ole mitään yksittäistä
vastausta siihen, olisiko tilanteessa voitu tehdä jotain toisin. Apua nimittäin
yritettiin toistuvasti hakea ja kertoa ilmenneistä haasteista. Tiedän, että
vanhempani tekivät kaikkensa käytettävissä olleiden resurssiensa puitteissa,
enkä minä näe heitä tai siskoani syypäinä tilanteeseen. Perheemme tilanteessa
ei ollut voittajia tai häviäjiä, niin vain oli. Mikäli olisin
vastaavanlaisessa tilanteessa vanhempana, voisin ajatella hakevani itselleni apua. Mikäli
lapsi jää tuen ulkopuolelle, hakeutuisin vanhempana avunpariin, sillä voisin
uskoa hoidon tulosten hyödyttävän koko perhettä. Puhuisin myös erityislapsen sisaruksille
tilanteesta, varaisin kaksin keskeistä aikaa heidän kanssaan ja huolehtisin,
etteivät he kanna tilanteesta liian suurta taakkaa. Jokaisen perheen,
tavallisen tai erityisen, tilanne on yksilöllinen eikä siten ole mitään yhtä
ainoaa, oikeaa ratkaisua tilanteen helpottamiseksi. Työntekijöille oleellista olisi kuunnella perheitä, luottaa heidän kokemuksiin ja tehdä erinäisiä päätöksiä kuultujen asioiden pohjilta.
Olisi hienoa saada päätettyä tämä
teksti onnelliseen loppuun ja todeta, että lapsuuden haasteista huolimatta
siskostani tuli jotakin. Hän sai onnellisen elämän ja mahdollisuuden
tehdä juuri sellaisia asioita kuin halusi. Asiat eivät kuitenkaan aivan näin
hänen kohdallaan menneet, ja hänen elämäänsä ovatkin aikuisiällä värittäneet suurissa
määrin erilaiset päihteet, huumeet, ulosotot, häädöt ja yleinen näköalattomuus. Peruskoulun
jälkeen hän ei ole opiskellut tai tehnyt minkäänlaisia töitä, ja yhteiskunnan
silmissä hän on yksi monista syrjäytyneistä. En tule sen suuremmin avaamaan
hänen tämänhetkistä tilannetta, sillä kirjoitukseni on keskittynyt menneisyyden
näkökulmaan, mutta voi vain arvailla, olisiko hänen polkunsa muodostunut
toisenlaiseksi, mikäli häntä olisi lapsuudessa saatu tuettua oikeanlaisilla
tukitoimilla oikeaan aikaan. Koska tässä maailmassa raha on se, mikä ratkaisee,
niin ainakin yhteiskunnalle tämä olisi pitkässä juoksussa tullut halvemmaksi.
Asioita, joita olisin lapsena halunnut tietää erityissisaruudesta:
- Sinä et ole syypää sisaresi tilanteeseen.
- Sinä olet yhtä merkittävä ja tärkeä kuin erityissisaresi.
- Sisaruussuhteen rakentaminen ei ole vain sinun harteillasi.
- Et ole ainut – erityislapsia ja siten erityislasten sisaruksia on paljon ja, vaikka jokaisen tilanne on jossain määrin yksilöllinen, myös yhtymäkohtia on paljon.
- Lapsena erityissisaruus voi herättää vaikeita tunteita ja ajatuksia, mutta ajan myötä asiat helpottavat. Tässä mielessä aikuisuus on tuntunut minulle helpommalta ja olen saanut menneisyyden kokemukset paremmin jäsennellyiksi.
Ymmärrän Sinua. Itsekin jäin sivuun lapsuudenperheessäni. Isosisko oli niin ihmeellinen, että minua toista tyttöä ei olisi tarvittu. Odotettiin poikaa. Se kerrottiin minulle eikä kerrottu että tyttökin on hyvä. Jäi ikuinen huonommuus.
VastaaPoistaIsosisko sorsi, koska äitini sorsi minua, malli näkyvissä.
Se poika syntyi vasta 12 vuotta minun jälkeeni ja se vasta ihme olikin. Rakastin häntä, mutta en olisi saanut edes leikkiä hänen kanssaan. Olin normaali, mutta herkkä. Kouluun työnnettiin jo 6-vuotiaana. Ei annettu käydä lukiota. Lukion kävin sitten iltalukiona työn ohella.
En saanut silmälaseja, vaikka näkö oli huono. Vasta kun koulusta asiasta soitettiin, pääsin optikolle. Hammaslääkärillä en saanut käydä, isosisko kävi. Maksoin tsupparinpalkastani isot hammaslääkärilaskut itse. Ym ym.
En keksinyt koskaan, mikä minussa oli vikana. Hulluksi äiti haukkui. Muuta selitystä en saanut.
Hän elää vielä, on pian 90-vuotias, mutta erään tapauksen jälkeen kun haukkui minut taas syyttä suotta puhelimessa, en ole enää ollut yhteyksissä 5:een vuoteen. En vastaa jos soittaa. Annan olla. En ole katkera hänelle, mutta esim se että nipisteli minua, kun olin jo 50 ja kahden aikuisen pojan äiti, riitti minulle. Lasten isä kuoli kun olivat pieniä. Eipä tarjonnut äiti apua minulle enkä edes kehdannut pyytää. Itse kuulemma lapset hankin.
Minusta nyt ei pidetty enkä minä pitänyt hänestä. Isä oli aivan toisenlainen, onneksi. Kuoli melko nuorena valitettavasti.
Vietin aikoinasn pitkät tovit miettien mitä tein väärin. En vieläkään tiedä. En pohdi enää.
Kiitokset kommentistasi - perhe taitaa kirjaimellisesti usein olla pahin. Monestihan syyt tällaiseen ovat itsestä riippumattomia eikä niihin välttämättä koskaan saa vastauksia. Tsemppiä sinulle ja mukavaa jatkoa!
PoistaTuli mieleeni PDA (pathological demand avoidance) ja autismi kyllä vahvasti, kun tuota kuvausta siskostasi luin. Tämä oli tosi mielenkiintoinen teksti. Kiitos, kun kirjoitit.
VastaaPoistaItse olen "erityislapsen" äiti, lainausmerkeissä, koska hänellä ei ole mitään diagnoosia. On vain tavanomaista vaativampi ja herkempi lapsi. Pystyin siis samaistumaan vanhempiisi, mm. siinä, miten järjestelmä herkästi syyttää vanhempia huonosta vanhemmuudesta. Usein sillä syytöksellä voidaan vain pahentaa tilannetta. Että sellaista "apua".
"Systemaattisen katsauksen johtopäätelmä oli, että ei voida sanoa, onko PDA erillinen häiriö vai autismikirjon häiriöön liittyvä piirre. Se tiedetään, että vaatimusten välttelemiskäyttäytyminen on suuri ja vakava haaste perheille ja henkilölle itselleen. Se voi liittyä ahdistukseen, traumoihin tai vaatimusten kokemiseen uhkaavina tai epämielekkäinä. Perheet ovat kokeneet, ettei heitä ole palvelujärjestelmissä kohdattu oikein. Heitä on ohjattu olemaan jämäkän vaativia autismikirjon lastaan kohtaan, ja tämä on vanhempien mielestä nostanut lapsessa esiin vaatimusten välttämiskäyttäytymisen. Joustava toiminta on tuottanut huomattavasti parempia kasvatuksellisia tuloksia. Kun vanhemmat ovat saaneet niin sanotusti luvan tai ohjeet toimia toisin eli joustavasti lapsensa kanssa, on vanhempien stressi helpottanut ja lapsen haastava käyttäytyminen vähentynyt." https://www.kaypahoito.fi/nix03173
Samaistuin myös sinuun siinä mielessä, että oma siskoni on myös ollut varsin herkkä ja hieman erityinen + allerginen lapsi, joka vei paljon vanhempien huomiota. Ja vielä vanhemman alkoholismi päälle. Piilottelun, puhumattomuuden ja hyssyttelyn kulttuuri oli normi. Ja itselläkin oli pitkään ajatus, että lapsuuteni on ollut melko tavallinen, kunnes ymmärsin toisin. Ja selviytymismallina juuri tuo kiltteys ja kunnollisuus, että "kunhan en itse aiheuta kenellekään mitään huolta".
Lapsuutesi kuulostaa olleen varsin rankka. Se taitaa usein yhdistää meitä aikuisena uupuneita.
Kiitos kommentistasi - lapsuudella taitaa tosiaan varsin usein olla kauaskantoiset seuraukset! Ja meillä uupuneilla sieltä voi usein löytyä niitä selittäviä tekijöitä. PDA oli minulle uusi käsite ja ilmiö, nopealla vilkaisulla vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta. Mukavaa alkavaa kevättä sinulle! :)
Poista