Kylmä äitisuhde
Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä äitisuhteen merkitystä lapsen kehitykselle ja miettiä omien kokemusten kautta, minkälaisia vaikutuksia suhteen kylmyys voi yksilöön jättää. Suhteen seuraukset ovat usein kauaskantoisia ja näkyvät läpi ihmisen elämän aina lapsesta vanhuuteen. Koska juuri äiti on vastasyntyneen ensisijainen hoivaaja ja turvanlähde, lapselle muodostuu äitisuhteen kautta pohja käsityksille itsestä, muista ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta. Suhteen merkitystä ei tulisikaan vähätellä. Toisaalta ei kaikki ole aina äidin vika, sillä asiat ovat monisyisempiä ja ihmisen kehitykseen liittyy paljon muitakin tekijöitä. Pyrin tarkastelemaan äitisuhdetta myös tältä kantilta ja varomaan syyllistäviä yleistyksiä.
Voimissaan
olevat äitimyytit eivät tee suhteen tarkastelua helpoksi. Pelkistetyt
käsitykset hyvästä äitiydestä eivät tunnu antavan tilaa vaihtoehtoisille
näkemyksille tai tavoille toimia, ovathan äidit aina lapsiaan ehdoitta
rakastavia superihmisiä. Myyttien lisäksi äitiyteen liittyy tabuja. Äidin
rakkauden kyseenalaistaminen tai äitisuhteen kuvaileminen
negatiivissävytteiseksi tuntuu tabulta ja asialta, jota ei saisi sanoa ääneen. Äiti
antaa elämän ja siitä tulisi olla vain ja ainoastaan kiitollinen – näin
kärjistetysti sanottuna. Omassa eheytymisprosessissani keskeisessä roolissa on
kuitenkin ollut sen tunnistaminen, ettei äitisuhteeni ole särötön ja, ettei äidinrakkaus
ole juurikaan ollut läsnä elämässäni. Olen kasvanut varsin tunnekylmässä
ilmapiirissä ja saanut osakseni kosolti emotionaalista laiminlyöntiä, mikä on
näkynyt ja näkyy käytöksessäni ja suhtautumistavoissani tänäkin päivänä monin
tavoin.
Lapsi on riippuvainen saamastaan hoivasta
Lapsen totaalista riippuvuutta vanhemmastaan voi olla vaikea aikuisena käsittää. |
Ihminen syntyy moniin
muihin eläimiin verrattuna hyvin avuttomana ja vastasyntyneen eloonjääminen on
täysin riippuvaista muista ihmisistä – usein juuri äidistä ja hänen tarjoamasta
ravinnosta ja hoivasta. Riippuvuus äidistä, vanhemmista jatkuu vauvavaiheen
jälkeen vielä pitkään ja lapsi on useita vuosia käytännössä tyystin
vanhempiensa armoilla. Läheisyys, ravinto, asuinsija, raha – näitä kaikkia
vanhemmat hallinnoivat lastensa puolesta ja toteuttavat näin ollen varsin suurta valtaa suhteessa
jälkipolveensa. Terveenä aikuisena minun on hyvin vaikea tavoittaa tätä valtasuhdetta ja
riippuvuutta vanhemmista, sillä tämän kaltaista sidettä ei kehenkään
käytännössä enää ole. Kenties jos joutuisin vuodehoitoon tai minut kidnapattaisiin,
kokisin samanlaisia avuttomuuden tunteita hoitajia ja sieppaajia kohtaan? Joka tapauksessa, lapsen riippuvuus vanhemmistaan on kiistatonta, se
on ymmärrettävää ja selviytymisen kannalta välttämätöntä.
Tästä seuraa,
että lapsen lojaalius vanhempiaan kohtaan on suurta. Lapsi tunnistaa, osittain
alitajuisesti, vanhempiensa merkityksen selviytymisensä kannalta, minkä myötä
hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Hän
ei arvota tai arvostele kokemaansa, vaan nostaa vanhempansa jalustalle
huolimatta siitä, miten hyvin tai huonosti hoiva tapahtuu ulkopuolisen silmin
tarkasteltuna. Lapsen ja vanhemman side muodostuu vahvaksi, lapsi on
tilanteista riippumatta vanhempiensa puolella eikä ole tavallista, että lapsi hylkäisi
vanhempaansa. Tällaista voi tapahtua vanhempien vaikeissa erotilanteissa, mutta
tällöinkin lapsi on se, joka tilanteesta kärsii. Vanhemmista irtautuminen alkaa
nuoruudessa, mutta usein varsinainen psyykkinen irrottautuminen tapahtuu
aikuisuuden puolella, jolloin omaa lapsuutta kyetään tarkastelemaan sopiman välimatkan
päästä suhteellisen objektiivisestikin.
Koska äiti
on perheissä usein päähoivaaja, hänellä on paljolti valtaa lasten kasvatuksessa
ja siten hänen vaikutuksensa lastensa elämiin on suuri. Äiti on se, johon lapsi
kiinnittyy, josta hän hakee turvaa, huomiota ja hyväksyntää. Lapsi määrittää
itseään äidin kautta ja äitisuhteesta tulee ikään kuin suhteiden prototyyppi,
joka määrittää sitä, minkälaisia suhteita lapsi solmii muihin ihmisiin. Lapsi
oppii äidin suhtautumisen ulkomaailmaan, sisäistää ne osaksi omia
toimintatapoja ja noudattaa niitä usein hyvin kyseenalaistamattomina läpi
elämänsä. Luonnollisesti äidin puute vaikuttaa lapseen hyvin perustavalla
tavalla varsin negatiivisesti, ja samaten on hyvä muistaa, että perheitä on
erilaisia. Viime aikoina isät ovat kenties saaneet entistä isompaa
kasvatusroolia. Isäsuhteen merkitystäkään ei tule vähätellä ja, vaikka keskityn
kirjoituksessani äitisuhteeseen, sivuan myös isäsuhdettani tässä kirjoituksessa
jonkin verran.
Ymmärrystä tiettyyn pisteeseen asti
Minä
ymmärrän sen, että lapsuuteeni liittyy piirteitä, jotka ovat olleet myös
vanhemmilleni haastavia. Tiedän, että ne olisivat olleet haastavia kenelle
tahansa. Osasta näistä haasteista on muodostunut minulle lapsuuden traumoja: erityissisaren kanssa kasvaminen oli kiinteä osa minun
todellisuuttani ja sitä, että tulin ikään kuin automaattisesti toisena. Kuten
olen molemmissa aikaisemmissa kirjoituksissanikin tuonut esiin, ymmärrän, että
vanhempani, äitini on tehnyt parhaansa ja toiminut niillä välineillä, mitä
hänellä on ollut käytössä. Tiedän, ettei hän ole tietoisesti ollut
emotionaalisesti saavuttamattomissa tai tahallisesti laiminlyönyt ja jättänyt
noteeraamatta minua ja kokemuksiani. Kuten me kaikki, myös äidit noudattavat
toimissaan ja kasvatustavoissaan sukupolvien ketjuja ja toistavat asioita siten
kuin heille on tehty. Voi olla hyvin vaikea suhtautua jälkipolveen tunnetasolla
lämpimästi, mikäli itse on kasvanut kylmässä lapsuudenkodissa.
Vaikka tänä
päivänä sukupuolten eroihin suhtaudutaan kielteisesti eikä niiden olemassaoloa
saisi tunnustaa, ymmärrän senkin, että lapsen sukupuolella on vaikutuksensa
siihen, miten äidit heihin suhtautuvat. Äititytär-suhde voi olla hyvin
erilainen äitipoika-suhteen kanssa. Äitien omat käsittelemättömät traumat
kenties herkemmin aktivoituvat juuri tyttärien kuin poikien kasvatuksessa ja
tytär saa siten poikaa useammin roolin äidin aisankannattelijana. Suhde voi saada
kateuden ja kilpailun sävyttämiä piirteitä, ja tytär näyttäytyä, usein alitajuisesti,
äidille uhkana. Kaiken lisäksi tyttäret voivat samaistua saman
sukupuolisuutensa takia voimakkaammin äitiinsä ja äitisuhde voi jo sitä kautta
muodostua hallitsevammaksi isäsuhteeseen verrattuna. Tytär voi tämän myötä myös
vaatia enemmän äidiltään kuin isältään. Myös kulttuurilla on vaikutuksensa ja
esimerkiksi eriävät näkemykset siitä, miten tyttöjä ja poikia tulisi kasvattaa,
usein ohjailevat vanhempia kasvatustyössä. Tiedän, ettei veljeni äitisuhde ole
millään muotoa identtinen minun kanssani, mutta voin omalta osaltani puhua
ainoastaan kokemuksistani tyttären roolissa ja siitä, minkälaiseksi
äitisuhteeni on tästä asemasta käsin muodostunut.
Minut
kasvatettiin ymmärtämään muita ja sitä olen kuuliaisesti läpi elämäni tehnyt –
silläkin hinnalla, että muiden ymmärtämisestä tuli helpompaa kuin itseni
ymmärtämisestä. Siksi minulle on ollut näiden ymmärrystä tihkuvien ukaasien
saattelemana läpimurtava oivallus se, ettei ymmärtämisestä aina seuraa
yhtäsuuruusmerkkejä hyväksymisen kanssa. Vaikka minä ymmärrän äitiäni, en tänä
päivänä näe hänen suhtatumistaan minuun oikeutettuna. Tiedän paremmin, että olisin
ollut ja olen paremman kohtelun arvoinen. Minulle keskeistä äitisuhteen
tarkastelussa on ollut omaan kokemukseen luottaminen ja sen hyväksyminen,
minkälaisia tunteita ne herättävät. Tunnepuolen asioita ei voi aina järjellä
selittää tai ymmärtää, joten merkittävään rooliin asioiden käsittelyssä nousee
oman kokemani pitämistä arvokkaana – vaikka se olisikin ristiriidassa äidin
näkemyksen kanssa.
Mitä on emotionaalinen laiminlyönti?
Emotionaalinen laiminlyönti jättää jälkensä. |
Emotionaalinen
laiminlyönti voi olla varsin moninaista, sitä voi olla vaikea havaita ja se
ilmenee usein eri tavoin eri aikoina eri perheissä. Emotionaalisesta
laiminlyönnistä ei jää silmällä nähtäviä mustelmia tai ruhjeita, ja jäljet
näkyvät ulkokuoren vaurioiden sijasta psyykkisinä haavoina, ajatuksina itsestä
ja siitä, minkälainen käytös on hyväksyttyä. Lyhyesti sanottuna emotionaalinen
laiminlyönti on tunteiden sivuuttamista ja kasvatuksesta puhuttaessa se
tarkoittaa vanhemman tapaa suhtautua lapseen kylmästi tämän kokemuksia ja
tunteita vähätellen. Vanhempi voi tarjota fyysistä turvaa, ravintoa ja kattoa
pään päälle, mutta näkymättömän, henkisen puolen turva jää antamatta. Lapsi
kasvaa ympäristössä, joka uupuu läsnäoloa, kuuntelevaa korvaa ja läheisyyttä.
Koska lapsen tunteet sivuutetaan ja niitä vähätellään, emotionaalisella tasolla
hän tulee hylätyksi ja jää hyvin yksin selviytymään kiperien asioiden kanssa.
Keskeistä on, että vanhempi laiminlyö lapsensa tarpeita tunnetasolla, mikä
heikentää lapsen kykyä kehittää omanarvontunnetta tai luottamusta toisiin
ihmisiin. Pahimmillaan emotionaalisessa laiminlyönnissä on kyse lasta
vahingoittavasta manipuloinnista, tälle nauramisesta ja verbaalisen tason
vähättelystä, pilkkaamisesta ja haukkumisesta – henkisestä väkivallasta.
Aikuisen tuen puutetta ja puhumattomuutta
Tänä päivänä
lapsuuteni näyttäytyy minulle pitkälti aikuisen tuen puutteena ja yksin
jäämisenä. Olen asunut vanhempieni kanssa ja fyysisesti sijainnut heidän
kanssaan saman katon alla, mutta henkinen etäisyys on ollut valtava. En
luonnollisestikaan muista aivan varhaisimpia vuosiani, jolloin vuorovaikutus on
varsin oleellisessa roolissa lapsen turvallisuuden tunteen kehittymiseksi,
mutta rohkenen epäillä, että kertomani esimerkit emotionaalisesta kylmyydestä
ovat toistuneet jollain muotoa läpi elämäni. Kyse ei siten ole esimerkiksi
äitisuhteen kylmenemistä murrosiän pyörteissä tai siitä, että äitini käytös
olisi yhtäkkisesti muuttunut huonompaan minun ollessa tietyn ikäinen.
Tätä vahvistaa se, että jonkinlainen arvottomuuden, näkymättömyyden ja
syyllisyyden pohjavire on kulkenut minussa läpi elämäni enkä näe tämän voineen
syntyä yksittäisten kasvatusmokien seurauksena.
Puhumattomuus
oli perheessämme normaalia, tunteita ei näytetty eikä läheisyyttä ollut. En edes
muista, milloin olisimme äitini kanssa halanneet – tämä sijoittunee vuosiin,
joilta minulla ei ole muistikuvia. Rakkaudesta tai toisen tärkeydestä ei
hiiskuttu sanaakaan ja kaikenlainen tunteilu hissuteltiin hiljaiseksi. Minä
ymmärsin puhumattomuutta siten, että asioista ei puhuta sen takia, etteivät
ne ole tärkeitä. Siskoni tilanne, isovanhempien sairaudet, kuolemat ja
vanhempieni ero, nämä kaikki näyttäytyivät asioina, joihin tulisi pystyä
suhtautumaan kepeästi ja huolettomasti. Muistan, että vanhempieni erosta
kerrottiin niin, että kiinteistövälittäjän tulon takia meidän tulisi siivota
huoneemme. Sanaa ero ei varsinaisesti missään vaiheessa mainittu
eikä muuton jälkeenkään asiasta enää puhuttu. Koska otin vanhempieni eron
suhteellisen raskaasti, pidin itseäni epänormaalina ja omaa tapaani reagoida
vääränlaisena. Tosiasiassa olen tullut vanhempieni, äitini taholta hylkäämäksi
juuri sellaisissa tilanteissa, joissa aikuisen tuki olisi ollut ensiarvoisen
tärkeää. Myös normaaliin kehitykseen kuuluvat asiat ovat vaikenemisen myötä
tuntuneet häpeällisiltä enkä ole käynyt äitini kanssa koskaan minkäänlaisia
keskusteluja murrosiästä, seksuaalisuudesta tai esimerkiksi ehkäisyyn
liittyvistä asioista, mikä on melko varmasti ollut seurausta äitini omasta
häpeästä ja kykenemättömyydestä käydä tämän kaltaisia keskusteluja.
Minua ei
myöskään lapsuudessani juurikaan kehuttu tai kannustettu. En muista yhtäkään
itseeni kohdistuvaa positiivista kehua tai sanomista äitini taholta.
Päinvastoin minulla on ollut tunne, että olen toistuvasti näyttäytynyt äidin
silmissä vääränlaisena: milloin olen ollut liian laiha, milloin minulla on
ollut liian pitkät hiukset ja milloin olen uppoutunut liiaksi lukemaan kirjoja.
Äitini ei varsinaisesti tuntenut minua eikä hänellä tuntunut olevan halua tutustua,
hän kohteli minua omien käsitystensä kautta. Ongelmia tuntui aiheuttavan myös
koulunkäyntini ja siinä pärjäämiseni – ajattelin äitini välillä pitävän minusta
enemmän, mikäli koulunkäyntini sujuisi huonommin. Isäni kyllä rohkaisi, auttoi
läksyissä ja kannusti koulunkäyntiin liittyvissä asioissa, mutta äitini sai
minut paikoitellen tuntemaan häpeääkin pärjäämisestäni. Ylioppilaaksi tuloani
äitini juhlisti siten, että hän alkoi pyytää minulta vuokraa siitä, kun asuin
edelleen hänen luonaan. Olin 19-vuotias. Hänelle oli tärkeämpää saada
taloudellinen korvaus minun läsnäolostani kuin kuulla
tulevaisuudensuunnitelmistani tai siitä, mitä tekisin lukion päättymisen
jälkeen. Hän ei tänäkään päivänä tiedä, mitä minä oikein opiskelin yliopistossa
eikä hän sanonut minulle yhtikäs mitään valmistuttuani maisteriksi. Tiedän,
että äitini omituiselta tuntuva suhtautuminen koulunkäyntiini on osaltaan
johtunut siskoni koulunkäynnin haasteista ja huoli tästä on peilautunut myös
minun tekemiseeni.
Mykkäkouluja, syyllistämistä ja uhriutumista
Viime
kirjoituksessa perkasin siskoni tilannetta ja omaa rooliani ilmapiirien ja
muiden tunnetilojen tarkkailijana, ja tulin siihen tulokseen, että lapsuuden
perheessäni oli suhteellisen paljon riitelyä ja riitatilanteita. Se, miten
äitini näihin riitoihin osallistui, oli mykkäkoulun kautta. Hän vaikeni täysin
ja saattoi olla useita päiviä hiljaa niin, ettei puhunut tai katsonut meihin
päinkään. Riidat venyivät kestoltaan pitkiksi, tunnelma jäi käsinkosketeltavan
kireäksi ja oman käytöksen suhteen tuli tällöin olla ekstra varovainen. Tällaisissa
mykkäkoulutilanteissa muistan meidän sisarusten maanitelleen äitiä ”tulemaan
takaisin” ja olemme anelleet anteeksiantoa tietämättä, mistä hän tarkalleen
ottaen on vihainen tai, mitä olemme tehneet väärin. Jos hän oli alkujaan
esimerkiksi riidellyt siskoni kanssa, hän oli riitatilanteen jälkeen
mykkäkoulussa myös minun kanssani. Mykkäkoulut päättyivät usein yhtä äkillisesti
kuin ne olivat alkaneetkin, eikä tilanteisiin enää sen jälkeen palattu, niistä
ei puhuttu tai mietitty, miten voisi toimia toisin. Näin ollen jäimme usein
varsin hämmentyneiksi riitatilanteiden syistä ja seurauksista. Tästä on
seurannut minulle se, että välttelen konflikteja ja toisaalta se, että näen
itseni syypäänä riitatilanteisiin: minun tulisi olla aina se, joka pyytää
anteeksi ja myöntää virheensä. En ole kertaakaan kuullut äitini pyytäneen
anteeksi mitään, ja luulen hänen vilpittömästi ajattelevan, ettei se ole hänen
tehtävänsä.
Syyllisyyden tunne kietoutuu voimakkaasti äitisuhteeseeni ja olemassaolooni. |
Mykkäkoulun pitäminen
kietoutuu kenties osaksi äitini tapaan uhriutua. Läpi lapsuuteni hän
muistutteli aina siitä, kuinka raskaudet pilasivat hänen kehonsa, kuinka hänen
elämänsä kaventui perheensä passaamiseen, ruuan laittamiseen ja siivoamiseen sekä siitä, kuinka
saamattomia ja laiskoja olimme nukkuessamme pitkään. Loma-aikoinakin tuli
herätä aikaisin. Äitini seurassa oli mukana usein tunne siitä, että olemme
hänelle taakkoja, kaikin puolin epäonnistuneita ja osaamattomia tapauksia. Hän
syyllisti ja toisaalta minä syyllistyin. Helpottaakseni tätä olen pyrkinyt
olemaan hänelle avuksi ja tarjoamaan apuani erinäisissä kotiaskareissa. Sain
usein kuulla tekeväni väärin tai huonosti – hän teki loppu viimein asiat mieluiten itse eikä ottanut apua
vastaan. Huomaan edelleen voimakkaan syyllisyyden pistoksen tilanteissa, joissa
vieressäni tehdään asioita ja minä olen tekemättä mitään. Jos esimerkiksi
huoltomies tulee kotiini korjaamaan ilmanvaihtokanavia ja minä vain istun
sohvalla – ei hyvä!! Tällaisissa tilanteissa kuulen äitini moitteet omasta
saamattomuudestani ja tunnen pistoksen siitä, että minun tulisi tehdä enemmän. Oma vaativuuteni itseäni kohtaan on hyvinkin peruja äitini
tavoista nähdä minut ja samanaikaisesti tunnistan uuden äärellä ollessani
äitini suhtautumistavan siitä, etten minä kuitenkaan osaa.
Äitini
uhrautuminen ja tietynlaiseen marttyyriasemaan hakeutuminen on tuntunut
käsittämättömältä ja, koska perhe-elämä selkeästi rasitti äitiäni, minun on
tänä päivänä vaikea ymmärtää sitä, miksi hän ylipäänsä halusi lapsia.
Paikoitellen äitini tapa uhrautua on saanut jopa koomiselta tuntuvia piirteitä.
Joulunvietot ovat olleet lapsuudessani mieluisia juhlia, mutta mitä lähemmäs aikuisuutta
tulin, sitä enemmän niistä tuli äitini uhrinäytelmiä. Mukava läheisten kanssa
vietetty aika näyttäytyi painekattilan purkautumisena ja joulunpyhistä tuli
tilaisuus osoittaa turhautuminen ja muistuttaa siitä, kuinka kiittämättömiä
olemme. Hiljalleen tajusin, ettei sillä miten käyttäydyn tai en käyttäydy (sama
sisarusteni kohdalla) ole vaikutusta äitini uhrautumiselle. Vaikka olisin
järjestänyt juhlan itse lattiasta kattoon tai joulu olisi muutoin mennyt ”liian
hyvin”, hän keksi syyn turhautumiselle ja mykkäkoulun pystyyn
laittamiselle vedoten esimerkiksi edellisten joulujen tapahtumiin. Epäilen,
että juuri joulu on herättänyt äidissäni vaikeita muistoja omasta lapsuudestaan
ja toisaalta paineita ja stressiä viettää pyhiä tietyllä tavalla. Omille
muuttamisen jälkeen olen yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta viettänyt
jouluni yksin, ulkomailla tai kumppanini seurassa, siten miten itse haluan.
Tämä on ollut minulle vapauttavaa siitäkin huolimatta, että äitini on minua
tästä vuodesta toiseen syyllistänyt.
Aikuisuuden äitisuhde
Aikuisuuteen
siirtyminen tarkoittaa usein lapsen ja vanhemman välisen suhteen uudelleen
muotoutumista ja holhoavuudesta entisestään tasavertaisempaan suhteeseen
siirtymistä. Itsestään tämä ei tapahdu, vaan vaatii usein suhteen molemmilta
osapuolilta joustavuutta, sietokykyä ja valmiutta keskusteluyhteyden luomiseen.
Jotta suhde pääsee eteenpäin, voi se vaatia taaksepäin katsomista ja vanhojen
solmujen avaamisyrityksiä. Varmasti on myös niin, että mitä mutkattomampi suhde
lapsuudessa on ollut, sen kivuttomammin se jatkuu myös lapsen aikuistuttua. En
usko, että kenellekään tänne asti lukeneelle tulee yllätyksenä se, ettei
aikuiseksi tulemiseni maagisesti muuttanut äitisuhdettani lämpimämmäksi eikä se
onnistunut muotoutumaan uutta elämäntilannetta paremmin vastaavaksi.
Omille muutettuani suhteeni äitiin oli varsin muodollinen. Tapasimme joitakin kertoja vuodessa ja keskustelimme niitä näitä. Hänen kiinnostuksensa minun asioitani kohtaan oli vähäistä eikä hän ollut tukena käydessäni läpi erinäisiä elämäntilanteisiin ja ihmissuhteisiin liittyviä onnistumisia ja pettymyksiä. Syyllistäminen sai uudenlaisia muotoja ja ne liittyivät pääosin äitini pettymykseen siitä, miten käyttäydyn. Minä vierailin hänen luonaan liian harvoin, minä en halunnut nähdä häntä tai kertoa asioistani enkä minä tehnyt vierailujen aikana tarpeeksi. Minun ei tullut olla vain vierailijan roolissa ja vierailla, vaan minun olisi pitänyt ottaa osaa kotitöihin ja toimia siten kuin edelleen hänen luonaan asuisin. Varpaillaan oleminen jatkui eikä rentous ollut tilanteissa läsnä. Syyllisyyden kokemiseni kasvoi ja mietin, mitä minä teen suhteessamme väärin. Näin vierestä ystävieni ulospäin mutkattomilta ja läheisiltä näyttävät äitisuhteet, heidän usein toistuvat vierailut kotikotona ja puheet siitä, mitä kaikkea he äideillensä jakavat. Huomasin oman äitisuhteeni erilaisuuden ja valovuosilta tuntuvan etäisyyden.
Kokemukset äidin hylkäämisestä jatkuivat aikuisuudessanikin. |
Vuosien edetessä opin
kantapään kautta sen, miten vähän äitiäni elämäni kiinnosti. Tai jos
kiinnostikin niin opin sen, miten vähän hän toi kiinnostustaan esiin.
Opinnoistani hän ei puhunut sanaakaan, ihmissuhteeni eivät herättäneet hänessä
kysymyksiä eikä hänestä kuulunut mitään ollessani reissun päällä. Yhteydenpito
tapahtui viestien välityksellä, puhelut ja vierailut loppuivat aikanaan.
Jossain vaiheessa tympäännyin ja pyrin avaamaan keskusteluyhteyttä äitini
kanssa, käydä lävitse joitakin silloin hiertäneitä asioita ja kuulla hänen
näkemyksiään. Tällä pyrin jollain tapaa päivittämään suhdetta ja kenties
luomaan uudenlaista vuorovaikutusta välillemme. Äitini ei ollut tähän valmis,
hän tyrmäsi yritykseni ja sai syyn mykkäkoululle. Pian tämän jälkeen, läheisen
kuolemantapauksen yhteydessä, äitini välinpitämättömyys minua kohtaan tuli
päivänvaloon ja mittani tuli niin sanotusti täyteen. En kyennyt anteeksiantoon
hänen käytöstään kohtaan ja minun oli pakko avata silmäni sen suhteen, mitä
olen valmis hyväksymään ja, mitä en. Yleisesti ottaen aloin tarkastelemaan
elämääni laajemmin, ja jouduin tekemään erinäisiä päätöksiä siitä, minkälaisia
suhteita sisällytän elämääni, mitkä ovat minulle hyväksi ja, mitkä eivät
sellaisenaan voi enää jatkua. Äitisuhteeni kuului tähän jälkimmäiseen
kategoriaan ja, vaikka yhteydenpidon katkaiseminen oli minulle vaikea päätös,
siitä on seurannut paljon hyvää elämääni.
Välien jäätyminen
Välien
katkaiseminen omaa vanhempaa kohtaan voi ulkopuolisissa herättää ihmettelyä ja
tuomitsevuutta. Se voi näyttäytyä luonnottomana ja viestiä epäkiitollisuudesta
kaikkea saamaansa kohtaan. En minäkään olisi voinut vuosia sitten uskoa, että
minusta tulee yksi niistä ihmisistä, jotka eivät ole vanhempansa kanssa tekemisissä.
Jollain tapaa tilanne on kuitenkin tuntunut varsin neutraalilta ja sellaiselta,
minkä tapahtuminen oli väistämätöntä ja lopultakin vain ajan kysymys. Näin sen pitikin
mennä. On myös hyvä muistaa, etteivät tämän kaltaiset päätökset ole koskaan helppoja
ja tuulesta temmattuja, vaan niitä on usein edeltänyt pitkähkö historia ja
erilaisten vaihtoehtojen punnitseminen. Minä en ole äidilleni katkera mistään ja
toivon hänelle kaikkea hyvää. Olin enemmän katkera silloin, milloin olimme
vielä tekemisissä, mutta irti päästäminen ja asioiden sisäinen työstäminen on tuonut
tälle päätöksen. Tilanteen hyväksymisen myötä elämääni on astellut rauha ja
ensimmäisiä kertoja elämässäni koen jonkin asteista vapautta olla sellainen kuin
olen ja tehdä asioita, joita minä haluan.
Irti päästäminen on mahdollistanut kasvun ja omanarvontunteen löytämisen. |
Äitisuhteen jäihin
laittaminen on siten mahdollistanut minulle uuden sivun kääntämisen elämässäni. En
enää käytä aikaani tehdäkseni äitiini vaikutuksen tai saadakseni hänen
hyväksyntäänsä. Vuodet opettivat, että tämä on mahdotonta enkä tule tässä
pelissä ikinä voittamaan. Mikäli onneni ja arvoni ihmisenä riippuu äidistäni,
en tule näitä ikinä saavuttamaan. Ja niinkin nurinkuriselta kuin se
kuulostaakin, oikeastaan vasta väliemme rikkoutumisen myötä olen alkanut tuntea
onnellisuutta ja sallinut itseni näkemisen onnen arvoisena. Vaikka rakkauden
tunnistaminen menneistä vuosista tuntuukin vaikealta, minun on hyväksyttävä se,
ettei äidinrakkaus ole enää osa elämääni, ja sitä myöten minun on tästä
eteenpäin oltava hyvä itselleni ja rakastettava itseäni. Omaksi itseksi
kasvaminen ei tietystikään aina tarkoita välien poikki laittamista
vanhempiinsa, mutta minun tapauksessani rajojen asettaminen on mahdollistanut
voimaantumiseni ja hyvinvointini kasvamisen. Vaikka ulkoapäin minun voisi sanoa
epäonnistuneen tyttärenä, sisäiset muutokset puhuvat puolestani ja varmistavat
minun olevan matkalla kohti parempaa huomista. Mielenterveyteni on paremmalla
tolalla pitkiin aikoihin ja koen meneväni aidosti omia kiinnostuksenkohteita
kohti. Ensimmäisiä kertoja elämässäni uskallan myös luoda uudenlaisia
ihmissuhteita, jotka eivät noudata lapsuuden dynamiikkaani ja, jotka eivät
rakennu kylmyyden ja välinpitämättömyyden varaan.
Kuten olen edellä todennut, minä ymmärrän äitiäni ja niitä lähtökohtia, joista käsin hän on minuakin kasvattanut. Ymmärtäminen ei tee vaikeiden päätösten tekemistä yhtään helpommaksi – päinvastoin. Ymmärtämisen oheen olen kuitenkin saanut tervettä itsepuolustuskykyä ja hyväksyntää siitä, että kaikkea ei tarvitse sietää tai edes antaa anteeksi. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole leimata äitiäni pahaksi tai huonoksi äidiksi – suhteeseemme on mahtunut paljon myös hyviä asioita ja järkeviä kasvatusvalintoja. Puolet minusta on äitiäni eikä minua olisi ilman häntä. Tunnistan itsessäni paljon hänen piirteitään ja tapoja toimia niin hyvässä kuin pahassa. Elämässä mikään ei myöskään ole varmaa, enkä minä voi tietää äitisuhteeni tulevaisuutta. Sen tiedän, ettei äitini ole näiden vuosien aikana tehnyt mitään tilanteen muuttamiseksi ja sen, etten hevin halua luopua saamastani hyvänolon tunteesta. Haluan tästä eteenkin päin tuntea itseni arvokkaaksi ja kokea itseni näkemisen arvoisena, ja huolimatta siitä, että äitisuhteeni on jäissä, minulla on pitkästä aikaa lämmin.
Äitisuhteen tarkastelun tueksi:
- Kenenkään lapsuus ei ole täydellinen, mutta tästä ei seuraa, etteikö vanhempiaan saisi tarkastella kriittisessä valossa.
- Mennyttä ei voi muuttaa, mutta asioiden läpikyminen tuo usein vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja voi valottaa äitisuhdettakin uudella tavalla.
- Kaikkea ei tarvitse ymmärtää eikä ymmärtäminen ja hyväksyminen ole sama asia.
- Voit pohtia yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. Tunnistatko itsessäsi samanlaisia piirteitä kuin äidissäsi entä piirteitä, joita on äidissäsi, muttei sinussa?
- Äitisuhteessa on usein erilaisia vaiheita. Vaiheiden hahmotus voi tuoda selkeyttä nykytilanteeseen.
- Toimimalla niin kuin itsestäsi tuntuu tässä hetkessä hyvältä, vähennät myös jossittelun tarvetta tulevaisuudessa.
- Mikäli äitisuhteeseesi liittyy paljon vaikeita tunteita ja katkeruutta, suhteen tarkastelun tueksi voi olla paikallaan hakea ulkopuolista apua.
Upeata pohdintaa. Kuin lukisi omaa tarinaansa. Et ole ainoa. Odotan seuraavaa postausta. 🍀
VastaaPoista