Elämää Uupuneen Silmin

Koulunpenkiltä työelämään siirtyminen on merkittävä vaihe elämässä ja se sisältää paljon erilaisia mahdollisuuksia ja kompastuskiviä. Oma työelämään siirtymiseni maisteriksi valmistumisen jälkeen ei sujunut kuin strömsössä ja työuupumukseen sairastuttanut työ oli ensimmäinen varsinainen oman alan työni. Väitänkin, että juuri tämä siirtymävaihe on erityisen riskialtista aikaa sairastua erilaisiin työperäisiin sairauksiin kuten blogissanikin keskiössä olevaan työuupumukseen. Siirtymävaihetta voi ajatella tietynalaisena välitilana, ja työelämään siirryttäessä tämä näyttäytyy siten, ettei henkilö ole enää opinlahkon tukiverkoston piirissä eikä hän oikein ole vielä kiinni työyhteisössä tai organisaation tuen alaisuudessa. Tilanne voi olla varsin kuormittava ja tulevaisuus näyttäytyä epätietoisuuden värittämänä. Tarkastelen siksi joitakin tekijöitä, joilla siirtymää voitaisiin helpottaa ja nostan esiin asioita, joita myös minun olisi ollut hyvä etukäteen tietää työelämästä. Lähestyn aihetta

Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä työnarkomaniaa eli työriippuvuutta. Edelliset kirjoitukseni ovat kytkeytyneet pitkälti alkoholinkäytön ja -lopettamisen ympärille, joten koen luontevaksi jatkaa riippuvuuden tematiikalla. Tarkastelen muun muassa sitä, mitä työholismi on, miten se ilmenee sekä sitä, olenko minä työnarkomaani. Lisäksi pohdiskelen, minkälaisia yhteyksiä työnarkomanialla ja työuupumuksilla mahdollisesti on.  Työnarkomanian yleisyydestä on vaihtelevaa tietoa, mutta sen arvioidaan olevan suhteellisen yleistä. Kuten muissakin riippuvuuksissa, myös työnarkomaniasta kärsivän voi olla vaikea myöntää kärsivänsä siitä. On ikään kuin yleisesti hyväksyttyä tehdä paljon töitä, sillä sen katsotaan kertovan enemmänkin henkilön pystyvyydestä ja tehokkuudesta kuin siitä, että tämä olisi riippuvainen. Yleisesti ottaen hoitoon hakeudutaan varsinaisen työnarkomanian takia heikon puoleisesti – lääkärin paikkeille saatetaan mennä siinä vaiheessa, kun työnarkomaniasta on jo aiheutunut mui

Alkaessani tarkemmin pohtia omia käyttäytymismallejani, jotka edistivät työuupumukseen sairastumista, päällimmäiseksi nousi taipumukseni pyrkiä miellyttämään muita oman hyvinvointinikin kustannuksella. Oivallus oli minulle jopa lievä järkytys, sillä en ollut mieltänyt itseäni miellyttäjätyyppiseksi. Olen pitänyt itseäni suhteellisen vahvana ja esimerkiksi opiskeluaikoina ollut mielipiteiden ja aatteiden suhteen riippumaton ja puolueeton, vaikka ympäristöstä tuli tuolloin painostaviakin poliittisia signaaleja. Minulle on ollut tärkeää selvittää ja tehdä johtopäätöksiä asioista itsenäisesti, valmiiksi annetuista totuuksista olen halunnut kieltäytyä. Kaikkea tätä vasten pidin hämmentävänä sitä, että kyllä, minä olen miellyttäjä .   Miellyttäminen ei ole mielistelyä. Pidän kuitenkin tärkeänä erottaa miellyttämisenhalun ja mielistelyn toisistaan, sillä ne usein virheellisesti sekoittuvat keskenään. Mielistelyssä on kyse toisten henkilöiden peesaamisesta, jolloin omista ajatuksista ja näk

Summatakseni hieman aikaisempia kirjoituksia yhteen, esitän seuraavaksi kymmenen kohdan listauksen, josta käy ilmi pääsyyt sairastumiselleni työuupumukseen. 1. Huono johtaminen 2022 Suomi Areenassa keskusteltiin työssä jaksamisesta ja  mielenterveydestä. Olin keskustelijoiden kanssa  yhtämielinen siitä, että työnantajalla ja esimiestyöllä on merkittävä rooli työhyvinvoinnillisissa asioissa. Tiedän, että huono johtaminen on käsitteenä hyvin epämääräinen ja likimain kaikki työpaikan ongelmat voidaan sanoa johtuvan huonosta johtamisesta . Kohdallani esimiestyö kuitenkin yksiselitteisesti oli puutteellista ja johtamistapana käytetty mikromanagerointi heikensi työnimun kokemuksia verrattain tehokkaasti. Pikkutarkka puuttuminen kaikkeen tekemiseen heikensi ammatillista itseluottamusta, vähensi luovaa ongelmanratkaisukykyä ja söi oma-aloitteisuutta. Esimies jätti toistuvasti puuttumatta pyyntöihini vähentää kasvanutta työmäärää eikä hänelle uskaltanut antaa palautetta asiasta. Tämä kertoo

Työsuhdettani väritti alusta loppuun tietynlainen pimennys tavanomaisista työsuhteeseen liittyvistä käytännön asioista. En tiennyt vuosilomiin tai sairaspoissaoloihin liittyvistä käytännöistä, en tiennyt, missä kaikissa ”alustoissa” poissaoloista ilmoitetaan, eikä minulla ollut esimiehen lisäksi osoitettu mitään selkeätä tahoa, johon olla ongelmatilanteessa yhteydessä. Koska työtahti oli kova, nämä asiat jäivät toissijaisiksi. Minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa tai energiaa selvitystyöhön. Peräänkuulutankin organisaation vastuuta tällaisista käytännöistä, sillä näiden selvittäminen ei voi olla vain työntekijän kontolla kuten omassa tapauksessani. Toisin kuin ajattelin, tilanne ei myöskään korjaantunut etätöistä lähitöihin siirryttäessä. Lähitöissä aloittaminenhan olisi ollut oiva tilaisuus esimiehenkin kerrata (tai tuoda esiin ensimmäistä kertaa) tämänkaltaisia käytännön asioita. Näin ei kuitenkaan käynyt. On mahdollista, että esimies ei tuonut esiin tällaisia asioita siksi, ett