Elämää Uupuneen Silmin

Koulunpenkiltä työelämään siirtyminen on merkittävä vaihe elämässä ja se sisältää paljon erilaisia mahdollisuuksia ja kompastuskiviä. Oma työelämään siirtymiseni maisteriksi valmistumisen jälkeen ei sujunut kuin strömsössä ja työuupumukseen sairastuttanut työ oli ensimmäinen varsinainen oman alan työni. Väitänkin, että juuri tämä siirtymävaihe on erityisen riskialtista aikaa sairastua erilaisiin työperäisiin sairauksiin kuten blogissanikin keskiössä olevaan työuupumukseen. Siirtymävaihetta voi ajatella tietynalaisena välitilana, ja työelämään siirryttäessä tämä näyttäytyy siten, ettei henkilö ole enää opinlahkon tukiverkoston piirissä eikä hän oikein ole vielä kiinni työyhteisössä tai organisaation tuen alaisuudessa. Tilanne voi olla varsin kuormittava ja tulevaisuus näyttäytyä epätietoisuuden värittämänä. Tarkastelen siksi joitakin tekijöitä, joilla siirtymää voitaisiin helpottaa ja nostan esiin asioita, joita myös minun olisi ollut hyvä etukäteen tietää työelämästä. Lähestyn aihetta

Minun ja alkoholin väliseen suhteeseen on  mahtunut paljon. Olin ehtinyt käyttämään alkoholia pyöreät kymmenen vuotta ennen päätöstäni luopua alkoholinkäytöstä kokonaan. Kyseisiin vuosiin on mahtunut paitsi aikuiseksi kasvamista myös sadoittain erilaisia juhlia, kilistelyitä ja kommelluksia, enkä olisi sama ihminen, mitä olen nyt, ilman tätä kaikkea. Siksi en sinänsä kadu mitään, vaan suhtaudun menneisiin alkoholin sävyttämiin vuosiin nimenomaan kokemuksina ja muistoina. Tässä kirjoituksessa keskityn avaamaan minun ja kuningas alkoholin kymmenvuotista historiaa. Jaan tämän kahteen osaan ja tässä ensimmäisessä osassa tarkastelen nuoruuttani ja aikaa ennen korkeakouluopintoja. Mistä kaikki alkoi? Olen lapsena ja nuorena ollut varsin helppo tapaus, kiltti ja rauhallinen. En ole koskaan ollut mikään luokan suosituin tyyppi, vaan olen viettänyt aikaani rajatun, suhteellisen pienen kaveriporukan kanssa. Koska harrastin aktiivisesti liikuntaa kilpatasolla, kävin yläasteen liikuntapainott

Työuupumukseen johtaneessa työssä koin oloni työyhteisöstä täysin ulkopuoliseksi ja irralliseksi, mikä osaltaan oli merkittävässä roolissa sille, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Kokemus oli melkoisen pysäyttävä ja ulkopuolisuuden tunne hyvin epämiellyttävä. Tapahtuneen myötä aloin tarkemmin pohtia sitä, miten näin pääsi käymään ja, minkälaisilla toimilla vastaavalta voitaisiin tulevaisuudessa mahdollisesti välttyä. Työyhteisö voi parhaimmillaan lisätä työntekijän  hyvinvointia ja jaksamista. Koska ihmisen voisi sanoa olevan sosiaalinen eläin ja, koska työ luo merkittävät puitteet valtaosalle työikäisistä ihmisistä arjen jäsentäjänä, työyhteisöön toimivasti kuulumisen tärkeyttä ei tule vähätellä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen lisää riskiä erilaisiin lieveilmiöihin, joista aiheutuu ennen kaikkea sosiaalisen toimintakyvyn vaikeuksia. Työpaikalla tämä voi näkyä arvostelun ja kritiikin pelkona, erilaisina pelkotiloina, epävarmuutena ja aloitekyvyn heikentymisinä ryhmät

Viimein koitti päivä, jolloin siirryin lähitöihin ja aloitin työskentelyn työpaikalla, toimistosta käsin. Muistan jännittäneeni toimistolle menoa ja tuntui samalta kuin se olisi ensimmäinen työpäiväni uudessa työpaikassa. Mieleni tuntui unohtaneen sen, että todellisuudessahan olin jo puoli vuotta paiskinut töitä kotoa käsin. Työpaikalta käsin työskentely oli uutta, työtehtävät ei. Minulle oli tärkeää antaa itsestäni hyvä ”ensivaikutelma”. Olin jäänyt etätyön myötä pitkälti ulkopuoliseksi työyhteisössä, joten näin lähitöihin siirtymisen hyvänä väylänä muuttaa tilanne. Halusin kuulua osaksi porukkaa ja koin tärkeäksi sen, että minusta pidettäisiin ja minut nähtäisiin asiantuntevana. Tilanne on tässä kohtaa kuitenkin ollut se, että olen kokenut oloni hyvin väsyneeksi ja motivaationi työtä kohtaan oli jo pidemmän aikaa ollut huimassa syöksykierteessä. En enää pitänyt tekemisiäni lainkaan merkityksellisenä ja jollain tapaa häpesin sitä, että koin olotilani niin huonoksi. Pelkäsin, että an

Vastavalmistuneena koin painetta kiirehtiä työelämään. Minulle on jäänyt yliopistoajoilta mieleen hyvää tarkoittavat, lukemattomat neuvot siitä, kuinka valmistumisen jälkeen olisi toivottavaa löytää itsensä välittömästi työelämästä. Jalka mielellään oven väliin jo opiskeluiden aikana, sillä työpaikka olisi hyvä olla tiedossa ennen kuin ottaa tutkintopaperit ulos. Tutkinnot vanhenevat. Aina on seuraava vuosikurssi seuraavana vuonna valmistuneita, joilla on käsissään ne tuoreimmat tutkinnot. Kilpailu on kovaa ja aukot ansioluettelossa tuomittavia. Näiden ukaasien saattelemana samaan hengen vetoon on muistettu todeta se, että työllistyminen on yksilön omalla vastuulla. Työttömyyskortistoon joutuminen on pahinta, mitä voisi tapahtua, eikä työuupumisista minun opiskeluaikoinani juurikaan puhuttu. Yhteiskuntatieteilijänä olen saanut kuulla olevani generalisti, joka ei valmistu suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin. Vain taivas on rajana. Olenkin monet kerrat kuullut kysyttävän kertoessani