Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastuminen. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. toukokuuta 2025

Pelkäänkö uupuvani uudelleen?

Ajauduin burnouttiin työurani alussa, ensimmäisessä oikeassa oman alan työssäni maisteriksi valmistumisen jälkeen. Työ vastasi paperilla käsityksiäni unelmatyöstä ja tehtävä herättikin minussa suurta innostusta: halusin onnistua, oppia uutta ja päästä vaikuttamaan minulle merkityksellisiin asioihin. Nopeasti ilmenneet varoitusmerkit huonosta työilmapiiristä ja liiallisesta kuormittavuudesta kuittasin kuvittelulla ja omalla kokemattomuudellani – halusin uskoa asioiden kääntyvän parhain päin. Ajan myötä työhön liittyvät ongelmat kuitenkin eskaloituivat ja terveyteni alkoi rapautumaan työstressin myötä, mikä näkyi muun muassa unettomuutena, ärtyneisyytenä ja itkuherkkyytenä. Minun oli hyvin vaikea tehdä minkäänlaisia korjaustoimia kierteen katkaisemiseksi ja pian löysinkin itseni tilanteesta, jossa työskentelin likimain kellon ympäri vastatakseni mikromanageroivan esimiehen kohtuuttomiin odotuksiin ja kompensoidakseni heikentyneestä terveydentilasta johtuvaa työtehon laskua. Lopulta kamelin selkä katkesi ja menetin toimintakykyni mielenterveyden romahtamisen myötä. Ajauduin alle vuodessa vakavaan työuupumukseen, josta toipuminen vei aikaa ja vaati onnistuakseen erinäisiä elämänmuutoksia. Tämän kaiken kokeneena en luonnollisestikaan toivo uupuvani uudestaan ja pitäisin todella epämiellyttävänä samankaltaiseen kuoppaan ajautumista. Tässä postauksessa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä liittyykö tällaiseen tulevaisuuden skenaarioon pelkoa; pelkäänkö työuupumuksen uusiutumista.

Työuupumus ja masennus uusiutuvat herkästi

Elämää Uupuneen Silmin
PMDD:n myötä voin toisaalta sanoa 
kärsiväni kuukausittain masennuksen 
diagnostiset kriteerit täyttävästä oireilusta.
Työuupumukseni toipumisprosessin alkuvaiheilla olin varma, että uuvun toistamiseen. Pelkäsin liian aikaista paluuta työelämään, sillä tunsin oloni huteraksi, epävarmaksi ja uupumisalttiiksi. Kauhukuvani liittyivät toistuviin työuupumuskierteisiin ja elämään, jota määrittäisi terveiden ja uupuneiden kausien vaihtelu. Kesti kauan ennen kuin vointini alkoi normalisoitumaan ja vielä kauemmin ennen kuin aloin voida aidosti hyvin. Toipumisen edetessä myös pelkoni uudelleen uupumisesta väheni eikä työuupumuksen uusiutuminen näyttäytynyt minulle enää väistämättömänä seurauksena, jota kohti olin ajelehtimassa.

Olen aikaisemmin kirjoitellut työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta pohtien sitä, olisiko kokemani voitu luokitella myös masennukseksi. Koska työuupumuksen puhkeamisesta on jo useampi vuosi ja olen toipumiseni suhteen hyvällä tolalla, olen saanut tapahtuneeseen tarvittavaa etäisyyttä ja perspektiiviä. Tätä nykyä uskon kärsineeni sekä vakavasta työuupumuksesta että masennuksesta, joka lyöttäytyi seuraani sairastuttaneen työsuhteen jo päätyttyä. Oli niin tai näin, uusiutuvat sairausjaksot, relapsit ovat sekä masennuksessa että työuupumuksessa yleisiä. Masennuksen uusiutumisriski on huomattava ja arviolta yli puolet masennukseen kerran sairastuneista sairastuvat siihen toistamiseen. Masennuksen uusiutumisriskiä kasvattavat koettujen masennusjaksojen määrä ja masentuneisuuden vaikea-asteisuus. Uusiutumisriskiä lisännee sekin, mikäli masennus jää asianmukaisesti hoitamatta tai, jos hoito ei ole ollut tarpeeksi tuloksellista. Työuupumuksen uusiutumisesta löytyy vaihtelevaa tietoa. Jostain olen lukenut, että joka neljäs kerran työuupunut uupuu toistamiseen, ja eräässä tutkimuksessa 12 % vastaajista ilmoitti työuupumuksen uusiutuneen 2–3 kertaa. Työuupumuksen uusiutuminen liittynee suurelta osin työhön liittyviin haasteisiin kuten siihen, että työtä ei saada järjesteltyä terveyttä paremmin tukevaksi tai, etteivät työpaikan ihmissuhdeongelmat ole ratkottavissa. Myös yksilölliset tekijät kuten stressiherkkyys vaikuttavat.

Näin ollen voi perustellusti sanoa, että todennäköisyydet sairastumisen uusiutumattomuudesta eivät ole puolellani. Tilastojen valossa on hyvin mahdollista, että tulen elämässäni vielä uudestaan kokemaan työuupumuksen ja/tai masennuksen.

Uuvuttava työelämä

Työuupumuksen uusiutuminen on mielestäni hyvinkin todennäköistä tämän päivän työelämässä, jossa korostuu nopeatempoisuus, pirstaleisuus sekä tehokkuusvaatimusten nousujohteisuus. Kokemani työuupumus oli seurausta ala-arvoisesta johtamisesta, epäselvästä työnkuvasta sekä liiallisesta työmäärästä. Työtä oli yksinkertaisesti liikaa, siitä ei saanut asiallista palautetta eikä työn aiheuttamasta kohtuuttomasta stressistä ollut mahdollista palautua. Olen varma, että vastaavanlaisissa olosuhteissa minun lisäkseni valtaosa muistakin työntekijöistä ajautuu burnouttiin. Minusta ei ole tullut työuupumukseni ja sen toipumisen myötä millään tavalla immuuni työelämän epäinhimillisille vaatimuksille, huonolle johtamiselle tai työpaikkakiusaamiselle – päinvastoin. Jos työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä, pidän työuupumusta sangen luonnollisena lopputuloksena.

Työuupumus opettajana

Työelämän uuvuttavuudesta huolimatta en voi varsinaisesti sanoa pelkääväni uupumisen toistumista. Tämä johtuu siitä, että olen ensimmäisen työuupumukseni aikana oppinut valtavasti itsestäni ja omista käyttäytymisen malleista. Olen opetellut tervettä kovuutta, omien oikeuksien tiedostamista ja niiden puolustamistaitoja sekä minulle soveltuvia, suhteellisen rajujakin työn ja vapaa-ajan välisiä rajaamiskeinoja. Työuupumus on saanut minut suosimaan toimintaa sekä asioista puhumista, sillä epäkohdista vaikeneminen ei hyödynnä ketään. En enää sivuuta työssä ilmeneviä ongelmatilanteita, vaan valitsen mieluummin varhaisen puuttumisen, vaikka se ei miellyttäisikään kaikkia. Samaten olen opetellut suhtautumaan omaan osaamiseeni realistisesti ja hyväksynyt sen, etten voi, eikä minun tarvitse, osata kaikkea. En pidä liiallisen työkuorman keventämistä epäonnistumisena tai merkkinä huonommuudesta – päinvastoin. Pidän sitä terveenä tapana tunnistaa omat rajat ja huolehtia pitkäjänteisestä jaksamisesta, sillä juuri tällaista itseohjautuvuuttahan työelämässä niin kovasti arvostetaan.

On ollut myös tärkeää ymmärtää, ettei kaikki ole minun hyppysissäni. Voin omalta osaltani ennaltaehkäistä työuupumusta ja muita mielenterveyden häiriöitä vain tietyssä määrin. Työelämässä suurimmat stressitekijäni liittyvät ihmissuhteisiin eli työyhteisön psykososiaalisiin haasteisiin ja johtamisen puutteisiin. Ihmissuhteiden haasteita ei voi aina ratkaista yksin, ja työyhteisöt, joita värittävät riitaisuudet, epäasiallisuudet sekä valta-asemien väärinkäytökset – ja jotka laiminlyövät työhyvinvoinnin perusperiaatteet – eivät ole minua varten. Tiedän, miten kalliiksi käy taistella yksin tuulimyllyjä vastaan epäterveissä työyhteisöissä, eikä terveyden menettäminen ole minusta enää yhdenkään työpaikan arvoista. Koska työnantajalla on lakiin pohjautuva velvollisuus ennaltaehkäistä työperäisiä sairauksia ja edistää työhyvinvointia, en halua tarjota osaamistani ja aikaani työnantajille, jotka laiminlyövät tämän vastuun tai suhtautuvat siihen välinpitämättömästi.

Toipuminen vahvisti

Ajattelen myös, että vaikka uupuisin uudelleen, se ei olisi yhtä raskasta kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäisen työuupumuksen myötä ajauduin kaiken lisäksi huomattavaan elämänkriisiin, jossa traumat muistuttelivat olemassaolostaan ja jouduin kasvotusten käsittelemättömien menneisyyteni asioiden kanssa – ja niitähän riitti! Näin ollen minusta, pärjääjästä, tuli työkyvytön ja se, joka ei enää selviydykään yksin. Avun hakeminen ja sen saaminen tuntui välillä lamaannuttavalta, sillä en tiennyt, mistä lähteä liikkeelle. Menneisyyden painolastia ja tulevaisuuden ahdistusta tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Kaikkien näiden tekijöiden samanaikainen yhteisvaikutus syvensi uupumusta ja heikensi mielenterveyttäni, sillä jo pelkästään työuupumuksessa itsessään olisi ollut minulle tarvittavaa haastetta.

Työuupumuksen toipumisprosessin myötä olen tehnyt elämässäni paljon erilaisia muutoksia. Olen muun muassa lopettanut alkoholinkäytön, sulkenut somet ja päästänyt irti haitallisista ihmissuhteista. Olen lisännyt selviytymiskeinojani, haastanut haitallisia uskomuksiani, tutustunut itseeni ja alkanut suhtautua itseäni kohtaan lempeämmin. Olen tullut sinuiksi menneisyyteni kanssa sekä alkanut taas uskoa huomisiin. Pöytä on puhdistettu ja tätä nykyä kannan mukanani kevyempää, vahvempaa ja viisaampaa reppua.

Elämää Uupuneen Silmin
Ymmärrän tänä päivänä itseäni paremmin ja tunnistan 
realistisemmin omia vahvuuksia ja heikkouksiani.
Toipuminen on vienyt aikaa ja ajattelen sen kaikessa raskaudessaan vahvistaneen resilienssiäni, jonka uskon kasvattaneen tulevien työuupumusten sairastumiskynnystäni. Toipumistani edesauttoi pitkä psykoterapia, josta sain paljon vastauksia sairastumiseni syistä ja välineitä tulevaisuutta varten. Suhtautumiseni työtä kohtaan on muuttunut rennommaksi ja vähemmän pakkomielteiseksi: olemassaoloni oikeutus ei ole enää riippuvaista työnteosta ja suorituksista, minulla ei ole unelmatyöpaikkoja enkä mistään hinnasta haluaisi elämäni pyörivän vain työnteon ympärillä. En ole enää sama ihminen kuin työuupumukseni alkuvaiheilla enkä välttämättä tänä päivänä reagoisi yhtä voimakkaasti samoihin tekijöihin, jotka aikoinaan edesauttoivat uupumustani. Ja vaikka reagoisinkin ja kokisin uuden työuupumuksen, niin tiedän kokemuksesta, että siitä on mahdollista selviytyä ja jatkaa elämää. Mielenterveyden sairastuminen ei myöskään herätä minussa enää samanlaista häpeää kuin ensimmäisellä kerralla, mikä tekee avun hakemisestakin helpompaa.

Pelossa ei kannata elää

Summa summarum, lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että en pelkää uupuvani uudestaan. Jos työsuhteessa alkaisi ilmetä vaaranmerkkejä ja pelkäisin, että tilanne voisi johtaa työuupumukseen, pyrkisin tekemään osaltani muutoksia estääkseni sen. Vaikka työuupumus on yhteisötason ongelma ja usein sairastumista edesauttavat ulkoiset tekijät, niin valitsen pelkäämisen sijasta toiminnan. On kuitenkin järkevää tiedostaa realiteetit ja ymmärtää sairastumisen uusiutumisen mahdollisuudet. Itsestä on tärkeää pitää huolta, omasta voinnista voi tunnistaa hälytysmerkkejä ja terveyden säilyttämiseen on hyvä suhtautua tarvittavalla vakavuudella. On myös tärkeää hakeutua ajoissa hoidon piiriin ja hyödyntää mahdollisesti jo olemassa olevia hoitokontakteja.

Työuupumuksen myötä olen saanut rajat ympärilleni, tiedän paremmin arvoni enkä enää hae hyväksyntää hyvinvointini kustannuksella. Kenties ilman kokemaani olisin herkemmin jäänyt työelämän heittopussiksi, jonka yli oltaisiin toistuvasti kävelty ja, jota olisi saanut tyrannisoida mielin määrin. Vaikka työuupumuskokemus opetti minulle asioita kantapään kautta ja olisin nämä mieluummin oppinut helpommalla tavalla, niin työelämässä on hyödyllistä osata sanoa ei, puolustaa omia oikeuksia ja olla sallimatta epäasiallista kohtelua osakseen.

 

Työuupumuksen uusiutumista varten:

  • Harkitse työpaikan vaihtoa. Työuupumus uusiutuu herkästi samassa työpaikassa, jossa alkujaan sairastuitkin. Harkitse vaihtamista erityisesti, mikäli työnantaja ei ole myötämielinen työn uudelleenjärjestelyssä tai vähättelee tilannettasi.
  • Opi ensimmäisestä työuupumuksestasi. Selvitä tärkeimmät syyt sairastumisesi taustalla ja pyri toimimaan toisin. Selvitä myös vahvuuksiasi ja pyri valjastamaan ne työssä käyttöösi.
  • Hae tukea tilanteeseesi hyvissä ajoin esimerkiksi työterveyshuollon kautta.
  • Muista, ettei uudelleen uupuminen tee sinusta huonompaa kuin kenestäkään muusta eikä se ole ”epäonnistumista”.
  • Työuupumus on mahdollista selättää ja toipumisessa voi hyödyntää aiemmin hyviksi havaittuja keinoja.

tiistai 7. tammikuuta 2025

Elämää PMDD:n kanssa

PMDD eli kuukautisia edeltävä dysforinen häiriö on heikentänyt elämänlaatuani huomattavasti, sillä menetän kuukausittain uneni, keskittymiskykyni ja elämänhaluni. PMDD on PMS:n hankalampi muoto ja siinä psyykkiset oireet ovat keskiössä. Kuukautiskiertoon liittyvä premenstruaalioireilu alkaa ovulaation paikkeilla: tällöin munasarjat siirtyvät keltarauhasvaiheeseen, jossa elimistön erittämä progesteroni eli keltarauhashormoni lisääntyy ja estrogeenitasot laskevat. PMDD:ssä on kyse elimistön liian voimakkaasta reagoinnista tähän muutoin luonnolliseen hormonitasojen vaihteluun. Oireilu päättyy kuukautisvuodon alkamiseen. Olisin linkannut tähän Käypä hoito -suosituksen PMDD:stä tai PMS:stä, mutta en sellaista löytänyt. Tämä vain vahvistaa omia havaintojani siitä, miten huonosti terveydenhuoltojärjestelmässämme kuukautiskiertoon liittyviä oireyhtymiä tunnetaan ja hoidetaan. Kirjoitukseni tarkoitus on tuoda esiin oma kokemukseni ja kenties pyrkiä luomaan ymmärrystä sille, miten valtava merkitys myös fysiologisilla tekijöillä on mielenterveydelle.

Kuukautisten alkamisesta

Elämää Uupuneen Silmin
Voidaan myös miettiä, josko kuukautishäpeä linkittyy jollakin 
tavalla PMDD:hen ja vaikeisiin PMS-oireisiin.

Olin muistaakseni 17-vuotias, kun kuukautiseni alkoivat ja verrattain myöhäiseen alkamisaikaan vaikutti kilpaurheilun harrastaminen ja suhteellisen kova treenaaminen. Kuten varmasti monen nuoren kohdalla, jostain syystä kuukautiset herättivät minussa häpeää ja minun oli hyvin vaikea käsitellä asiaa nolostelematta tai kiusaantumatta. En todellakaan kuulunut niihin nuoriin, jotka valittivat menkkakivuistaan kovaan ääneen tai vertailivat parhaita tamponeja keskenään. Minulla ei käynyt mielessänikään ottaa aihetta puheeksi esimerkiksi äitini kanssa (toisaalta siksi, etten halunnut ja toisaalta siksi, ettei hän ollut kiinnostunut asioistani) ja niinpä jäin pärjäilemään itsekseni minulle uusien ”naisten vaivojen” kanssa. Meni useampi vuosi ennen kuin kuukautishäpeäni hellitti otettaan ja ymmärsin kyseessä olevan yksi ihmisen luonnollisimmista ruumiintoiminnoista, mikä koskettaa puolta ihmiskuntaa ja ainakin välillisesti myös toista puoliskoa. Vaikka olen kuukautishäpeästäni päässyt yli, on tämän postauksen tekeminen tuntunut sen henkilökohtaisuuden ja tietynlaisen tabuluonteensa vuoksi tavanomaista haastavammalta. Kuukautiset herättävät ajatuksia likaisuudesta ja puhe ruumiineritteistä ja -toiminnoista saa monet kääntämään päänsä toisaalle vielä tänäkin päivänä. Tiedän kuitenkin, että asiasta tarvitaan lisää keskustelua.

PMDD:n puhkeaminen ja yhteys työuupumukseen

Kuukautiseni olivat todella helpot niiden alkamisesta noin kymmenen vuoden ajan (17–27 v.). Olin täysin kivuton ja oireeton enkä voi sanoa kärsineeni PMS-oireista nimeksikään. Kuukautiset eivät rajoittaneet elämääni millään tavalla enkä kokenut niitä sen suuremmin vaivalloisina. Tästäkin syystä minun oli hyvin vaikea uskoa oireitteni laajuutta PMDD:ni alkuvaiheilla, sillä kontrasti aikaisempaan oireettomuuteen oli niin valtava. Oireettomat kuukautiseni tulivat kuitenkin päätökseensä suurin piirtein 27-vuotiaana ja tämä tapahtui yhtä aikaan sekä äkillisesti että hiljalleen. Yhdessä kierrossa alkoi esiintyä x-määrä erilaisia oireita, toisessa kierrossa x+2, kolmannessa x+3 ja niin edelleen. Kerron tuonnempana PMDD:hen liittyvistä oireista tarkemmin.

PMDD myös puhkesi minulle samaan aikaan, jolloin vielä työskentelin työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessani ja tämä entisestään vaikeutti oireisiin liittyvien syyseuraussuhteiden havaitsemisia. Minä en osaa sanoa, voisiko olla niin, että työuupumuksen ja siitä seuranneen korkean työstressin takia (stressi pahentaa oireita), ylipäänsä sairastuin PMDD:hen tai voisiko olla niin, että PMDD edesauttoi minua burnouttiin. Vaikka uskon näiden välillä vallitsevan jonkinlaisen yhteyden, voi myös olla, että samanaikainen ilmeneminen on puhdasta sattumaa ja, että olisin PMDD:hen sairastunut työuupumuksesta riippumatta ja työuupumukseen PMDD:stä riippumatta. Ymmärrykseni mukaan PMDD:n taustalla voi olla myös traumoja ja esimerkiksi traumaperäinen stressini menneisyyteni suhteesta ja siinä tapahtunut henkinen ja seksuaalinen väkivalta voi olla PMDD:n puhkeamisen taustalla. Todennäköisestihän tässä vaikuttaa perimän ja ympäristön yhteisvaikutus, eikä mitään yksittäistä syytä edes ole mahdollista löytää.

Kuitenkin se, että PMDD ilmeni samaan aikaan työuupumukseni kanssa, oli oireiden tiedostamisen kannalta haitallista: oireiden syklisyys ja yhteys kuukautisiin jäi minulle pitkäksi ajaksi pimentoon. Olen täällä aikaisemminkin kritisoinut saamaani hoitoa, joka kohdistui diagnosoituun psykoosiin. Hoidossa sivuutettiin täysin kokemani työperäinen ja traumaperäinen stressi enkä kokenut tulleeni oikein tulkituksi oikeastaan missään, mitä toin esiin. Diagnoosi annettiin minulle jälkijunassa kokemastani hermoromahduksesta, jossa oireita olivat muun muassa voimakas ahdistus, ylivirittyneisyys, itsetuhoiset ajatukset ja unettomuus. Seuraavaksi kerron jotain, jonka ääneen sanominen tuntuu liian älyttömältä ollakseen totta, mutta: hermoromahdusta seuranneena päivänä kuukautiseni alkoivat. Eli, PMDD-oirehdinta voi mennä siihen pisteeseen, että se tulkitaan ulkopuolisin silmin esimerkiksi psykoosiksi: puhutaan siis hyvin vakavista oireista. Tässä vaiheessa minä olin PMDD:n kanssa untuvikko eikä itselläni ollut hajuakaan, että hormonitoiminta voisi selittää oirehdintaani edes pieneltä osin.

Laskeskelin tuossa, että olen ollut työuupumukseeni liittyen tekemisissä ainakin kuuden eri lääkärin kanssa (puolet miehiä ja puolet naisia niin julkisella kuin yksityisellä puolella) ja näistä yksi taisi olla yleislääkäri, loput psykiatreja. Yksikään heistä ei kysynyt minulta mitään hormoneistani, kuukautisistani, kiertoni vaiheista eivätkä he lääkkeitä tuputtaessaan maininneet mitään mahdollisista yhteisvaikutuksista hormonaalisen ehkäisyn kanssa (jota en tosin käytä). Pidän tätä hyvin suurena puutteena. Tästä seurasi joka tapauksessa se, että aloin itsekin sivuuttaa sitä mahdollisuutta, että hormonien vaihtelut voisivat olla mielenterveyden oireiluni taustalla. Minulla meni aikaa ennen kuin laskin yksi plus yksi yhteen ja sain tarvittavaa luottamusta uskoa siihen, mistä on kyse. Ajan myötä kuukautisiin liittyvä oirehdinta tuli paremmin näkyväksi, syklinen luonne hahmottui ja sain kokemusta siitä, minkälaisia ilmenemismuotoja ne juuri minulla saavat.

PMDD:n oireet

Elämää Uupuneen Silmin
PMDD aiheuttaa erilaisia vaikea-asteisia 
psykofyysisiä oireita.

Oireet voidaan jakaa fyysisiin ja psyykkisiin oireisiin. Vaikka tämä voi kuulostaa oudolta, niin olen itse todella kiitollinen fyysisistä oireistani. Ne toimivat minulle paljastavina ja rauhoittavina tekijöinä sille, mistä on kyse. Ei, en ole tulossa hulluksi, tälle on syynsä. Koska psyykkisiin oireisiini kuuluu voimakas sekoamisen pelko ja mieleni pyrkii vakuuttamaan minua siitä, että tässä on kyse jostain vakavammasta, fyysisillä oireilla saan maadoitettua itseni takaisin tähän hetkeen. En rehellisesti sanottuna tiedä, missä ja minkälaisilla lääkecocktaileilla olisin pelkkien psyykkisten oireiden kanssa. Kierrosta hieman riippuen, ovulaatiosta menee yleensä viitisen päivää ennen kuin varsinainen hell week käynnistyy ja oireeni ovat pahimmillaan 5–10 päivän ajan ennen kuukautisiani. Oireet loppuvat kuin seinään kuukautisvuodon alkaessa ja viimeistään toisen vuotopäivän aikana olen palannut takaisin omaksi itsekseni. Oireeton aika kestää kuukautisvuodon alkamisesta aina seuraavaan ovulaatioon.

Seuraavassa olen listannut kokemiani oireita, jotka aina hieman vaihtelevat kierron mukaan. Pääsääntöisesti jokainen oire on minulla nykyisin jokaisessa kierrossa mukana, mutta niiden vaikeusaste voi vaihdella. Fyysisiä/kehollisia oireita:

 unettomuus (vaikeus nukahtaa, kevyt uni, yöllinen heräily)

✤ rintakivut ja aristus

✤ turvotus

✤ suolisto-ongelmat, ummetus

✤ nälän tunteen katoaminen, ruokahaluttomuus

✤ lämmönsäätelyn heitteleminen, kuuma-aaltoilu

✤ nivelkivut (sormissa, lonkissa, polvissa, nilkoissa)

✤ aistien terävöityminen (haju, maku, kuulo, tunto)

✤ voimakas yökkäily hampaita harjatessa

✤ ihon rasvoittumisen lisääntyminen ja näppyläinvaasio

✤ päänsäryt

✤ vatsakivut

✤ tuntemukset silmissä ja näön lievä heikkeneminen


Psyykkiset oireet:

 mielialojen vaihtelut ja tunteiden ääripäissä poukkoilu

 mielihyvän katoaminen itselle mielekkäistä asioista

 väsymys, aivosumu

✤ keskittymiskyvyn katoaminen

✤ impulsiivisuus

✤ ylivirittyneisyys ja levottomuus

✤ raivostuminen ja vihaisuus

✤ muistin ongelmat (vaikeus oppia uutta ja kaivella muistista asioita, unohtelu)

✤ ahdistus, tuskaisuus

✤ paniikkikohtaukset

✤ toivottomuuden kokemukset

✤ voimakas surumielisyys ja itkukohtaukset

✤ ilmeettömyys (hymyily vaikeaa)

✤ epävarmuus itsestä

✤ halu eristäytyä, olla yksin ja toisaalta yksinäisyyden kokeminen

✤ kipukynnyksen madaltuminen

✤ pelko vakavaan sairauteen sairastumisesta

✤ itsetuhoiset ajatukset, kuoleman miettiminen


Psykofyysiset oireet myös kietoutuvat toisiinsa ja esimerkiksi unettomuudesta johtuva univaje voi yllyttää itkukohtauksia ja mielialan vaihteluita. Samaten ruokahalun väheneminen voi vaikuttaa negatiivisesti keskittymiseen ja toisaalta samanaikainen turvotus saada olon epävarmaksi. Psyykkisistä oireista löytyy paljon yhteneväisyyksiä masennuksen kanssa ja ne täyttävät diagnostiset kriteerit hyvinkin helposti.

Oireiden kanssa eläminen

Minulla oireet vaikuttavat voimakkaasti arkeeni ja olenkin kuukausittain eroamassa, irtisanoutumassa ja muuttamassa toiselle puolelle Suomea. Vaikka kumppanini tietää mistä on kyse, ovat vaikutukset parisuhteeseen todella negatiiviset. Toiselle aivan turhasta riehuminen herättää itsessäni valtavaa syyllisyyttä, saa minut tuntemaan oloni entistä huonommaksi sekä virheellisesti epäilemään, josko kaikki johtuukin hormonien sijasta vain huonosta suhteesta. Sohvalla nukkumisesta on tullut ennemmin sääntö kuin poikkeus minulle ja kumppanilleni PMDD:n ollessa päällä, sillä jo pelkkä hengityksen kuuleminen tekee nukahtamisesta mahdotonta. Vaikka minulla oirehdinta kääntyykin pääsääntöisesti sisäänpäin, niin usein juuri ne läheisimmät ihmissuhteet joutuvat tulilinjalle. On myös todella raskasta huomata, että vielä viikko sitten intoa herättävä asia ei PMDD-päivinä tunnu yhtään miltään ja kauan odotetun matkan ja sovitut tapaamiset haluaisi vain perua. Noina päivinä kaikki tuntuu yksinkertaisesti turhalta, toisarvoiselta ja typerältä, tulevaisuutta ja toivoa ei ole mahdollista nähdä. PMDD:n myötä tulevaisuuden suunnittelu ja kivojenkin asioiden aikatauluttaminen on tuntunut pelottavalta, sillä ei voi tietää sen hetkistä olotilaa tai unettomuuden vaikeusastetta. Kaverin häät voivat kääntyä paniikkikohtaukseksi ja paikalta pakenemiseksi, baby showerit tuskaisiin hymyihin ja itsensä ruoskimiseen siitä, miksi oli niin epäsosiaalinen. Hyvä seura voi kuitenkin toimia oireisiin vastalääkkeenä ja yksinolo oireita entisestään lietsoa.

Minulle oireitteni hallinnassa keskiössä on ollut PMDD:n tiedostaminen ja oireiden voimakkuuden hyväksyminen. Vaikka minulla edelleen tulee ylilyöntejä (jollain tapaa mieli aina unohtaa oireiden olemassaolon kierron alkaessa uudestaan), olen saanut tämän nykyisin paremmin hallintaan. Tiedän esimerkiksi, ettei minun kannata tehdä isoja päätöksiä PMDD:n ollessa päällä, vaan antaa aikaa esimerkiksi kaksi viikkoa ja katsoa tilannetta sitten uudestaan. Olen myös huomannut, että oireeni hieman vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. Vaikka en tunnista itsessäni kaamosoireilua (pidän syksyjen pimeydestä enemmän kuin keväiden valoisuudesta), niin PMDD tuntuu pimeän aikaan pahenevan ja kesäisin taas saattaa olla kiertoja hyvinkin vähäisillä oireilla. Negatiivisesti vaikuttaa sekin, jos on samanaikaisesti kipeänä esimerkiksi flunssassa: tällöin kehossa jo valmiiksi vallitseva tulehdustila tuntuu lietsovan PMDD-oireita huomattavan paljon. Kaiken tämän ymmärtämisessä minulle on ollut hyödyllistä pitää kuukautisistani päiväkirjaa, johon merkitsen ylös oireita ja päivämääriä. Alkuvaiheilla oireet pelottivat minua ja ihmettelin, mitä minulle on tapahtumassa, mutta ylös kirjaaminen on saanut minut havaitsemaan niissä ilmenevän toistoisuuden ja sen, etteivät ne kestä ikuisesti.

Miksi PMDD:tä ei tunnisteta?

Epätietoisuus PMDD:n olemassaolosta sekä kuukautiskiertoon liittyvien oireiden vähättely tuntuu harmittavalta. PMS-oireista kärsii hieman vaihtelevin tilastoin jopa 90 % naisista ja PMDD:stä samojen tilastojen mukaan joka kahdestoista. En tiedä johtuuko vähättely siitä, että tänä päivänä ei oikein saisi puhua sukupuolten välisistä eroista vaiko siitä, että oireista puhuminen kaventaisi naiseuden vain kohduksi ja munasarjoiksi. Nainen on totta kai paljon muutakin kuin kuukautisensa, se on selvä, eikä niiden piikkiin voi mitä tahansa laittaa, mutta itseäni tässä eniten kummeksuttaa terveydenhuollon totaalinen hiljeneminen asiasta. Minä en näe, että terveydenhuollossa toteutuu tasa-arvo, mikäli naisten fysiologisista ominaisuuksista vaietaan eikä huomioida hoidossa. Kun esimerkiksi tiedetään, että naiset sairastuvat mielenterveyden häiriöihin miehiä yleisemmin, niin eikö olisi ihan paikallaan tutkia kehollisten tekijöiden vaikutuksia mielenterveyteen? PMDD:hen kuuluu osaksi itsetuhoisten ajatusten ilmeneminen tasaisin väliajoin, niin jotenkin sitä näin maallikkona voisi kuvitella, että tällaiseen suhtauduttaisiin tarvittavalla vakavuudella. En tietenkään sano, että kaikessa on kuukautiskierrosta kyse eikä mielenterveyden häiriöitä olisi olemassakaan, mutta sanon että kierto voi voimistaa ja selittää tiettyjä oireita hyvinkin paljon. Hoitoon hakeutuessa kierron vaikutus voi jäädä täysin tunnustamatta ja henkilö saada mukaansa aivan väärän diagnoosin ja soveltumattoman lääkityksen. Oman kokemukseni pohjalta näen tässä todella ison puutteen sekä järjestelmässämme että yleisesti lääketieteessä. Hoidon taso jää liian alhaiseksi, mikäli yksilöä ei kohdata kokonaisuutena ja tarvittavan yksilöllisesti.

PMDD:n hoidosta ja hormoniehkäisystä

PMDD:n hoitoon ei ole mitään yksittäistä lääkettä, joka tehoaisi kaikille samalla tavalla. Koska oireiden ajatellaan johtuvan ovulaatiosta ja sen myötä keltarauhashormonin kasvusta, hoitona voidaan pitää munasolun irtoamisen estävää hormonaalista ehkäisyä. Huomionarvoista on, että sellainen hormonaalinen ehkäisy kuten kierukka (joka ei estä ovulaatiota, mutta poistaa kuukautisvuodon), mahdollistaa PMDD- ja PMS-oireiden olemassaolon. Tämä johtuu siitä, ettei kuukautisverellä sinänsä ole tekemistä oireiden kanssa, vaan keskiössä on nimenomaan ovulaatio. Mielialaan liittyviin oireisiin taas voidaan käyttää tiettyjä masennuslääkkeitä. Hoitona pidetään myös liikkumista, liiallisen kofeiinin ja alkoholin käytön välttämistä sekä tupakoimattomuutta. Yleisesti terveelliset elämäntavat nähdään suosiollisina ja liiallisen stressin välttämistä tavoiteltavana.

Elämää Uupuneen Silmin
PMDD:n kuriin saaminen voi olla vaikeaa.

Itse näen PMDD:n hoidon hyvin alkeellisena enkä ole kokenut vallitsevaa lääkehoitoa minulle soveltuvana. En myöskään usko, että markkinoille on elinaikanani tulossa minkäänlaista ihmepilleriä, joka olisi suunnattu nimenomaan PMDD:n ja PMS:n hoitoon – valitettavasti. Uskoni on myös vähissä sen suhteen, että tällaista lääkettä testattaisiin nimenomaan naisilla: ymmärtääkseni kun esimerkiksi monien masennuslääkkeiden toimivuutta on testattu yleisemmin miehillä.

Tähän väliin haluan sanoa muutaman sanasen hormonaalisesta ehkäisystä. Minulla on kokemusta e-pillereistä, sillä söin niitä jonkun aikaa sairastamani aknen jälkeen 18–19-vuotiaana. Pelkäsin aknen uudelleen palaamista ja otin avukseni pillerit, jotka osoittautuivat elämäni silloiseksi suurimmaksi virheeksi. Menin niistä nimittäin aivan sekaisin, lihoin, kuivuin ja ihoni kunto hetkellisesti jopa huononi. Haitat olivat hyötyjä suuremmat valmisteesta toiseen, ja minulle kävi hyvin selväksi niiden soveltumattomuus itselleni. Jollain tapaa minut yllätti sivuoireiden määrä (jopa persoonallisuuteni muuttui) suhteessa siihen, miten heppoisin perustein niitä myönnettiin. Tästä voisi kirjoittaa oman postauksensa, mutta todettakoon nyt, että en ole katunut päätöstäni elää ilman hormonaalista ehkäisyä (en edes PMDD:n takia). Itse ehkäisyn kannaltakaan en ole hormoneita tarvinnut, sillä minulle on ollut alusta asti itsestään selvää, että ehkäisy hoidetaan yhteistuumin ja ilman kajoamista kenenkään elimistön sisäisiin toimintoihin. Nämä ovat tietysti jokaisen omia valintojani enkä minä ole sanomaan kenellekään, miten muiden tulisi toimia. En ole lääkäri.

Hormonaalisen ehkäisyn myötä nykyaikana tuntuu olevan jonkinlainen itseisarvo sen suhteen, että kuukautisista pyritään pääsemään eroon (toki entisaikaankin kuukautiskiertoja oli nykyistä vähemmän naisten ollessa useammin raskaana) ja on totta kai hienoa, että tällainen mahdollisuus on olemassa esimerkiksi kipujen vähentämiseksi ja rauta-arvojen ylläpitämiseksi. Henkilökohtaisesti olen huomannut jääneeni PMDD:ni kanssa hyvin yksin, mikä johtuu osaltaan hormonaalisen ehkäisyn suosiosta. Kaveripiirissäni ei ole muita ovuloivia ja siksi samaistumispintaa on käytännössä hyvin vähän: kuukautiskierto on paitsi monelle miehelle myös monelle naiselle hyvin vieras asia. Olen myös ollut havaitsevinani (tämä on tyystin mutua) hormonaalisen ehkäisyn heikentävän empatian kokemista, mikä voi vaikeuttaa toisen kokemuksen ymmärtämistä. Kenties yhä useampi terveydenhuollonkin toimija tekee oletuksia potilaiden kuukautisten tilasta ja olettaa nuorten, hedelmällisessä iässä olevien naisten käyttävän hormoniehkäisyä ja vaikuttavan omiin kuukautisiinsa. Siten kuukautiskierron vaikutus eri sairauksien ilmenemiseen voi jäädä täysin pois laskuista.

Hyödyllisiksi kokemani hoitomuodot

Minun PMDD-hoitoni on keskittynyt lääkehoidon sijasta enemmän terveellisten elintapojen ylläpitämiseen, erilaisten yrttien (siankärsämö) ja vitamiinien (ainakin B, D, magnesium) saamiseen sekä erilaisten stressinhallintakeinojen hyödyntämiseen (näin talvisin voi kokeilla avannon vaikutuksia). Liikunnan suhteen parhaimman hyödyn olen saanut juoksemisesta ja joogasta ja ruokavalion suhteen kuitujen riittävästä saannista ja liiallisen sokerin välttelystä. En enää nykyisin juo kahvia enkä alkoholia, mutta en osaa sanoa näiden todellisesta vaikutuksesta, sillä PMDD-oireita ilmenee tästäkin huolimatta. Järjestelen myös elämääni niin, että pyrin aloittamaan erilaisia uusia projekteja kierron alkuvaiheissa ja säästelen yksinkertaisempia asioita PMDD-päiville. Sallin myös sen, että unimääräni on erilainen eri aikoina ja sen, etten ole aina parhaimmillani. Suurin yksittäinen vaikutus on ollut kuukautispäiväkirjan pitämisellä, jota olen pitänyt jo useamman vuoden, sillä se on luonut itselleni tietynlaista varmuutta asiasta. Päiväkirja toimii tarvittaessa myös todistusaineistona terveydenhuollon toimijoille (gynekologeille, jotka puhuvat vain seksitaudeista ja ylistävät hormonaalista ehkäisyä sekä psykiatreille, jotka näkevät oireet vain masennuksena ja oireiden syklisyyden kaksisuuntaisuutena). Lisäksi suurena apuna on ollut psykoterapia, josta tulen seuraavissa postauksissa kirjoittamaan lisää.

Miten minä lääkitsisin tätä?

Koska olen jo useamman vuoden elänyt PMDD:n kanssa, olen tehnyt sen parissa muutamia havaintoja, joita voisin hyödyntää sen hoidossa. En koe tarvitsevani tähän minkäänlaista säännöllistä lääkitystä, vaan ennemminkin jonkinlaista täsmähoitoa pahimpien päivien varalle. Minulle kaikista haitallisin oire on unettomuus, sillä se astelee elämääni kuin sormia napsauttamalla viikkoa ennen kuukautisten alkamista. Vaikka elämässäni ei olisi stressiä, huolehtisin unihygieniasta, söisin melatoniinia ja käyttäisin korvatulppia, kärsin suhteellisen vaikeasta unettomuudesta kuukausittain (vaikeudesta nukahtaa, yöllisistä heräilyistä ja pinnallisen tuntuisesta unesta). Tämä sitten heijastelee kielteisesti moniin elämäni osa-alueisiin, aiheuttaa väsymystä ja yleistä hyvinvoinnin laskua. Unettomuutta voisin hoitaa kevyellä unilääkkeellä, jonka voisi silloin tällöin tarvittaessa ottaa turvaamaan riittävää nukkumista. Samaten ahdistukseen voisin pahimpina hetkinä ottaa rauhoittavan ahdistuslääkkeen, joka saattaisi vaikuttaa positiivisesti unettomuuteenkin. Tiedän myös, että tämä jakaa mielipiteitä, mutta minä olisin valmis hyödyntämään PMDD-viikollani lääkinnällistä kannabista. Kannabiksen rauhoittavasta vaikutuksesta ollaan melko yksimielisiä ja, vaikka sen hyödyt ja haitat tulisi selvittää suhteessa ilmeneviin oireisiin, niin olisin tällaiseen suhteellisen myötämielinen.

Luonnollista kärsimystä?

Elämää Uupuneen Silmin
Vaihdevuosioireilua odotellessa!

Olen tätä nykyä reilu kolmekymppinen ja karkeasti voin arvioida PMDD-tyyppisen oireilun jatkuvan vielä kymmenisen vuotta. Tämänkään jälkeen helpotusta ei ole tiedossa, sillä sitten siirryn esivaihdevuosiin ja siitä vaihdevuosiin, joissa oireidenkuva liippaa nykyisten oireidenikin kanssa hyvin läheltä. Vaihdevuosien oireet eivät todennäköisesti tule minulle täysin puun takaa, vaikka kauhulla odotankin syklisyyden poistumista ja oireiden päivittäistä ilmenemistä. Olen jostain lukenut, että PMDD tietää usein vaikeahkoa vaihdevuosioireilua, mutta tämäkin lienee hyvin tapauskohtaista. Rehellisyyden nimissä odotukseni eivät ole kovinkaan korkealla, mutta toivoa tietysti saattaa, että tulevaisuudessa siintävään vanhenemisesta aiheutuviin muutoksiin saisi tarvittavaa apua ja hoitoa ajallaan.

Nykyään voin sanoa oppineeni elämään PMDD:n kanssa (tosin kirjoitan tätä ei-PMDD-päivinä) ja osaan entisestään arvostaa päiviä, jolloin voin ja nukun hyvin. Pidän itseäni onnekkaana sen suhteen, että kiertoni on hieman pidempi kuin neljä viikkoa ja saan siten tarvittavaa etäisyyttä oireellisten päivien välille. Minulle käänteentekevintä PMDD-matkassani on ollut sen hyväksyminen, että näinkin yksinkertainen asia voi tosiasiassa olla hyvinkin monenlaisten vaivojen takana. Oman huonovointisuuden taustalla voi olla oma fysiologia eikä välttämättä mitään sen kummempaa. Olen myös joutunut muuttamaan käsityksiäni itsestäni: vaikka kuinka haluaisin, niin en voi pisteyttää itseäni kovinkaan korkealle tasaisuudessa tai tyyneydessä. PMDD:n myötä olen saanut asiakeskeisen minäni rinnalle hyvin tunnepitoisen version, jonka elämässä erilaiset tunteet näyttelevät isoa roolia – huolimatta siitä, että erilaisten tunteiden kanssa toimeen tuleminen on paikoitellen tuntunut raivostuttavankin haastavalta. Vaikka valitsisin eläväni mieluummin ilman PMDD:tä, totta kai, niin sen myötä olen joutunut tutustumaan itseeni ja kehollisuuteeni paremmin. Oireet ovat ajaneet minut oppimaan itsemyötätuntoa ja armollisuutta, mikä ei välttämättä muutoin olisi elämässäni itsestäänselvyys. Olen kulkenut pitkän matkan ja erityisen onnellinen olen siitä, etten ole enää taipaleeni alkupisteessä, jota väritti syvä epätietoisuus, pelko ja hätä siitä, mitä minulle on tapahtumassa. Oireisiin on huomattavasti helpompi suhtautua, kun on selvillä siitä, mistä ne johtuvat ja tietää niiden kaikessa ”luonnollisuudessaan” loppuvan aikanaan.

Vaikka tätä kaikkea voi pitää ”luonnollisena” naiseuteen liittyvänä asiana, niin mielestäni kuukautisiin liittyviä häiriöitä, ja yleisestikin naistentauteja, tulisi ehdottomasti hoitaa nykyistä paremmin. Olisi ihan kiva, että tieto ja tutkimus aiheesta kasvaisi ja potilaille saataisiin oikeasti tehokasta oireiden lievitystä sen sijaan, että tarjotaan eioota. Näin alkajaisiksi liikkeelle voitaisiin lähteä niinkin yksinkertaisilla toimilla kuin potilaan kuuntelemisella ja suhtautumalla tämän kertomaan tarvittavalla vakavuudella. Samanlaisessa tilanteessa kamppaileville toivon kirjoitukseni valaisevan PMDD:hen liittyvää haasteellisuutta ja tuovan rohkeutta päästä vähättelyiden yläpuolelle. Kyse on paljon enemmästä kuin vain ”punaisista päivistä” tai ”siitä ajasta kuukaudessa”, sillä oireet ovat todellisia ja niillä voi olla hyvin kauaskantoisia seurauksia. Olisi hienoa elää yhteiskunnassa, jossa ihmisen hormonitoiminnan merkitys hyvinvoinnille tunnustettaisiin, kuukautiskierron vaikutukset mielenterveydelle nähtäisiin ei-vähättelevästi ja suhtauduttaisiin naisia koskettaviin sairauksiin samanlaisella vakavuudella kuin mihin tahansa muihinkin sairauksiin. Vielä toistaiseksi tämä tuntuu olevan utopiaa, mutta kenties se kuuluisa nuorempi sukupolvi tulee ja tekee asiaan muutoksen.

 
Jos siellä on muitakin PMDD ja PMS-oireista kärsiviä, niin on hyvä muistaa että:


  • Apua on hyvä hakea ja ottaa mukaan muutaman kierron ajalta pidettyä oirepäiväkirjaa. Lääkärinkäynnillä voidaan poissulkea muiden sairauksien mahdollisuus.
  • Oireiden vähättely taitaa valitettavasti olla varsin tavanomaista eikä se johdu sinusta. Maailma on pullollaan lääkäreitä ja sinulla on oikeus konsultoida tilanteeseesi asiallisesti suhtautuvaa osaajaa.
  • Oireet tulevat hyvin äkillisesti ja ne myös loppuvat yhtä äkillisestikin. Tähän on hyvä turvautua vaikeimpina hetkinä, sillä mikään ei kestä ikuisesti.
  • Tiedon lisääminen ja tietoisuus siitä, mistä on kyse, voi helpottaa omaa suhtautumista oirehdintaa kohtaan. Tietoa voi myös jakaa haluamillesi läheisille.
  • Se, mikä auttaa toisia, ei välttämättä tehoa sinuun. Eri hoitomuotojen kokeilu ja soveltaminen voi olla hyödyllistä ja auttaa helpottamaan oireita.

lauantai 9. marraskuuta 2024

Lukusuositus depressiosta

Kirjailija William Styron on kuvannut masennustaan osuvasti: Like anyone else I have always had times when I felt deeply depressed, but this was something altogether new in my experience – a despairing, unchanging paralysis of the spirit beyond anything I had ever known or imagined could exist.” Sitaatti on resonoinut minussa voimakkaasti: sekä tunnistan itseni että näen sen vangitsevan jotain varsin oleellista siitä, mistä minäkin blogissani kirjoitan. Sitaatin saattelemana päädyin lukemaan Styronin teoksen Pimeän kuva: muistelma hulluudesta enkä pettynyt. Muistelma on ensimmäisiä depressiota käsitteleviä teoksia, joka on saanut minut ymmärtämään omaa mielenterveyttäni aivan uudella tavalla. Vaikka teos on reilu kolmekymmentä vuotta vanha ja, vaikka olen lukenut aiheesta paljon, kyseinen teos peittoaa omalla vangitsevalla kuvauksellaan monet nykyaikaisemmat ja tieteellisemmätkin selvitykset. Olen saanut sanoja asioille, joiden kuvaaminen on tuntunut mahdottomalta tehtävältä. Suositan kirjaa aivan jokaiselle ja, vaikka nykypäivänä lukeminen on laskusuhdanteessa, niin teoksen hyvä puoli on sekin, että siinä on alle sata sivua.

”Depression sää on sävytön, sen valo himmennetty. Se on todellinen myrsky, mutta myrsky pohjamudissa.”

Styron kuvaa vakavan masennuksensa alkaneen hiipien ja kertoo lopulta tulleen tyystin sairauden yllättämäksi, sairauden, josta hän ei, lukeneisuudestaan huolimatta, tietänytkään paljoa. Ja niinhän se on, että depressio on paljastanut salaisuuksiaan tieteelle paljon vastahakoisemmin kuin monet muut meitä vaivaavista vakavista sairauksista. Eikä se ole yksilöllisten ilmenemismuotojensakaan takia helposti tai yksiselitteisesti hoidettavissa. Myös syyt sairastumiselle ovat moninaisia ja yhdeksi tällaiseksi Styron esittää alkoholinkäytön lopettamisen, joka myös minulla vapautti tilaisuuttaan odottaneet demonit häkeistään.

Depression hulluus on yleisesti katsoen väkivaltaisuuden antiteesi.”

Elämää Uupuneen Silmin
Opettajana luetuttaisin kyseisen teoksen oppilaillani.
Kirjailijan oireidenkuva oli sietämätön: hermostunutta levottomuutta, itsevihaa, omanarvontunteen romahtamista ja ankeaa ilottomuutta, tietoisuuden outoa muuttumista. Tietoisuuden muuttuminen oli omassa romahduksessani vahvasti läsnä, mutten oikein saanut siitä otetta eikä sen sanallistaminen minulta onnistunut. Styron kärsi puhekyvyn ja libidon laskusta sekä unettomuudesta ja totesi, miten äärimmäinen uupumus yhdistettynä unettomuuteen on harvinaislaatuista kidutusta”Muistelmassa tuodaan esiin myös, kuinka monet syvässä depressiossa olevat ihmiset ovat huomanneet tuntevansa, että heidän vierellään on koko ajan toinen – aavemainen tarkkailija. Minun toiseni oli ankara ja halveksiva, jatkuvasti läsnä oleva painostaja. On myös niin, että valitettavan usein tällaisen ymmärtäminen voi hoidontarjoajilla olla vähäinen ja keskustelu voikin siirtyä aivan väärille tolille. Depression kaameimpaan vaiheeseen kuuluvat epärealistinen toivottomuus, riivaavat liioitellut vaivat ja kohtalokkaat uhkakuvat, joilla ei ole mitään yhteyttä todelliseen nykyhetkeen ja, jotka liittyvät sairauteen kiinteästi kuuluvaan mielen sisäiseen kamppailuun. Mieli kääntyy tuskallisesti sisäänpäin ja siten sitä sairastavat ovat tavallisesti vaarallisia vain itselleen. Kirjassa avataan Styronin matkaa itsemurhan partaalle ja lisätään ymmärrystä masennusten tappavuudesta.

Useimmille depression kokeneille tuon sairauden kauhu on niin murskaava, että se on täysin kuvaamisen tuolla puolen, ja siitä johtuu jopa suurempien taiteilijoiden teoksissa ilmenevä turhautunut riittämättömyyden tunne.”

Muistelman ansiot liittyvät mielestäni juuri yritykseen kuvata mielenterveyden romahtamiseen liittyvää sanoin kuvaamattomuutta. Silti depression kuvauksessa onnistutaan ja saadaan tavoitetuksi monia asioita, jotka tuntuvat sairastumisessa varsin käsittämättömiltä. Minun oli ja on edelleen paikoitellen vaikea päästä käsiksi niihin kaikista syvimpiin vesiin, joissa tuli oltua ja mieli tuntuu ikään kuin osaltaan blokkaavan näitä tietoja ulottumattomiin. Siksi kokemuksista kirjoittaminenkin tuntuu kattavan vain pintaraapaisun sisäisistä kokemuksista. Toisekseen Styron onnistuu valaisemaan sitä, miksi niin kovin usein mieleltään sairastunut tuntuu jäävän vointinsa kanssa yksin. Tämä ymmärtämättömyys ei tavallisesti ole johtunut myötätunnon puutteesta vaan siitä, että terveet ihmiset eivät kerta kaikkiaan kykene kuvittelemaan kärsimystä, joka on niin vierasta arkikokemukselle.” Tämän käsittäminen on vähentänyt katkeruuden kokemista ja lisännyt näkökulmia monia ympärillä olevia ihmisiä kohtaan, jotka eivät olleet sairastumisessa ja toipumisessa läsnä tai tukena. Samaistumispintaa ei yksinkertaisesti ole ja miten voisikaan olla, jos kaiken sanoittaminen on siitä kärsivällekin likimain mahdotonta? Se on myös auttanut ymmärtämään sitä, miksi minun on aikaisemmin ollut vaikea käsittää mielenterveyden sairauksia ja, miksi oma sairastuminen oli niin vaikeaa hyväksyä.

Salaperäisenä tulossaan, salaperäisenä lähdössään depressio kulkee kulkunsa, ja sen uhri löytää rauhan.

Kirjaan oli sisällytetty paljon toivoa ja lukijaa muistutettiin siitä, miten Depressio ei ole sielun tuho, sillä lukemattomat miehet ja naiset, jotka ovat parantuneet tästä sairaudesta, ovat todisteina sen luultavasti ainoasta pelastavasta armosta, siitä että se on voitettavissa”. Styronin mukaan olisi välttämättömän tärkeää kertoa ja vakuuttaa sairastunutta siitä, että sairaus kulkee omaa kulkuaan ja että he selviäisivät siitä. Tämän kuuleminen olisi itsellekin ollut tärkeää kaiken sen epätietoisuuden ja toivottomuuden vesissä, joissa tuli oltua. Erityisesti hoidontarjoajien voisi olla tehokkaampaa hyödyntää tämän tapaista lähestymistapaa vähättelyn tai piristymistoivotusten sijasta. Sillä jokainen, joka on saanut terveytensä takaisin, on lähes aina saanut kyvyn kokea mielenrauhaa ja iloa, ja se saattaa olla riittävä korvaus siitä, että hän on kokenut epätoivon epätoivon tuolla puolen. Sairastumisesta voi tosiaan jäädä käteen loppujen lopuksi paljonkin hyvää, näitä tulen vielä omissa kirjoituksessaan tarkemmin käymään läpi. Masennukseen sairastuneista lähes puolet sairastuvat elämänsä aikana uudestaan, mutta tähänkin teoksessa tuodaan toiveikkuutta, sillä mieli kykenee usein uusiutumiskerroilla paremmin käsittämään, mistä on kyse ja se on mahdollisesti oppinut aikaisemmasta kerrasta jonkinlaisia selviytymiskeinoja tilanteeseen. Kirjailija siteeraa runoilija Charles Baudelairea: Olen tuntenut hulluuden siiven sipaisun, minkä rinnalla omat tulkinnat sairastumisesta kalpenevat. Nerokas kuvaus siitä, mitä mielenterveyden horjumisessa tapahtuu ja, minkälaisesta sipaisusta myös minulla on kokemusta.

tiistai 16. huhtikuuta 2024

Näkymättömästä näkyväksi

Kuten olen aikaisemmissa, lapsuuttani koskevissa kirjoituksissa tuonut esiin, minä olin näkymätön lapsi. Minä olin se, joka jäi unohduksiin. Koska kasvoin erityissisaren varjoissa, minun asiani tulivat toissijaisena ja mieltymykseni ja mielipiteeni jäivät aina kakkosiksi. En usko vanhempieni koskaan varsinaisesti tunteneen minua, enkä saanut vahvistusta sille, että kelpaan sellaisenaan. Omanarvontunteeni kehittyi heikoksi, mikä osaltaan vahvisti sitä, että en oikein itsekään tuntenut itseäni. Jollain tapaa en myöskään nähnyt itseäni tuntemisen arvoisena. Vasta oikeastaan menneisyyteni käsitteleminen on mahdollistanut minun individuaationi, kasvuni omaksi itsekseni tulemisessa. Olen alkanut paremmin käsittämään sitä, kuka minä oikein olenkaan, mistä on seurannut näkyväksi tuleminen ja ääriviivojen selkeytyminen.

Näkymättömänä olemista

Elämää Uupuneen Silmin
Vaikka näkymättömyys palveli minua lapsuudessani, ei se 
enää aikuisuudessa ollut edukseni.

Työuupumuksesta seurannut toipumisprosessi käynnisti minussa sen huomaamisen, miten näkymättömyys oli seurannut minua lapsesta aikuisuuteen. Siitä oli muotoutunut minun selviytymiskeino ja tapa olla olemassa ja, vaikka se lapsuudessani oli ollut edukseni, ei se enää aikuisuudessa palvellut minua. Lapsuuden perheen roolini tarkkailijana oli jäänyt päälle ja törmäsin aikuistumiseni polulla usein tilanteisiin, joissa olin ikään kuin mukana olijana, mutten osallisena. En pitänyt itsestäni meteliä enkä kaivannut osakseni liikaa huomiota. Koska minun tuli lapsena olla se, jolla on kaikki hyvin eikä minun ongelmilleni ollut tilaa, jättäydyin usein taka-alalle ja vaikenin omista asioistani, erityisesti negatiivisista tunteista ja kokemuksista. Olin seurassa se, joka piristi ja kannusti muita, mutta yksin ollessa se, joka havahtui seinien kaatuvan päälle. Ystävystyin mieluummin porukoiden kuin yksilöiden kanssa, sillä se mahdollisti pintapuolisemmat suhteet toisiin. Porukassa ollessa yksilöiden väliset suhteet jäävät etäisemmiksi kuin, mitä esimerkiksi kahdenkeskisissä suhteissa jäisi, ja minulle etäisyyksien ylläpitäminen näyttäytyi tavoiteltavalta. Hakeuduin tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joille oli ok se, etteivät he tunteneet minua ja se, että he näkivät minut sellaisena kuin halusivat. Ajauduin erilaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, olin rajaton, kova miellyttämään ja sallin paljon huonoakin kohtelua osakseni. Mukana oli myös alkoholia, joka entisestään pimensi paitsi minulta myös muilta sen, kuka minä aidosti olinkaan.

Näkymättömyyteen liittyy usein samanaikaisesti toive, että pelko nähdyksi tulemisesta ja luulen tämän olleen kohdallani erityisesti nähtävissä. Olen aina jollain tapaa ollut varma siitä, että en jää ihmisten mieleen eikä kohtaamani henkilöt muista minua enää hetken kuluttua koski se sitten nimeäni tai ulkonäköäni tai jotain muuta. Mikäli joku sitten muistaa tai yhdistää minut johonkin tilanteeseen, olen ollut asiasta hyvin yllättynyt ja ajatellut tällä olevan tavanomaista parempi muisti. Jollain tapaa tämän kaltainen muistamattomuus on tuntunut ristiriitaiselta, sillä oma kasvomuistini toimii tavanomaisesti ja pystyn lyhyehkönkin kohtaamisen perusteella sanoa, olenko nähnyt henkilön aikaisemmin. Myös erilaisten esitysten pitäminen ja ihmisten edessä oleminen on tuntunut minusta aina vaikealta ja olen varma, että esiintymisjännitykseni on kytkeytynyt pelkoon näkyväksi tulemisesta.

Hukassa itseltä

Näkymättömyys itseltäni on näin jälkikäteen arvioituna tuntunut harmilliselta. En ole ajatellut olevani monenkaan asian arvoinen enkä useinkaan nähnyt itseäni onnellisena. Näkymättömyys näyttäytyi jonkinlaisena kaiken peittävänä epämääräisyytenä. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä haluaisin elämässäni tehdä ja päädyin tekemään erinäisiä asioita oletuksesta siitä, miten muut haluaisivat minun toimivan. En tiennyt, minkälainen minä olin tai korkeintaan ajattelin olevani sellainen kuin pitäisi olla. Olen kirjoittanut tästä omanpostauksen. Elin elämääni tietämättä lainkaan, minkälaisia ominaisuuksia tai piirteitä omaan tai sitä, minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia minulla on. En esimerkiksi tiennyt olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti, ja jo se sai minut survomaan itseäni muottiin, joka ei vain sovi. Luulen, että minä myös odotin, että joku ulkoapäin kertoisi minulle sen, kuka olen. Tätähän olisi saanut odottaa ikuisuuden, sillä lopultakin vain minä olin se, jolla vastaukset olivat.

Varjotyöskentelyä

Elämää Uupuneen Silmin
Menneisyyden kanssa sinuiksi tuleminen 
vapautti minussa paljon energiaa.

Minulle keskeisessä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut omaan varjooni tutustuminen. Varjoa voidaan lähestyä piilevinä piirteinä ja tiedostomattomana, asioina, jotka on torjuttu tietoisuudesta. Asioiden käsittelemättömyys oli saanut varjoni kasvamaan varsin suureksi, mikä osaltaan söi valossa olevia asioita ja lisäsi hämmentyneisyyttäni sitä, kuka olen. Torjuttavia asioita alkoi yksinkertaisesti olla liikaa ja aikani oli koittanut oman varjoni kohtaamiseen.

Koska menneisyyteni on merkittävässä roolissa sille, miksi olen ollut näkymätön ja, miksi se on jatkunut aikuisuuteen asti, minulle menneisyyden tarkastelu, lapsuuden käsittely ja traumatyö on ollut varjotyöskentelyni ydintä. Oman historiani läpikäyminen ja siihen tutustuminen on saanut minut kyseenalaistamaan aikaisempia uskomuksiani itsestäni ja muista, ja se on saanut minut olemaan sinut menneisyyteni kanssa. Varjoni on huomattavasti pienentynyt, mikä on keventänyt energian virtaamista itsessäni, sillä menneen ja nykyhetken väliset kanavat ovat ikään kuin auki. Tämä on lisännyt jaksamistani ja kohentanut elämäniloani. En enää keskity asioiden torjumiseen, välttelemiseen tai salailuun, sillä niiden kohtaaminen on toiminut hyvinvointini kannalta paremmin ja lisännyt kykyäni nähdä itseni aiempaa realistisemmin. Hyväksymällä oman varjoni ja tulemalla sinuiksi sen kanssa pääsin käsiksi siihen, mikä on näkyvissä. Tämä edelleen lisäsi uskallustani alkaa aidosti näkymään muille ja itselleni.

Näkyväksi tulemista: uuden opettelua ja pelkoa

Ensimmäisiä oivalluksia näkyväksi tulemisen polulla oli se, että myös minä saan olla heikko ja tarvitseva, eikä se tarkoita, että olisin epäonnistunut. Koska olin lapsesta saakka rakentanut itsestäni kuvaa pärjääjäni, työuupumukseen sairastuminen oli minulle senkin suhteen iso järkytys joutuessani myöntämään itselleni ja muille, etten enää pärjääkään. Kyse ei ollut pelkästä jaksamattomuudesta, vaan myös osaltaan identiteettikriisistä. Jollain tapaa pelkäsin itseäni, sillä rakentamani kuva minusta oli romahtanut enkä tuntunut tuntevan enää sitä mitä oli jäljellä. Myös avun hakeminen, toisiin turvautuminen ja itseni alttiiksi laittaminen soti vastoin kaikkia oletuksiani ja toimintatapoja. Vaikka avunpiiriin hakeutuminen ei sujunut ilman ongelmia (olen kirjoittanut niistä mm. täällä), on se ollut merkittävässä roolissa oman itseni löytämisessä. En usko, että olisin edes tajunnut omaa näkymättömyyttäni ilman burnoutia – niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Näkyväksi tuleminen ei ole tapahtunut hetkessä ja se on vaatinut oman rajallisuuden ymmärtämisen lisäksi rajojen asettamista muille. Olen opetellut sanomaan ei, tehnyt erottelua minun ja muiden vastuista ja ymmärtänyt sen, etten ole vastuussa muiden tunteista. Olen joutunut kyseenalaistamaan monia aikaisempia ihmissuhteita ja tehnyt rankallakin kädellä liikkeitä sen suhteen, keitä haluan sisällyttää uuteen sivuun elämässäni. Suhteet, joissa minulle ei olekaan ollut tilaa olla oma itseni, ovat joutuneet jäämään taakseni. Tämä on aiheuttanut kipuilua, vaikka pitkällä tähtäimellä tämä on ollut vain hyvä asia suhteideni pohjautuessa tätä nykyä vastavuoroisuuteen ja aitouteen. Olen myös opetellut hyväksymään itseni ja sen, ettei arvooni liity ehtoja. Vaikka lapsena minun olisi täytynyt tehdä asioita ja olla tietynlainen saadakseni rakkautta ja huomiota, tämän kaltainen ehdollistuminen ei enää kohdallani jatku. Olen hyvä juuri näin.

Kun on pitkän aikaa ollut rajaton ja näkymätön, näkyväksi tuleminen voi herättää erilaisia pelkoja ja huolia. Koska näkymättömyys on osaltaan tietynlainen suojamuuri, näkyminen tarkoittaa näiden muurien hajottamista ja itsensä paljastamista muille. Usein juuri pelko muiden reaktioista, hylkäämisistä ja torjumisista estävät henkilöä tekemästä näin ja saavat hänet pidättäytymään näkyvyydestä. Alkuun minuakin pelotti tästä aiheutuva muutos, mutta pelko vaihtui nopeahkosti sisäiseen rauhaan ja tyyneyteen omaksi itsekseni tulemisesta, sillä ymmärsin, miten ensisijaista onkaan näkyä itselle. Itselleni näkyväksi tulemisesta saatavat hyödyt peittosivat pelot ja saivat huolet hälvenemään. Uskon tämän sisäisen muutokseen heijastuneen positiivisesti myös ulkoiseen todellisuuteen, sillä koin muutoksen myötä enemmän yhteenkuuluvuutta ja varmuutta olla yhteydessä muihin kuin, mihin aikaisemmin olin tottunut. Eteen tulevia vaikeuksia on myös ollut helpompi käsitellä, kun omat rajat ovat selkeytyneet ja ymmärtää sen, mistä asioista itse on vastuussa. Itselleni merkittävässä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut aitouden ja läsnäolon määrän lisääntyminen ihmissuhteissa, mitä pidän varsin tervetulleena. Pelkoni ulkopuolisuudesta eivät siten toteutuneet, oikeastaan päinvastoin, ja niitä kohti oli hyvä mennä.

Rajallisuus on hyvä asia

Elämää Uupuneen Silmin
Näkymätön usein näyttää muille pelkästään heijastuksia 
itsestään.

Koska olen jo pidemmän aikaa ollut näkyvissä, minun on paikoitellen haasteellista muistaa elämääni näkymättömänä. Kaikkinensa se oli rajatonta ja epämääräistä, muiden tahtiin menemistä ja elämää toisten odotuksista käsin ja muita varten. Minulla ei ollut kosketusta siihen, kuka minä olen. Vaikka näkyviin tuleminen on tuonut muutoksia elämääni, ei minusta edelleenkään tullut kovaäänistä muiden päälle huutajaa, joka varastaa show’n saapuessaan paikalle. Näkyväksi tuleminen oli omalla kohdallani ikään kuin kotiin tulemista, sellaiseksi, joka minä alkujaankin olin.

Lopuksi haluan vielä todeta sen, miten oman rajallisuuteni tunnistaminen on ollut tärkeää siksikin, että vallitseva kulttuuri tuntuu jättävän tämän huomiotta. Puheet siitä, kuinka meistä on mihin tahansa, voivat olla turhan harhaanjohtajia ja saada ihmisen voimaan huonosti. Omien rajojen löytämisen ja itsetuntemuksen lisääntymisen myötä olen ymmärtänyt sen, mihin minusta on ja, mihin minusta ei ole. Teoriassa minusta varmaan olisi mihin tahansa, mutta siitä maksettava hinta tulisi liian korkeaksi enkä mielelläni työuupuisi toistamiseen. Persoonallisuus ja sen piirteet ovat suhteellisen pysyviä ja asettavat tietynlaisia rajallisuuksia sille, mihin kenestäkin on. Pidän tätä vain hyvänä asiana, ihmisiä on erilaisia, eikä minun tarvitse olla tätä kaikkea. Minun on hyvä olla minuna, näkyvissä ja rajallisena!


Näkymättömyydestä irtaantumisen avuksi:

  • Tunnistatko itsessäsi näkymättömyyteen liittyviä kokemuksia kuten arvottomuutta ja/tai huonommuuden kokemuksia?
  • Pelkäätkö, ettei sinua hyväksytä sellainen kuin olet?
  • Oletko ehdollistanut rakkauden?
  • Näkymättömyys pitää usein sisällään rajattomuutta, joten rajojen asettaminen muille voi olla ensimmäisiä tekoja kohti näkyvämpää sinua. Opettele sanomaan ei ja tunnista vastavuorottomat suhteet.
  • Näkyväksi tuleminen mahdollisesti karsii ihmissuhteita elämästäsi ja tähän voi olla hyvä varautua henkisesti etukäteen.
  • Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet  et ole täällä vain miellyttämässä muita!