Elämää Uupuneen Silmin

Viimein koitti päivä, jolloin siirryin lähitöihin ja aloitin työskentelyn työpaikalla, toimistosta käsin. Muistan jännittäneeni toimistolle menoa ja tuntui samalta kuin se olisi ensimmäinen työpäiväni uudessa työpaikassa. Mieleni tuntui unohtaneen sen, että todellisuudessahan olin jo puoli vuotta paiskinut töitä kotoa käsin. Työpaikalta käsin työskentely oli uutta, työtehtävät ei. Minulle oli tärkeää antaa itsestäni hyvä ”ensivaikutelma”. Olin jäänyt etätyön myötä pitkälti ulkopuoliseksi työyhteisössä, joten näin lähitöihin siirtymisen hyvänä väylänä muuttaa tilanne. Halusin kuulua osaksi porukkaa ja koin tärkeäksi sen, että minusta pidettäisiin ja minut nähtäisiin asiantuntevana. Tilanne on tässä kohtaa kuitenkin ollut se, että olen kokenut oloni hyvin väsyneeksi ja motivaationi työtä kohtaan oli jo pidemmän aikaa ollut huimassa syöksykierteessä. En enää pitänyt tekemisiäni lainkaan merkityksellisenä ja jollain tapaa häpesin sitä, että koin olotilani niin huonoksi. Pelkäsin, että an

Siirtyminen etätöistä kohti lähitöitä tapahtui kuusi kuukautta tehtävässä aloittamisen jälkeen. Lähtöjärjestelyt oli viimein saatu valmiiksi, hyvästelin Suomen ja nousin charterlennolle kohti Aasiaa. Muistan päällimmäisen olotilani olleen odottavainen: odotin työpaikalle pääsyä ja sitä, minkälaiseksi kokisin tiimin dynamiikan paikan päällä. En pannut pahakseni sitäkään, että lähtiessäni Suomi kylpi pimeydessä ja loskassa, sääolot kohteessa taas olivat aurinkoiset ja vähäsateiset. Jollain tapaa myös luotin siihen, että työtehtävät helpottuisivat ja vähenisivät, ja esimiehen kanssa tapahtuva vuorovaikutus sutviintuisi toimivammaksi. Satunnaiset epäilyksen tunteeni kuittasin jännityksen piikkiin ja tuudittauduin sillä ajatuksella, että työsuhteeni oli puolessa välissä vuoden määräaikaisuuttani. Puoli vuotta takana, puoli vuotta edessä. En myöskään ollut pitänyt lomia lainkaan, joten käytännössä työsuhdettani olisi jäljellä viitisen kuukautta. Ajattelinkin, että viisi kuukautta on sen verr

Pidän yhtenä merkittävänä tekijänä sille, että uupuminen eskaloitui verrattain nopeasti melko vakavaksi sitä, että etätyön takia jäin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tämä aiheutti sen, että jäin hyvin yksin ongelmieni kanssa enkä lopulta enää tiennyt kehen ottaa yhteyttä. Työ kaventui yksin puurtamiseksi ja epävarmuus omasta tekemisestä kasvoi. Osaltaan tähän vaikutti se, että työnantajani oli suuri kansainvälinen järjestö, eräänlainen katto-organisaatio, joka jakaantui lukuisiin alaorganisaatioihin. Alaorganisaatiot jakaantuivat edelleen työpaikkani kaltaisiksi maakohtaisiksi organisaatioiksi, joissa toimintaa ohjasivat katto-organisaation periaatteet, alaorganisaatioiden toimintatavat ja maakohtaiset käytännöt ja lainsäädäntö. Näitä pienempiä maakohtaisia organisaatioita oli siroteltu ympäri maailmaa ja minun työsuhteeni sijoittui Aasian kentille. Jotta tilanne saadaan entistä monimutkaiseksi, minut rekrytoi tehtävään toinen alaorganisaatio kuin se, jota maakohtainen organisaationi edu

Ensimmäinen sairaslomani tuli neljän kuukauden työskentelyn jälkeen. Hakeuduin lääkäriin kumppanini pyynnöstä, hän oli huolestunut minun itkukohtauksistani ja nuupahtaneesta olomuodosta. En oikein itse saanut otetta epämääräisestä olostani tai siitä, mikä minua vaivasi. Vointini sanallistaminen tuntui haasteelliselta. Olisinkin varmasti lykännyt lääkäriin menoa vielä pidemmälle, sillä epäilin valittavani turhasta. En myöskään ollut varma, mitä hyötyä siitä olisi, auttaisiko lääkärillä käynti ja muuttaisiko se tilannettani mihinkään suuntaan. Minulle ei ollut tyypillistä pitää sairaslomaa ja olla poissa töistä. Aikaisemmissa työpaikoissa olin hyvin harvoin ollut saikulla ja ajattelumaailmani mukaisesti siihen johtaneiden syiden tuli olla helposti todennettavissa. Tyyppiä 40 asteen kuume, iso avohaava tai katkennut jalka. Nyt saatoin jopa ”toivoa” sattuvani osalliseksi johonkin tapaturmaan, sillä tämäkin oli mielessäni hyväksyttävämpi syy sairaslomalle ja oikeuttaisi kaipaamaani taukoa.

Uupumukseen liittyvä oirehdintani alkoi salakavalasti, eikä siten, että olisin esimerkiksi yhtenä aamuna herännyt ja todennut olevani työuupunut. Oireet myös eskaloituivat nopeahkosti, sillä jo kuukausi aloittamisen jälkeen väsymyksen tunne oli kiristänyt otettaan minussa ja neljän kuukauden kuluttua olisin ensimmäisellä sairaslomalla. Alkuun ajattelin, että vetämätön oloni johtuu ainoastaan raudan puutteesta, joten kävin verikokeissa mittauttamassa rauta-arvoni. Ferritiini oli tulosten perusteella hieman alhainen, mikä vahvisti käsitystäni siitä, että väsymys oli alkujaan tästä eikä esimerkiksi työstä johtuvista tekijöistä. Aloitin rautakuurin tietäen, että arvojen korjaantuminen ottaisi oman aikansa. Ajan kuluessa ja oireiden lisääntyessä sisäinen ääneni kuitenkin totesi, että tässä on kyse jostain muustakin. Näihin aikoihin en oikeastaan edes tiennyt, mitä työuupuminen tarkoittaa ja, mitä se pitää sisällään. Toki olin lukenut yksittäisiä tarinoita burn outin kokeneista aikakausile

Oltuani reilun kuukauden töissä, alun vieraskoreilusta ei ollut enää rippeitäkään jäljellä ja tiimin ryhmädynamiikka alkoi muodostua painostavaksi. Työtehtävien määrä ja esimiehen vaatimukset jatkoivat kasvamistaan. Olin aikaisemmin tuonut esiin sen, että työtehtäviä oli alkanut olla liikaa käytettävissä olevaan aikaan ja jaksamiseen nähden. Jonkin aikaa tämä muistettiin ja tehtäviä jaettaessa minulta kysyttiin, että saanko annetut tehtävät valmiiksi muiden tehtävien ohessa vai pitäisikö jonkun muun hoitaa ne. Pian kysymys esitettiin sivulauseen kera, ja tuotiin esiin, kuinka paljon enemmän esimiehellä ja tiimin muilla tekijöillä työkuormaa oli. En kuulemma myöskään voinut kuvitella, kuinka paljon stressiä he siellä työpaikalla kokivat. Jossain kohtaa vain luovutin, enkä enää etukäteen esittänyt toiveita työtehtävien rajoittamisesta, vaan otin kaiken vastaan ja priorisoin taakkaa tekemällä tärkeimpiä ensin. Tehtävien kiireellisyyden luokittelu oli tosin hakuammuntaa, sillä tänään tärke