Elämää Uupuneen Silmin

Pidän yhtenä merkittävänä tekijänä sille, että uupuminen eskaloitui verrattain nopeasti melko vakavaksi sitä, että etätyön takia jäin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tämä aiheutti sen, että jäin hyvin yksin ongelmieni kanssa enkä lopulta enää tiennyt kehen ottaa yhteyttä. Työ kaventui yksin puurtamiseksi ja epävarmuus omasta tekemisestä kasvoi. Osaltaan tähän vaikutti se, että työnantajani oli suuri kansainvälinen järjestö, eräänlainen katto-organisaatio, joka jakaantui lukuisiin alaorganisaatioihin. Alaorganisaatiot jakaantuivat edelleen työpaikkani kaltaisiksi maakohtaisiksi organisaatioiksi, joissa toimintaa ohjasivat katto-organisaation periaatteet, alaorganisaatioiden toimintatavat ja maakohtaiset käytännöt ja lainsäädäntö. Näitä pienempiä maakohtaisia organisaatioita oli siroteltu ympäri maailmaa ja minun työsuhteeni sijoittui Aasian kentille. Jotta tilanne saadaan entistä monimutkaiseksi, minut rekrytoi tehtävään toinen alaorganisaatio kuin se, jota maakohtainen organisaationi edu

Ensimmäinen sairaslomani tuli neljän kuukauden työskentelyn jälkeen. Hakeuduin lääkäriin kumppanini pyynnöstä, hän oli huolestunut minun itkukohtauksistani ja nuupahtaneesta olomuodosta. En oikein itse saanut otetta epämääräisestä olostani tai siitä, mikä minua vaivasi. Vointini sanallistaminen tuntui haasteelliselta. Olisinkin varmasti lykännyt lääkäriin menoa vielä pidemmälle, sillä epäilin valittavani turhasta. En myöskään ollut varma, mitä hyötyä siitä olisi, auttaisiko lääkärillä käynti ja muuttaisiko se tilannettani mihinkään suuntaan. Minulle ei ollut tyypillistä pitää sairaslomaa ja olla poissa töistä. Aikaisemmissa työpaikoissa olin hyvin harvoin ollut saikulla ja ajattelumaailmani mukaisesti siihen johtaneiden syiden tuli olla helposti todennettavissa. Tyyppiä 40 asteen kuume, iso avohaava tai katkennut jalka. Nyt saatoin jopa ”toivoa” sattuvani osalliseksi johonkin tapaturmaan, sillä tämäkin oli mielessäni hyväksyttävämpi syy sairaslomalle ja oikeuttaisi kaipaamaani taukoa.

Uupumukseen liittyvä oirehdintani alkoi salakavalasti, eikä siten, että olisin esimerkiksi yhtenä aamuna herännyt ja todennut olevani työuupunut. Oireet myös eskaloituivat nopeahkosti, sillä jo kuukausi aloittamisen jälkeen väsymyksen tunne oli kiristänyt otettaan minussa ja neljän kuukauden kuluttua olisin ensimmäisellä sairaslomalla. Alkuun ajattelin, että vetämätön oloni johtuu ainoastaan raudan puutteesta, joten kävin verikokeissa mittauttamassa rauta-arvoni. Ferritiini oli tulosten perusteella hieman alhainen, mikä vahvisti käsitystäni siitä, että väsymys oli alkujaan tästä eikä esimerkiksi työstä johtuvista tekijöistä. Aloitin rautakuurin tietäen, että arvojen korjaantuminen ottaisi oman aikansa. Ajan kuluessa ja oireiden lisääntyessä sisäinen ääneni kuitenkin totesi, että tässä on kyse jostain muustakin. Näihin aikoihin en oikeastaan edes tiennyt, mitä työuupuminen tarkoittaa ja, mitä se pitää sisällään. Toki olin lukenut yksittäisiä tarinoita burn outin kokeneista aikakausile

Oltuani reilun kuukauden töissä, alun vieraskoreilusta ei ollut enää rippeitäkään jäljellä ja tiimin ryhmädynamiikka alkoi muodostua painostavaksi. Työtehtävien määrä ja esimiehen vaatimukset jatkoivat kasvamistaan. Olin aikaisemmin tuonut esiin sen, että työtehtäviä oli alkanut olla liikaa käytettävissä olevaan aikaan ja jaksamiseen nähden. Jonkin aikaa tämä muistettiin ja tehtäviä jaettaessa minulta kysyttiin, että saanko annetut tehtävät valmiiksi muiden tehtävien ohessa vai pitäisikö jonkun muun hoitaa ne. Pian kysymys esitettiin sivulauseen kera, ja tuotiin esiin, kuinka paljon enemmän esimiehellä ja tiimin muilla tekijöillä työkuormaa oli. En kuulemma myöskään voinut kuvitella, kuinka paljon stressiä he siellä työpaikalla kokivat. Jossain kohtaa vain luovutin, enkä enää etukäteen esittänyt toiveita työtehtävien rajoittamisesta, vaan otin kaiken vastaan ja priorisoin taakkaa tekemällä tärkeimpiä ensin. Tehtävien kiireellisyyden luokittelu oli tosin hakuammuntaa, sillä tänään tärke

Vastavalmistuneena koin painetta kiirehtiä työelämään. Minulle on jäänyt yliopistoajoilta mieleen hyvää tarkoittavat, lukemattomat neuvot siitä, kuinka valmistumisen jälkeen olisi toivottavaa löytää itsensä välittömästi työelämästä. Jalka mielellään oven väliin jo opiskeluiden aikana, sillä työpaikka olisi hyvä olla tiedossa ennen kuin ottaa tutkintopaperit ulos. Tutkinnot vanhenevat. Aina on seuraava vuosikurssi seuraavana vuonna valmistuneita, joilla on käsissään ne tuoreimmat tutkinnot. Kilpailu on kovaa ja aukot ansioluettelossa tuomittavia. Näiden ukaasien saattelemana samaan hengen vetoon on muistettu todeta se, että työllistyminen on yksilön omalla vastuulla. Työttömyyskortistoon joutuminen on pahinta, mitä voisi tapahtua, eikä työuupumisista minun opiskeluaikoinani juurikaan puhuttu. Yhteiskuntatieteilijänä olen saanut kuulla olevani generalisti, joka ei valmistu suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin. Vain taivas on rajana. Olenkin monet kerrat kuullut kysyttävän kertoessani

Muutama vuosi takaperin aloitin uudessa työpaikassa intoa puhkuen. Olin melko hiljattain valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja aloittamani työ oli ensimmäisiä varsinaisia ”oman alan töitä” kehitystyön sektorilta. Tunsin ylpeyttä itsestäni saatuani kyseisen työpaikan, sillä se vastasi silloista käsitystäni unelmatyöstä ja pääsinhän tekemään töitä kestävämmän kehityksen ja paremman maailman puolesta. Työnantajana oli iso globaali järjestö ja tehtävä olikin luonteeltaan kansainvälinen työpaikan sijaitessa fyysisesti Aasiassa. En kuitenkaan heti muuttanut työn perässä ulkomaille, vaan aloitin tehtävän etätyönä Suomesta käsin vallinneen koronapandemian takia. Siirryin toimipaikkaan noin puolessa välissä vuoden määräaikaisuuttani. Unelmatyön hinta Luonnossa oleminen on auttanut minua toipumaan. Käytän matkan varrelta napsimiani kuvia blogini kuvamateriaalina. Etukäteen en olisi voinut kuvitellakaan, minkälaiseen myllerrykseen ”unelmatyöni” minut lopulta vei. Ensimmäinen sairasloma