Elämää Uupuneen Silmin

Kuten olen aikaisemmissa, lapsuuttani koskevissa kirjoituksissa tuonut esiin, minä olin näkymätön lapsi . Minä olin se, joka jäi unohduksiin. Koska kasvoin erityissisaren varjoissa , minun asiani tulivat toissijaisena ja mieltymykseni ja mielipiteeni jäivät aina kakkosiksi. En usko vanhempieni koskaan varsinaisesti tunteneen minua, enkä saanut vahvistusta sille, että kelpaan sellaisenaan. Omanarvontunteeni kehittyi heikoksi, mikä osaltaan vahvisti sitä, että en oikein itsekään tuntenut itseäni. Jollain tapaa en myöskään nähnyt itseäni tuntemisen arvoisena. Vasta oikeastaan menneisyyteni käsitteleminen on mahdollistanut minun individuaationi, kasvuni omaksi itsekseni tulemisessa. Olen alkanut paremmin käsittämään sitä, kuka minä oikein olenkaan, mistä on seurannut näkyväksi tuleminen ja ääriviivojen selkeytyminen. Näkymättömänä olemista Vaikka näkymättömyys palveli minua lapsuudessani, ei se  enää aikuisuudessa ollut edukseni. Työuupumuksesta seurannut toipumisprosessi käynnisti mi

Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä äitisuhteen merkitystä lapsen kehitykselle ja miettiä omien kokemusten kautta, minkälaisia vaikutuksia suhteen kylmyys voi yksilöön jättää. Suhteen seuraukset ovat usein kauaskantoisia ja näkyvät läpi ihmisen elämän aina lapsesta vanhuuteen. Koska juuri äiti on vastasyntyneen ensisijainen hoivaaja ja turvanlähde, lapselle muodostuu äitisuhteen kautta pohja käsityksille itsestä, muista ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta. Suhteen merkitystä ei tulisikaan vähätellä. Toisaalta ei kaikki ole aina äidin vika , sillä asiat ovat monisyisempiä ja ihmisen kehitykseen liittyy paljon muitakin tekijöitä. Pyrin tarkastelemaan äitisuhdetta myös tältä kantilta ja varomaan syyllistäviä yleistyksiä. Voimissaan olevat äitimyytit eivät tee suhteen tarkastelua helpoksi. Pelkistetyt käsitykset hyvästä äitiydestä eivät tunnu antavan tilaa vaihtoehtoisille näkemyksille tai tavoille toimia, ovathan äidit aina lapsiaan ehdoitta rakastavia superihmisiä. Myyttien lisäks

Viimeisimmässä traumoja käsittelevässä kirjoituksessa toin esiin haastavan sisarussuhteeni, joka liittyy minua kaksi vuotta vanhempaan isosiskooni. Suhteemme on ollut täynnä ristiriitaisuuksia ja hänen vaikeahko neuropsykiatrinen oirehdintansa on värittänyt minunkin kasvua lapsesta aikuiseksi. Keskityn tässä kirjoituksessa avaamaan tätä kuviota syvemmin. Tarkoitukseni ei ole tilittää lapsuudestani katkerasti tai vierittää syntipukin roolia siskolleni, vaan tuoda asioita mahdollisimman kattavasti esiin. Olisin itse kaivannut vertaistukea ja olen iloinen, mikäli tekstini päätyy edes yhden samankaltaisessa perhetilanteessa olevan henkilön luettavaksi. Tekstillä on pituutta, joten suosittelen lukemaan sen ajan kanssa.  Nepsy-lapsi ja vanhemmuus Isosiskon lisäksi lapsuuden perheeseeni kuului viitisen vuotta nuorempi veli ja vanhemmat, äiti ja isä. Ainoastaan isosiskollani oli havaittavissa neuropsykiatrista oirehdintaa ja huolimatta siitä, että piirteisiin liittyy voimakas perinnöllisyys