Elämää Uupuneen Silmin

Hermoromahdus ei katso aikaa tai paikkaa. En onneksi etukäteen tiennyt, kuinka kauan odotettu lomani tulisi minut yllättämään ja, kuinka siitä tietyllä tavalla tulisi yksi siihenastisen elämäni käännekohdista. Olin työskennellyt kahdeksan kuukautta ilman lomia, joten luonnollisesti olin enemmän kuin valmis vaihtamaan vapaalle. Edeltävä viikko oli ollut erityisen raskas ja stressaava, sillä silloin vyyhti esimiehen kanssa oli lähtenyt purkautumaan ja olin tuonut tilannetta laajemminkin esiin työyhteisön sisällä. En ollut asian kanssa enää tyystin yksin. Lähdin lomalle tietynlaisen epätietoisuuden vallitessa, sillä ei ollut lainkaan varmaa, minkälaisten työtehtävien ja kenen alaisuudessa työsuhteeni jatkuisi palatessani toimistolle. Tiesin varmaksi ainoastaan sen, että kyseisen esimiehen kanssa en enää jatkaisi työskentelyä ja, että loman jälkeen minulla olisi kolme kuukautta jäljellä työsuhdettani. Loman päätin pyhittää hauskanpidolle ilman työasioiden vatvomista. Olin täysin varma, et

Työsuhdettani väritti alusta loppuun tietynlainen pimennys tavanomaisista työsuhteeseen liittyvistä käytännön asioista. En tiennyt vuosilomiin tai sairaspoissaoloihin liittyvistä käytännöistä, en tiennyt, missä kaikissa ”alustoissa” poissaoloista ilmoitetaan, eikä minulla ollut esimiehen lisäksi osoitettu mitään selkeätä tahoa, johon olla ongelmatilanteessa yhteydessä. Koska työtahti oli kova, nämä asiat jäivät toissijaisiksi. Minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa tai energiaa selvitystyöhön. Peräänkuulutankin organisaation vastuuta tällaisista käytännöistä, sillä näiden selvittäminen ei voi olla vain työntekijän kontolla kuten omassa tapauksessani. Toisin kuin ajattelin, tilanne ei myöskään korjaantunut etätöistä lähitöihin siirryttäessä. Lähitöissä aloittaminenhan olisi ollut oiva tilaisuus esimiehenkin kerrata (tai tuoda esiin ensimmäistä kertaa) tämänkaltaisia käytännön asioita. Näin ei kuitenkaan käynyt. On mahdollista, että esimies ei tuonut esiin tällaisia asioita siksi, ett

Viimein koitti päivä, jolloin siirryin lähitöihin ja aloitin työskentelyn työpaikalla, toimistosta käsin. Muistan jännittäneeni toimistolle menoa ja tuntui samalta kuin se olisi ensimmäinen työpäiväni uudessa työpaikassa. Mieleni tuntui unohtaneen sen, että todellisuudessahan olin jo puoli vuotta paiskinut töitä kotoa käsin. Työpaikalta käsin työskentely oli uutta, työtehtävät ei. Minulle oli tärkeää antaa itsestäni hyvä ”ensivaikutelma”. Olin jäänyt etätyön myötä pitkälti ulkopuoliseksi työyhteisössä, joten näin lähitöihin siirtymisen hyvänä väylänä muuttaa tilanne. Halusin kuulua osaksi porukkaa ja koin tärkeäksi sen, että minusta pidettäisiin ja minut nähtäisiin asiantuntevana. Tilanne on tässä kohtaa kuitenkin ollut se, että olen kokenut oloni hyvin väsyneeksi ja motivaationi työtä kohtaan oli jo pidemmän aikaa ollut huimassa syöksykierteessä. En enää pitänyt tekemisiäni lainkaan merkityksellisenä ja jollain tapaa häpesin sitä, että koin olotilani niin huonoksi. Pelkäsin, että an

Pidän yhtenä merkittävänä tekijänä sille, että uupuminen eskaloitui verrattain nopeasti melko vakavaksi sitä, että etätyön takia jäin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tämä aiheutti sen, että jäin hyvin yksin ongelmieni kanssa enkä lopulta enää tiennyt kehen ottaa yhteyttä. Työ kaventui yksin puurtamiseksi ja epävarmuus omasta tekemisestä kasvoi. Osaltaan tähän vaikutti se, että työnantajani oli suuri kansainvälinen järjestö, eräänlainen katto-organisaatio, joka jakaantui lukuisiin alaorganisaatioihin. Alaorganisaatiot jakaantuivat edelleen työpaikkani kaltaisiksi maakohtaisiksi organisaatioiksi, joissa toimintaa ohjasivat katto-organisaation periaatteet, alaorganisaatioiden toimintatavat ja maakohtaiset käytännöt ja lainsäädäntö. Näitä pienempiä maakohtaisia organisaatioita oli siroteltu ympäri maailmaa ja minun työsuhteeni sijoittui Aasian kentille. Jotta tilanne saadaan entistä monimutkaiseksi, minut rekrytoi tehtävään toinen alaorganisaatio kuin se, jota maakohtainen organisaationi edu

Oltuani reilun kuukauden töissä, alun vieraskoreilusta ei ollut enää rippeitäkään jäljellä ja tiimin ryhmädynamiikka alkoi muodostua painostavaksi. Työtehtävien määrä ja esimiehen vaatimukset jatkoivat kasvamistaan. Olin aikaisemmin tuonut esiin sen, että työtehtäviä oli alkanut olla liikaa käytettävissä olevaan aikaan ja jaksamiseen nähden. Jonkin aikaa tämä muistettiin ja tehtäviä jaettaessa minulta kysyttiin, että saanko annetut tehtävät valmiiksi muiden tehtävien ohessa vai pitäisikö jonkun muun hoitaa ne. Pian kysymys esitettiin sivulauseen kera, ja tuotiin esiin, kuinka paljon enemmän esimiehellä ja tiimin muilla tekijöillä työkuormaa oli. En kuulemma myöskään voinut kuvitella, kuinka paljon stressiä he siellä työpaikalla kokivat. Jossain kohtaa vain luovutin, enkä enää etukäteen esittänyt toiveita työtehtävien rajoittamisesta, vaan otin kaiken vastaan ja priorisoin taakkaa tekemällä tärkeimpiä ensin. Tehtävien kiireellisyyden luokittelu oli tosin hakuammuntaa, sillä tänään tärke