Elämää Uupuneen Silmin

Työuupumuksista puhuttaessa ja lukiessani aiheesta kirjoituksia olen usein törmännyt suorittamisen teemaan. Liiallisen suorittamisen sanotaan olevan yksi merkittävä syy työuupumuksen taustalla ja siihen liitetään usein perfektionismi, tunnollisuus ja viimeiseen asti huolitellun työjäljen varmistaminen, kymppien tavoittelu. Kaikki suorittajat eivät kuitenkaan ole perfektionisteja ja suorittamisessa itsessään on usein kyse muustakin kuin toiminnan lopputuloksesta. Suorittaminen on opittu tapa, jolla harhautetaan huomio ja pidetään itse sen verran kiireisenä, ettei ole ymmärrystä, halua tai aikaa kohdata omia todellisia ongelmia . Suorittaminen onkin usein pakokeino ja väylä tukahduttaa omia tunteita. Se on läheisesti yhteydessä tyytymättömyyteen, sillä usein suorittajalle ei riitä mikää. Mikään määrä suorituksia ei tyydytä suorittajan sisällä olevaa tyhjiötä, jota virheellisesti pyritään suorittamisella täyttämään. Mistä suorittaminen voi johtua? Elämme hyvin työkeskeisessä yhteiskun

Alkaessani tarkemmin pohtia omia käyttäytymismallejani, jotka edistivät työuupumukseen sairastumista, päällimmäiseksi nousi taipumukseni pyrkiä miellyttämään muita oman hyvinvointinikin kustannuksella. Oivallus oli minulle jopa lievä järkytys, sillä en ollut mieltänyt itseäni miellyttäjätyyppiseksi. Olen pitänyt itseäni suhteellisen vahvana ja esimerkiksi opiskeluaikoina ollut mielipiteiden ja aatteiden suhteen riippumaton ja puolueeton, vaikka ympäristöstä tuli tuolloin painostaviakin poliittisia signaaleja. Minulle on ollut tärkeää selvittää ja tehdä johtopäätöksiä asioista itsenäisesti, valmiiksi annetuista totuuksista olen halunnut kieltäytyä. Kaikkea tätä vasten pidin hämmentävänä sitä, että kyllä, minä olen miellyttäjä .   Miellyttäminen ei ole mielistelyä. Pidän kuitenkin tärkeänä erottaa miellyttämisenhalun ja mielistelyn toisistaan, sillä ne usein virheellisesti sekoittuvat keskenään. Mielistelyssä on kyse toisten henkilöiden peesaamisesta, jolloin omista ajatuksista ja näk

Summatakseni hieman aikaisempia kirjoituksia yhteen, esitän seuraavaksi kymmenen kohdan listauksen, josta käy ilmi pääsyyt sairastumiselleni työuupumukseen. 1. Huono johtaminen 2022 Suomi Areenassa keskusteltiin työssä jaksamisesta ja  mielenterveydestä. Olin keskustelijoiden kanssa  yhtämielinen siitä, että työnantajalla ja esimiestyöllä on merkittävä rooli työhyvinvoinnillisissa asioissa. Tiedän, että huono johtaminen on käsitteenä hyvin epämääräinen ja likimain kaikki työpaikan ongelmat voidaan sanoa johtuvan huonosta johtamisesta . Kohdallani esimiestyö kuitenkin yksiselitteisesti oli puutteellista ja johtamistapana käytetty mikromanagerointi heikensi työnimun kokemuksia verrattain tehokkaasti. Pikkutarkka puuttuminen kaikkeen tekemiseen heikensi ammatillista itseluottamusta, vähensi luovaa ongelmanratkaisukykyä ja söi oma-aloitteisuutta. Esimies jätti toistuvasti puuttumatta pyyntöihini vähentää kasvanutta työmäärää eikä hänelle uskaltanut antaa palautetta asiasta. Tämä kertoo

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa keskittynyt enimmäkseen niihin ulkoisiin ja työliitännäisiin tekijöihin, jotka aiheuttivat työuupumukseni. Nyt käännän katseeni sisäänpäin ja pohdiskelen sitä, miksi juuri minä uuvuin? Minkälaisia käyttäytymismalleja ja persoonallisuuden piirteitä tekemiseni taustalla oikein oli, mitkä edesauttoivat romahtamistani? Minua kiehtoi ajatus siitä, että joku toinen olisi reagoinut samassa tilanteessa tyystin eritavoin. Tällöin törmäyskurssi esimiehen kanssa olisi mahdollisesti vältetty tai siihen olisi pystytty suhtautua välinpitämättömästi. Asiat eivät olisi menneet ihon alle ja työmotivaatio ja -kyky olisi säilynyt ennallaan. Työuupumista ei olisi tapahtunut. Varmasti löytyy myös ihmisiä, jotka tilanteessani olisivat uupuneet ja irtaantuneet töistä minua aikaisemminkin. Pidän itsekin nykyisin ihmeellisenä sitä, miksi jatkoin työsuhteessa noinkin pitkälle ja sitä, miten joku toinen olisi voinut olla olematta uupumatta. Vaikka vertailu onkin turhaa, tämän k

Diagnosointi voidaan nähdä tapana patologisoida kaikki, mitä ei haluta hyväksyä normaaliin muottiin. Oli muistia virkistävää palata takaisin tuttujen kysymysten pariin siitä, tulisiko mielenterveyden horjumista lähestyä puhtaasti yksilöllisenä vai tulisiko kasvissa määrin huomioida myös yhteisöllistä näkökulmaa. Olen itseasiassa aikanaan hakeutunut yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen saadakseni tähän vastauksen. Luin tällöin kirjan koulukiusaamisen seuraamuksista yksilön myöhempään elämään ja terveyteen. Näkökulmana oli yhteisöllisyyden rapautuminen ja sen sijaan, että yksilöitä patologisoitaisiin suorilta käsin mielenvikaisiksi, käyttäytymistä voitaisiin ymmärtää sosiaalisista tekijöiden ja yhteisöpositioiden kautta. Tällainen luo pohjaa tulevaisuudenkin varalle ja hälytysmerkkien esiintyessä myös ennaltaehkäisevien toimien kohdentamiselle. Opinnoissani sittemmin kiinnostuksen kohteeni tosin tarkentuivat toisaalle, mutta nyt löysin itseni jälleen saman kysymyksenasettelun parista om