Traumasuhteen jäljet
Mitä enemmän olen tutustunut omaan historiaani, sitä varmemmin silmäni ovat auenneet kokemani traumasidoksen (trauma bonding) haitallisuudesta, ja tarkoitukseni onkin seuraavaksi avata kokemuksiani tästä. Kyseisessä traumasuhteessa ollessani tiesin aina jollain tasolla, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta vasta jälkeenpäin tutustuttuani traumasuhteista ja -sidoksista kertovaan kirjallisuuteen, palaset ovat loksahtaneet kohdilleen ja olen ikään kuin saanut sanat tälle epämääräiselle kokemukselleni. Aiheesta kirjoittaminen ja menneisyyden hetkiin palaaminen ei ole vain ja ainoastaan helppoa, mutta toivon pystyväni kirjoituksellani antamaan vertaistukea ja lisävalaisemaan tällaisten suhteiden dynamiikkaa. Tiivistetysti ilmaistuna traumasuhteella tarkoitetaan ihmissuhdetta, joka on emotionaalisesti turvaton ja, josta on hyvin vaikea lähteä. Minun tarinani pohjautuu romanttiseen suhteeseen, mutta se voi olla niin ystävyyteen, sukulaisuuteen kuin esimerkiksi samaan työpaikkaan perustuva. Muistutan myös, että jokainen suhde on omanlaisensa ja, vaikka niistä löytyy yhteneviä piirteitä, myös vaihtelevuutta löytyy. Aiheesta voisi hyvin kirjoittaa oman bloginsa, mutta pitäydyn yhden postauksen taktiikassa ja siten tekstillä on pituutta. Tästäkin huolimatta se tavoittaa vain pintaraapaisun kokemuksestani.
Enemmän kuin yhden yön juttu
Nuori ikä on yksi selkeä riskitekijä päätyä traumasuhteeseen. |
Traumasuhteeni sai alkunsa ollessani 20-vuotias. Olin hiljattain aloittanut yliopisto-opintoni, itsenäistynyt, muuttanut uudelle paikkakunnalle ja siinä samassa tutustunut suureen määrään uusia ihmisiä. Vietin viriiliä opiskelijaelämää, johon kuului erinäisiä opiskelijatapahtumia ja juhlanaiheita keskellä viikkoa. Tapasin traumasuhteen toisen osapuolen yksissä tällaisista tapahtumista ja, vaikka alkoholi sumensi muistini tästä hetkestä, minulla oli seuraavana päivänä vahva tunne siitä, että kyse on muustakin kuin baaripokasta. Välillämme oli kemiaa ja tietynlaista tuttuuden tunnetta. Hän oli minua jonkun verran vanhempi, valmistunut arvostettuun ammattiin ja näytti minun silmissäni kiinnostavalta. Uskon kiinnostuksen tunteen olleen molemmin puoleinen, sillä pian aloimme tapailemaan toisiamme suhteellisen säännöllisesti. Suhteelle oli ominaista sen fyysisyys ja se, että itse suhdetta koskevia keskusteluita lykättiin aina vain tuonnemmaksi.
Minä en tuohon
aikaan ollut koskaan seurustellut ja yksittäiset kokemukseni vastakkaisen
sukupuolen kanssa olivat olleet melko lyhytaikaisia, ei-vakavia. Viihdyin hyvin
sinkkuna eikä minulla ollut etsinnässä mitään vakavaa. Tähän on varmasti
osaltaan vaikuttanut lapsuuden kokemukseni, jotka saivat minut muovaamaan
itseäni itsenäiseksi, muista riippumattomaan suuntaan. Itsekseen pärjäily ja
toisiin tukeutumattomuus olivat minulle luontaista ja se, että pidin jokaisen
sopivan välimatkan etäisyydellä. Pelkäsin toisten päästämistä lähelleni ja olin
kirjaimellisesti, sanalla sanoen sitoutumiskammoinen. Minä en myöskään
tiennyt, miltä hyvä parisuhde näyttää, minkälaista suhdetta haluaisin
itselleni tavoitella tai edes sitä, minkälaista suhteessa oleminen ylipäänsä on
(hyvässä tai huonossa). Siten siinä vaiheessa, kun traumasuhteen toinen
osapuoli asteli elämääni kuin puskista, olin tyystin uuden äärellä. Päätin
antaa suhteelle mahdollisuuden ja katsoa, mihin suuntaan se kehittyisi.
Tunteet järjen edelle
Vaikka
haluaisin näin jälkeenpäin sanoa, että toimisin tänä päivänä toisin ja
tunnistaisin traumasuhteen merkit jo kaukaa, niin fakta on se, että tällaisissa
tilanteissa tunteet ottavat usein vallan ja menevät järjen edelle. Minulta meni
jalat alta käytännössä välittömästi ja tunteet toista kohtaan heräsivät varsin
voimakkaina hyvin nopeasti. Uskoin voimakkaiden tunteiden kielivän siitä, että
löysin jotain erityislaatuista ja jotain, mitä olin aina sisimmässäni
kaivannut sitoutumiskammosta huolimatta. Myös harkintakykyni sumeni ja toisen
realistinen havainnointi muuttui mahdottomaksi. Näin ja kuvittelin vain ja
ainoastaan toisen hyviä puolia. Suojamuurieni laskeminen tapahtuikin kuin
itsestään ja toisen päästäminen elämääni tuntui pelkästään oikealta.
Tunsin myös
ensimmäistä kertaa, että minut nähdään sellaisena kuin olen. Olin ollut
näkymätön käytännössä koko lapsuuteni, joten se, että toinen tuntui näkevän
minut, ruokki entisestään tunteitani. Olin imarreltu ja otettu, ja matalahko itsetuntoni sai roppakaupalla boostia siitä, että tunteet olivat
molemminpuolisia ja toinen vaikuttaa aidosti pitävän minusta sellaisena kuin
olen. Alkuvaiheen kehut tuntuivat erityisen hyviltä ja saivat minut entisestään
vaikuttuneemmaksi siitä, ettei mikään voisi mennä pieleen. Näin jälkeenpäin
arvioituna sanoisin, ettei kehuja ollut mitenkään tolkuttoman paljon, mutta
kuitenkin sen verran, että ne ylittivät sen vähäisen, mihin olin tottunut.
Monissa traumasuhteissahan kehut ja ihastuksentunnustukset kuuluvat kiinteästi
alun love bombing -vaiheeseen ja suhteen edetessä ne hiljalleen
korvautuvat eriasteisilla moittimisilla, arvosteluilla ja suoranaisilla
haukkumisilla. Tyypillistä on myös suhteen varsin nopea eteneminen. Vaikka
suhteiden etenemisille ei olekaan olemassa mitään yleistä vakionopeutta ja uusissa
suhteissa on luonnollista haluta viettää toisen kanssa paljon aikaa, niin jälkiviisaana
näen, että jarrun käyttö olisi ollut ihan paikallaan.
Varoitusmerkkejä ja luottamuksen rikkomisia
Kuten edellä
kuvasin, tunteet kuitenkin ottivat vallan ja arvostelukykyni oli offlinessa.
Suljin silmäni ensimmäiseltä varoitusmerkiltä siitä, mitä tuleman pitää, joitakin
viikkoja ensitapaamisen jälkeen. Olimme menneet hänen mökilleen, jossa hän kuin
ohimennen osoitti metsästysaseitaan ja totesi, että minun olisi parasta tehdä
niin kuin hän sanoo. Vaikka tämä oli verhottu vitsiksi, muistan hämmennykseni
ja kasvavan tietoisuuden siitä, että olimme kaksin, oli vuoden pimein aika,
enkä tarkalleen ottaen edes tiennyt, missä olen (tai kenen kanssa). Tämän
kaltaiset epäsuorat uhkaukset, joko huumorin kera tai ilman, jatkuivat läpi kyseisen
suhteen ajan. Myös ilmapiiri tuntui joissain hetkissä painostavalta ja jonkinlainen
valtataistelu, joka jatkui läpi suhteen, nosti päätään hyvin varhaisessa
vaiheessa. Hän halusi olla se, joka päättää asioista, sanoo viimeisen sanan ja
näyttää minulle olevan se, jonka mukaan asiat tapahtuvat.
Sivuutin esiintyneet varoitusmerkit ja pyrin ennemminkin ymmärtämään toisen käytöstä. |
Tämänkaltaisista
varoituksista huolimatta suhde kuitenkin eteni ja muutaman kuukauden rajapyykin
kohdalla lähdimme ulkomaanmatkalle. Nyt tämä kuulostaa minusta kaistapäiseltä,
mutta tuolloin, pää pilvissä kulkiessa, arvioin tämän vain hyväksi ideaksi. Ihan
kenen tahansa kanssa en tällaiseen olisi ryhtynyt, mutta olin tuolloin jo
ennättänyt kehittämään häntä kohtaan kiintymyksen ja luottamuksen tunteen. En
nähnyt mitään syytä olla menemättä – en edes, vaikka lukuvuosi oli kesken ja
ystävät ympärilläni lähdöstä yllättyivät. Matka tuli kuitenkin osoittautumaan
minun pahimmaksi painajaisekseni ja tietynlaiseksi käännekohdaksi, suhteen
tulevaisuuden määrittäjäksi. Sanoisinkin, että matkan tapahtumat olivat avain
traumasidoksen syntymiselle.
Luottamus,
jonka kuvittelin välillämme vallitsevan, rikkoutui matkan aikana hänen
käyttäessä minua seksuaalisesti hyväkseen useampaan otteeseen. Tapahtumat
saivat minut tolaltani ja, koska olin tuhansien kilometrien päässä kotona, en
hetkeen päässyt hänen luotaan pois. Olin nalkissa henkilön kanssa, joka
paljastuikin täysin toisenlaiseksi kuin olin ajatellut. Tästä aiheutui valtavaa
hämmennystä, jopa jonkin asteista Tukholman-syndroomaa, ja minun olikin hyvin
vaikea käsittää sitä, mitä oli tapahtunut. Olin täynnä pelkoa, vihaa, raivoa,
ahdistusta ja pettymystä, enkä kyennyt näitä kohtaamaan silloisilla tunteiden
käsittelytaidoilla. En puhunut tapahtuneesta kenellekään, en kotiinkaan
päästyäni, ja halusin vain yrittää unohtaa koko asian (virhe!). Työnsin
tapahtunutta pois mielestäni mm. alkoholin avulla ja kieltäydyin myöntämästä
itsellenikään sitä, mitä oli tapahtunut. Minun oli myös jostain syystä helpompi
syyttää tapahtuneista itseäni kuin nähdä itseni uhrina tai syyttää häntä. Minähän
olin se, joka oli lähtenyt hyvin vähäisen tuntemisen jälkeen matkan päälle,
arvioinut luottamuksen väärin ja ottanut siten tietoisen riskin. Mahdollisesti
minun lamaantumiseni oli näyttäytynyt hänelle vihreänä valona, ehkei hän
kuullut ein sanomistani tai ehkä se, etten jälkikäteen saanut sanaa suustani
sai hänet toistamaan tekonsa. Minua hävetti ja olin varma, etten ollut tehnyt
tarpeeksi tilanteen estämiseksi.
Suostumuksellisuudesta
Minulta meni vuosia ennen kuin aloin käsittelemään tapahtunutta. |
Suostumuksen
teemahan on nykyisin enemmän pinnalla toisin kuin tuolloin yli kymmenen vuotta
sitten. Vaikka minä en antanut tapahtuneille suostumustani ja tunsin vääryyttä
ja järkytystä, en osannut ajatella sitä rikoksena eikä minulla käynyt
mielessäkään tehdä tapahtumista ilmoitusta. Eihän hänkään todennut teon
jälkeen, että hei nyt minä raiskasin sinut –
pikemminkin päinvastoin: hänen mukaansa pidin siitä. Olen joskus jälkeenpäin
lukenut oikeustapausratkaisuja ja minun on ollut tärkeää ymmärtää se, että
rikos todella tapahtui. Varsin samankaltaisista teoista on annettu suhteellisen
tuntuviakin rangaistuksia. Toki haluan myös korostaa, miten tärkeää on luottaa
omaan kokemukseen. Sinulla on oikeus kokea tapahtumat juuri niin kuin koet, oli
kyseessä sitten rikoksen tunnusmerkit täyttävä toiminta tai ei. Minulle omaan
kokemukseen luottaminen on kehittynyt vasta aikuisiällä terapian myötä,
lapsuudessani kun minun kokemukseni jäivät toistuvasti kakkosiksi erityissisaren kanssa kasvaessa. Tänä päivänä olen hyväksynyt sen, etten olisi tilanteessa
pystynyt tekemään yhtään sen enempää, se ei ollut minun syytäni, ja ainoa
syyllinen tässä asiassa on itse tekijä.
Suhde ei päättynyt
Minun tekisi
seuraavaksi mieli kirjoittaa, että edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen en
ollut enää missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Tämä olisi tietysti
kaikista järkevintä ja neuvoisin varmasti samanlaisessa tilanteessa olevaa
ystävääni toimimaan näin. Joudun kuitenkin häpeäkseni toteamaan, että suhde
jatkui, ja jatkui vielä useamman vuoden, vaikka kotiin palattuani olinkin varma
siitä, etten enää tapaisi tätä toista osapuolta ja, että omalta osaltani asiat olivat
hänen kanssaan taputeltu. Jättäisin tapahtuneet taakseni ja jatkaisin eteenpäin
huolimatta siitä, että minkäänlaista yhteiskeskustelua suhteen päättämisestä
tai sen jatkamisesta ei oltukaan käyty. Tuona aikana välillämme vallitsi muutaman kuukauden hiljaiselo ja täysi
kontaktoimattomuus, mikä oli suuressa kontrastissa aiempaan tiiviiseen
yhteydenpitoon ja yhteisreissaamiseen. Ei mennyt kauan ennen kuin minut valtasikin
jäytävä ikävä ja eroahdistus, joka sai minut miltei huutamaan. En kyennyt
ajattelemaan mitään muuta kuin häntä, en saanut mitään aikaiseksi eikä
keskittymisestäni tullut mitään. Päässä pyöri vain yksi asia. Vaikka tiesin,
että kaiken tapahtuneen jälkeen minun olisi päästävä hänestä eroon, tajuntaani
iskeytyi samanaikaisesti se, miten kivuliasta se tulisikaan olemaan. En
tuntenut olevani vielä valmis siihen. Siksi minä suostuin, kun hän jonkin ajan
kuluttua ehdotti näkemistä.
Tapaaminen
palautti minut taas toimintakykyiseksi, nosti endorfiinitasoni kattoon ja sai
minut unohtamaan ajatukseni suhteen päättämisestä. Samanaikaisesti koin
pettäneeni itseni ja epäonnistuneen yrityksessäni päästää irti. Olin ikään kuin
riistänyt oikeuden valittaa hänen teostaan ja valinnut hänet itseni
sijasta. Tunsin olevani aseeton. Näin jälkeenpäin tunnistan, että tapahtuneista
hyväksikäytöistä seurasi minulle maailmankuvani muuttuminen entistä
turvattomammaksi ja, vaikka olin jo ennestään varautuneemman puoleinen, minun
oli aiempaa vaikeampi luottaa muihin. Maailmastani tuli arvaamaton ja synkkä ja
minun oma roolini typistyi välineelliseksi. Jollain kierolla tavalla
luottamukseni tätä traumasuhteen toista osapuolta, tekijää kohti kuitenkin
kasvoi. Vaikka nimenomaan hän oli rikkonut luottamukseni, oli hän nyt se, johon
saatoin eniten turvautua.
Reilu vuosi
tapahtumien jälkeen minä kerroin suhteen toiselle osapuolelle siitä, etten
ollut pitänyt rajojeni rikkomisesta vastoin kieltojani ja siitä, etten enää
jatkossa katselisi sellaista sormieni välistä. Hän ilmoitti kuulleensa asiani
suhtautuen esiin tuomaani silti vähätellen ja lievästi vitsaillen. En muista
hänen pyytäneen anteeksi. Tapahtuneet eivät enää toistuneet sellaisenaan, mutta
rajojani venytettiin jatkuvasti läpi suhteen ajan. Toki olin kova
miellyttämään, joten rajani olivat häilyvät enkä välttämättä osannut omalla
käytökselläni osoittaa niiden paikkaa. Ajattelin myös tuolloin, että tämä
riittää asian käsittelemiseksi: kerron hänelle ja se siitä. Minulta jäi tyystin
sisäinen työ tekemättä ja ylipäänsä sen hyväksyminen, että luottamani henkilö
teki minua kohtaan väärin. Jatkoin tapahtuneiden aidon kohtaamisen välttelyä ja
työnsin niitä syvemmälle menneisyyden luurankojen kaappeihin (josta ne sitten
rysähtivät päälleni työuuvuttuani ja lopetettuani alkoholin käytön). Myöskään
yritykseni unohtaa menneet eivät tuottaneet tulosta, ja takaumat tapahtuneista
tulvivat tietyissä hetkissä mieleeni ja uniini. Unohtamisen sijasta muistankin
nuo hetket kuin eilisen, valitettavasti.
Ongelmallisia toimintatapoja
Henkinen väkivalta ei välttämättä näy päällepäin, mutta sen sisäiset vaikutukset ovat mittavia. |
On inhimillinen
tarve tulla rakastetuksi ja saada rakastaa toista, ja uskon tämän kaipuun
ohjanneeni päätöstäni jatkaa suhdetta. Siksikin minulle oli karvas pettymys
ymmärtää se, ettei tällainen olisi tässä suhteessa mahdollista ja, että tulisin
tätä tavoitellessani maksamaan kovan hinnan. Suhteen edetessä sen sisältämät
toksiset piirteet nimittäin eskaloituivat ja sitä enemmän siihen tiiviisti
sisältynyt henkinen manipulointi tiukensi otettaan. Alkuvaiheen kehut jäivät
alkuvaiheen kehuiksi ja jo aikaisemmin mainitsemani valtataistelu korvasi
terveen vuorovaikutuksen. Suhteen toisella osapuolella oli kova tarve
määritellä minua ja sain usein kuulla vitsailuiksi verhottuja toteamuksia
siitä, miten olen liian herkkä ja sekaisin. Olin toisen silmissä narsisti,
alkoholisti ja väärien ystävien ympäröimä, opiskelin aivan turhaa alaa ja tein
töitä, jotka eivät vaatineet minkäänlaisia taitoja. Minä en hänen sanojensa
mukaan osannut tehdä mitään oikein eikä minussa ollut mitään, mikä herättäisi
kiinnostusta. Laittamaani ruokaa hän avoimesti haukkui, hänestä oli hauskaa
unohtaa syntymäpäiväni ja vitsailla, ettei muista edes silmienväriäni. Asiat
kääntyivät myös aina minusta johtuviksi: tapaamme sen takia, että minä haluan,
ei koskaan siksi, että hän haluaisi nähdä minua. Minä olin kuulemma se
osapuoli, joka ei kestänyt olla erossa toisesta ja hän oli se, jota ilman minä
en olisi mitään.
Huonoon kohteluun turtui eikä parempaa oikein osannut enää odottaa. |
Loukkaavien
sanojen lisäksi suhteessa oli hyvin paljon kylmyyttä ja tunsin usein tulevani
hylätyksi ja emotionaalisella tasolla laiminlyödyksi. Hän saattoi tyystin
vaieta tietynlaisista asioista puhuttaessa, lähteä luotani sanomatta mitään ja
lyödä kesken kaiken puhelimen korvaani. Jäin oman onneni nojaan ja ilman tukea,
mikäli satuin kertomaan esimerkiksi kohdanneesta menetyksestä tai mieltäni
painaneesta asiasta. Suhteessa ei ollut kovaäänisiä, räyhääviä riitoja, vaan
sitäkin enemmän hiljaisuutta, paikalta poistumisia ja sanomatta sanottuja
sanoja. Arkipäiväistä läheisyyttä ei ollut eikä minkäänlainen halailu kuulunut
suhteen tapoihin. Fyysistä väkivaltaa ei onnekseni ollut (merkittävä syy sille,
miksi pitkään kuvittelin olevani hyvässä suhteessa), mutta minulla ei ollut
epäilystä, etteikö hän olisi kyennyt siihen ja, etteikö sellaistakin olisi
ilmaantunut suhteen jatkuessa pidempään. Varoitusmerkkejä oli jo ilmassa
erinäisten läpsimisten ja kovakouraisten nipistelyiden muodossa.
Olinko minä
vain ja ainoastaan puhdas pulmunen tämän suhteen aikana? En. Suhteemme säilyi
alusta loppuun asti määrittelemättömänä, mistä seurasi se, ettei minkäänlaisia sääntöjä
sovittu. Elämäntilanteemme olivat erilaiset ja asuimme (onneksi) eri
osoitteissa. Koska suhde vuorotteli tapaamisten ja välirikkojen välillä,
hiljaiselojen aikana aloin yhä useammin, pelkän pelon sijasta, toivoa, että
suhde päättyisi. Toivoin ja pelkäsin, että hän jättäisi minut, sillä tiesin,
etten itse siihen kykenisi. Edesautoin tätä muun muassa siten, että aloin
juhlia yhä rankemmin ja hain eri seuraa tällaisten iltojen lomassa. Vastoin
odotuksiani tästä aiheutui kuitenkin päinvastainen ja tunneside traumasuhteen
toista osapuolta kohtaan tuntui vain voimistuvan. Säätäminen muiden kanssa sai
minut vakuuttuneemmaksi siitä, että hän on se oikea, mikä vei minua aina
vain kauemmaksi suhteen päättämisestä. Sen sijaan, että tällainen toiminta
olisi vapauttanut minut, oli siitä ennen kaikkea hallaa sille, miten näin itseni. Käsitykset itsestäni muuttuivat ja aloin pitämään minua
epäluotettavana ja kierona, mikä oli suuressa ristiriidassa sen kanssa,
millaisena olin itseni aikaisemmin nähnyt. Olin pettynyt itseeni ja hiljalleen
aloin uskoa hänen kertomiin adjektiiveihin minusta ja nähdä itseni entistä
osaamattomana, huonona. Traumasidos kiristi otettaan ja irti päästäminen tuntui
aina vain kaukaisemmalta.
Vuoristorataa ja epätietoutta turvallisten suhteiden piirteistä
Tunteiden ääripäät koukuttivat ja saivat pysymään suhteessa. |
Suhde kesti
kaikkinensa reilu kolme vuotta ja jatkoi eloaan edellä kuvatun kaltaisesti,
jossa erossaolosta seurasi sietämättömiä vieroitusoireita ja
tapaamisista olotilaa neutralisoivia ja mieltä kohottavia vaikutuksia.
Traumasuhteita kuvataan usein vuoristoratamaisiksi ja voin hyvin allekirjoittaa
tämän. Suhde rakentui ylä- ja alamäkiin, niiden ennakoimisiin ja niistä
toipumisiin. Riidat, välirikot ja hiljaiselovaiheet vetivät aivan pohjamutiin,
mutta niitä seuraavat hyvät ajanjaksot, lepyttelyt ja yhteenkuuluvuudentunne
palkitsivat ja saivat olon tuntumaan kuin seitsemännessä taivaassa olisi.
Välillä pelkät muistikuvat hyvistä hetkistä auttoivat pahimpien vaiheiden yli.
On selvää, että tällaiset ääripäiden heilahtelut kuluttavat energiaa ja vievät
voimavaroja, eikä minulla olekaan noilta vuosilta paljoa muistikuvia, joihin ei
tavalla tai toisella liittyisi tämä traumasuhteille tyypillinen jojoilu. Elämää
ja arkea väritti pitkälti se, minkälaisella aallon harjalla silloin
satuttiinkaan olemaan. Uskon, että juuri tämän kaltaiset tunnemyrskyt saivat
minut koukuttumaan ja pysymään kyseisessä suhteessa. Toisaalta kuvittelin
niiden olevan jotain, mitä kaikissa terveissä suhteissa on
enkä osannut kyseenalaistaa niiden normaaliutta. Tunnemyrskyjen voimakkuus sai
minut myös sietämään huonoakin kohtelua osakseni, sillä tiesin huipulta saatavan
mielihyvän sivuuttavan kertaheitolla kokemani mielipahan.
Olen
aikaisemmin kirjoittanut kylmästä äitisuhteestani ja huomaan kyseisissä
suhteissa paljon yhtymäkohtia. On mahdollista, että tulkitsin kokemani
tuttuuden tunteen traumasuhteen toista osapuolta kohtaan lapsuuden värittämien
silmälasien läpi. En tiennyt muustakaan, joten se tuntui siksikin niin
kotoisalta. Ehkä kuvittelin pystyväni korjaamaan lapsuuden vuorovaikutusongelmat
tämän suhteen kautta ja ehkä jollain tapaa kuvittelin ymmärtäväni suhteen
toista osapuolta ja tämän toimintaa. Jälkikäteen olen lukenut, että
traumasuhteisiin ajautuvat todennäköisemmin henkilöt, joilla on taustallaan
turvatonta kiintymystyyliä ja käsittelemättömiä lapsuuden traumoja. Minusta
myös tuntuu, että sekoitin pelon ja rakkauden tunteen keskenään. En tuntenut
oloani kovinkaan turvalliseksi hänen seurassaan, etenkään alkuvaiheiden
jälkeen, ja veikkaan, että minun on ollut helpompi sekoittaa tunne rakkaudeksi
kuin tiedostaa pelkääväni häntä. Tunteet menivät keskenään sekaisin ja sai
minut luulemaan olevani hyvinkin romanttisessa suhteessa. Luulen, että
tulkitsin myös tapaamisia edeltäneet voimakkaat ahdistuksen tunteet
virheellisesti perhosiksi vatsassa ja jonkinlaiseksi hyväksi
jännitykseksi.
Näin jälkikäteen olen myös ymmärtänyt, miten minuun on vaikuttanut esimerkiksi elokuvien kautta suolletut käsitykset romanttisista suhteista. Kiinnostavuuden takia suhteet saavat myrskyisiä piirteitä ja usein intohimoisuus näyttäytyy tasapainoisuuden vastakohtana. Tasaiset ja arvostavaan kohtaamiseen perustuvat suhteet esiintyvät valkokankaalla vähemmissä määrin. Kenties olin imenyt itseeni tällaiset representaatiot ja kuvittelin kaiken olevan hyvin suhteen vastatessa näitä esityksiä. En myöskään tuntunut saavan kovinkaan paljoa ymmärrystä tilanteeseen ystäväpiiriltäni. Moni oli pitkäaikaisissa, turvallisen oloisissa suhteissa eikä samaistumispintaa siksikään tuntunut oikein löytyvän ja osa taas vaikutti jopa kadehtivan sitä, että elämässäni oli jännitystä. Minulla ei ollut lähipiirissäni ihmisiä, jotka olisivat kokeneet traumasuhteen tai, joilla olisi tietoa niistä. Toisaalta en minäkään ennen omaa kokemustani olisi välttämättä osannut ymmärtää traumasuhteiden dynamiikkaa ja on myös niin, että jätin paljon kertomatta erityisesti havaittuani, että sama levy pyöri asian tiimoilta vuodesta toiseen.
Eroamisesta seurasi heikentynyt turvallisuuden tunne
Eropäätös
syntyi lopulta monista kasautuvista ja käsittelemättömistä tekijöistä. Olin
todella väsynyt ja kyllästynyt ainaiseen soutamiseen ja huopaamiseen. Ymmärsin
olevani suhteessa, joka ottaa enemmän kuin antaa ja, joka ei ole sellainen, jossa
on mahdollista voida hyvin. Rehellisen kuulostelun pohjalta aloin hyväksyä
senkin tosiasian, että jäljellä olevat tunteet olivat siellä tottumuksesta ja
syntyneitä ylä- ja alamäkien välisistä vaihteluista. Ne pohjautuivat
mielikuviin ja ainaiseen odotukseen siitä, että suhde muuttuisi toisenlaiseksi.
Teki kipeää hyväksyä se, ettei seuraavaa endorfiini-cocktailia enää tulisi ja,
että minun tulisi olla se, joka laittaa stopin menneelle tunnehelvetille. Ottaisin
ohjakset käsiini ja jättäisin toisen – olisin tarinan pahis.
Itse
eroaminen ja siitä toiselle kertominen olivat siihenastisen elämäni vaikeimpia
asioita. Minä olin miellyttäjä, konfliktien pelkääjä enkä halunnut tuottaa
toisille pettymyksiä. Toimin siis tyystin vastoin ”luonnettani”, mikä sai minut
fyysisestikin voimaan pahoin. Olin siten jälleen uuden äärellä ja, vaikka tänä
päivänä hoitaisin tilanteen hieman eri tavoin, toimin tuolloin sen hetkisten
voimavarojen ja kykyjen pohjilta. Kerroin halustani päättää suhteen ja jatkaa
elämääni ilman häntä. Kenties olin edelleen naiivi ja sinisilmäinen, mutta
minut yllätti hänen tapansa reagoida asiaani ja toteamus, jonka mukaan tulisin
vielä toisiin ajatuksiin. Koska hän halusi olla suhteessa se, joka on vallan
kahvassa kiinni ja tekee päätökset, oli hänen mahdotonta ottaa minun sanomisiani
vakavasti. Jäin roikkumaan kuin löysään hirteen, sillä minulle jäi tunne, ettei
tämä suhde ollut toimistani huolimatta vieläkään täysin taputeltu. Eron
prosessointi jäi alkutekijöihin.
Tästä
seuranneet kuukaudet ovat minulla jossain määrin hämärän peitossa, mutta muistan
pelänneeni ja odottaneeni suhteen toisen osapuolen vastareaktiota. Suhteen
aikana tuntemani pelko pääsikin kerta heitolla valloilleen ja katselin olkani
yli tavallista useammin noina aikoina. Oli se sitten kuviteltua tai ei, niin
pelkäsin oman turvallisuuteni puolesta. Tätä kaikkea lietsoi häneltä saamani
epämääräiset viestit ja hiippailut kotini läheisyydessä sekä tieto siitä, että
erotilanteissa väkivallan riski usein kasvaa. Luulen kuitenkin, että hiljalleen
myös hän tajusi minun olleen tosissaan noudatettuani päätöstäni ja oltuani
häneen täydessä yhteydenpidottomuudessa. Jonkin aikaa hän laittoi minulle
lepytteleviä viestejä, sitten haukkuvia ja sen jälkeen en enää hänestä kuullut.
Silloin minulle viimeistään iskeytyi tajuntaan se, että ero oli tosissaan
tapahtunut.
Vaihtelevia tunteita ja kipuilua
Minä tiesin
etukäteen, ettei eroaminen tulisi olemaan helppoa, mutta en ollut voinut
kuvitellakaan siitä aiheutuvaa kivun määrää. Tunteeni vaihtelivat alun
hienoisesta vapauden huumasta syvään epätoivoon, yksinäisyyteen ja ahdinkoon.
Pelkäsin sekoavani ja olin varma, etten selviäisi. Aloin epäröidä, josko
eroaminen oli sittenkin ollut väärä valinta ja olin vain kuvitellut siihen
johtaneet syyt. Löysin itseni usein puhelimeltani yhden klikkauksen päästä
soittaa hänelle. Ehkä yksi pieni tapaaminen helpottaisi tätä olotilaa. Huolimatta
siitä, ettei mistään oikein tullut mitään ja yritin pitää itseni kiireisenä,
ajatukseni täyttyivät likimain vain ja ainoastaan traumasuhteen toisesta
osapuolesta. Samanaikaisesti tuntui väärältä ikävöidä jotain, josta oli
halunnut eroon.
Traumasuhteen taakse jättäminen on herättänyt minussa ylpeyttä ja pystyvyyden kokemuksia. |
Eron jälkeisinä
aikoina koinkin kaikista vaikeimpana voimistuvan ja täysin ylimitoitetun
syyllisyyden tunteen, joka sai minut usein haukkomaan henkeä. Tuntui, etten ole
oikeutettu kokemiini tuntemuksiin, sillä olinhan jättäjänä ollut se, joka oli
halunnut erota ja pilannut toisen elämän. Jättäjän syyllisyys
painosti minua myös ajattelemaan, että minun tulisi jatkaa elämääni
mahdollisimman nopeasti. Laskin päiviä ja selailin netistä erilaisia
nyrkkisääntöjä ja aikaraameja erosta ylipääsemisille. Hoputin itseäni toipumaan
nopeammin ja koin epäonnistuvani, mikäli vaikutin junnaavani paikallaan.
Ulkopuolisten kommentit siitä, miten päädyin oikeaan ratkaisuun ja, miten hyvin
olenkaan jatkanut elämääni, tuntuivat ristiriitaisilta, jopa loukkaavilta.
Koin, etten oikein tullut tilanteeni kanssa ymmärretyksi ja jäin asian kanssa
yksin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että syyllisyyden tunteella pelailu kuuluu
kiinteästi erilaisiin haitallisiin ihmissuhteisiin ja, että omassani olin
toistuvasti tullut toisen taholta syyllistetyksi. Olin imenyt syytökset itseeni
siinä määrin, että minun oli hyvin vaikea nähdä itseäni niiden takaa. Suhteen
aikana käsitykset itsestäni olivat rikkoutuneet ja kyky käsitellä realistisesti
menneitä tapahtumia oli hämärtynyt. Lisäksi tarvittiin useita rautalangan
vääntämisiä ennen kuin kykenin sisäistämään sen, miten suhde on aina
kahden kauppa.
Toipumiseni
ei tapahtunut sormia napauttamalla eikä se ollut missään nimessä helppoa.
Mieleni tuntui kaunistelevan menneisyyttä ja siksi minulle oli oleellista se,
että kirjasin suhteessa tapahtuneet väärinkäytökset yksi kerrallaan ylös. Lista
oli pitkä ja avasi silmäni kyseisen suhteen realiteeteista. Ymmärsin myös
olevani riippuvainen ja koukussa suhteen toiselta osapuolelta saataviin
satunnaisiin palkintoihin. Tämä osaltaan selitti sitä, miksi suhde oli
jatkunut niinkin kauan ja, miksi ero tuntui niinkin pahalta. Aloin suhtautumaan
itseäni kohtaan lempeämmin ja hyväksymään sen, että suhteen myötä elämääni
astelleiden traumojen läpikäyminen veisi aikaa. Hyväksyin erilaiset tunteiden
kirjot ja sen, ettei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa läpikäydä kyseistä
prosessia. Havahduin siihenkin mahdollisuuteen, etten välttämättä tule tästä
kaikesta pääsemään yli – on riittävää, jos saan menneet kokemukset
oikeisiin mittasuhteisiin ja kykenen päivä kerrallaan jatkamaan elämääni. Aika
onkin asiassa auttanut ja vuosien myötä näen, miten pitkälle olenkaan päässyt.
Lopuksi
Haluan tähän loppuun muistuttaa, että vasta suhteen päätyttyä sain sanat kokemukselleni. Suhteen ollessa käynnissä minulla oli epämääräinen tunne siitä, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta en tiennyt, enkä halunnut uskoa olevani seksuaalisen tai henkisen väkivallan kohteena. Ennen pitkää myös huomasin, etten enää pystykään lähtemään suhteesta pois. Jälkikäteen olen tuntunut oloni todella tyhmäksi, jopa huijatuksi ja minun on ollut hyvin haastava nähdä sitä, miten olen ylipäänsä saattanut olla tuollaisessa suhteessa. Samanlaisissa tilanteissa oleville suosittelen ehdottomasti ammattiavun hakemista ja traumasidoksen herättämien epämääräisten tunteiden selkiyttämistä. On helpottavaa saada asiat puhutuksi sen sijaan, että jäisi niitä yksin märehtimään. On myös niin, että parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä etkä enää niin herkästi usko sitä, mitä esimerkiksi hyväksikäyttävä kumppani sinusta sanoo.
Suhteen aikana en nähnyt valoa tunnelin päässä, mutta niin vain sitä siellä oli ja paljon! |
Olen maksanut kovat oppirahat siitä, että satuin 20-vuotiaana
rakastumaan minulle aivan väärään henkilöön. En usko kyseisen suhteen toisen
osapuolen olevan läpeensä paha, vaan uskon, että oikean henkilön kanssa hänestä
voi kuoriutua se hyvä, josta uskon nähneeni pieniä vilauksia. On myös niin,
että tämä suhde ja siitä seurannut eroprosessi heikensi jaksamistani ja siten
joudutti kokemaani työuupumusta, joka lopulta ajoi minut terapiaan ja
sai tekemään kestävämpiä valintoja hyvinvointini eteen. Kenties kaikesta siitä pahasta onkin
kuoriutunut jotain parempaa.
Minut oli
alle 25-vuotiaana saatu uskomaan, etten löytäisi mitään vastaavaa ja, että olisin
tuomittu epäonnistumaan tulevissakin parisuhteissa. Ensimmäinen väite taitaa
pitää ihan paikkansa (onneksi!), sillä pyrin jatkossa kiertämään kaukaa vähänkään
samanlaisia piirteitä sisältävät suhteet. Tunnemyrskyjen aika on ohi. Jälkimmäinen
väite osoittautui tuulesta temmatuksi, sillä olen tätä nykyä ollut jo useamman
vuoden yhdessä nykyisen kumppanini kanssa. Suhde on vastavuoroinen, lämmin ja
turvallinen. Tunteet ovat kehittyneet ajan saatossa, sitoutuminen on tuntunut
varsin luonnolliselta ja se on kaikessa tasaisuudessaan tuntunut alusta saakka
oikealle. Pystyn nykyisessä suhteessani keskustelemaan mistä tahansa ja, vaikka
riitely on varsin harvinaista, se ei minua samalla tavalla enää pelota. Kumppanillani
on ollut iso rooli luottamukseni uudelleen rakentamisessa ja häneltä saadun
turvan myötä menneestä eheytyminen on ollut mahdollista. Kontrasti aikaisempaan
on valtava ja traumasuhteen kokeneena osaan entisestään arvostaa nykyistä
kypsää ja tervettä suhdetta, jossa saan ja voin antaa kaikkea sitä hyvää, mitä rakkauteen
kuuluukin.
Kommentit
Lähetä kommentti